Viime viikonloppuna Perussuomalaisten kokoontumisajoihin osallistuneet puolueen jäsenet tekivät bussilla kiertoajelun Vantaalla ja Helsingissä. Mukana oli ihmisiä eri puolilta Suomea, ja yhtenä pysähdyspaikkana oli minulle hyvin tuttu paikka: Puhoksen ostoskeskus Itä-Helsingissä.

En itse ollut bussissa, joten en ryhdy kertomaan tapahtumista silminnäkijänä. Julkisuudessa on kuitenkin tehty melkoinen numero siitä, etteivät matkustajat poistuneet bussista Puhoksella. Asiasta on irvailtu ja sitä on kommentoitu poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden toimesta.

Minua koko keskustelussa kiinnostaa aivan toinen asia.

Olen 63-vuotias itähelsinkiläinen. Olen tallannut tämän kaupungin katuja koko pienen ikäni. Minulle Itä-Helsinki ei ole poliittisen väittelyn abstrakti käsite, tilasto tai paikka, johon tullaan bussilla ihmettelemään. Se on kotiseutuni.

Siksi olen myös nähnyt omin silmin sen valtavan muutoksen, joka täällä on tapahtunut 1990-luvulta tähän päivään.

Saako muutoksen myös tuntea?

Kaupungit muuttuvat. Niin niiden kuuluukin. Ihmiset muuttavat, yrityksiä syntyy ja kuolee, rakennuksia puretaan ja uusia rakennetaan. Myös Helsinki on aina saanut vaikutteita muualta.

Mutta viimeisten vuosikymmenten muutos Itä-Helsingissä on ollut paljon muutakin kuin rakennuskannan tai kauppojen vaihtumista. Se näkyy ihmisissä, kielissä, palveluissa ja siinä, miltä oma lähiympäristö tuntuu.

Kun ympärillä aikaisemmin kuultu suomi vaihtuu yhä useammin venäjään, somaliin, arabiaan, englantiin tai viroon, ja tutut palvelut korvautuvat vähitellen aivan toisille väestöryhmille suunnatuilla palveluilla, muutos tuntuu myös ihmisessä.

Minusta olisi kummallista väittää, ettei saisi tuntua.

Onko todella rasismia sanoa ääneen, että ihminen voi kokea oman tutun ympäristönsä muuttuneen niin paljon, ettei enää tunne kuuluvansa siihen samalla tavalla kuin ennen?

Minusta ei ole.

Se on inhimillinen kokemus.

Puhos on tästä konkreettinen esimerkki

Puhos on muuttunut vuosien saatossa voimakkaasti. Alueella on nykyään runsaasti maahanmuuttajataustaisille asiakkaille suunnattuja liikkeitä, ravintoloita ja muita palveluja. Se on muodostunut omanlaisekseen ympäristöksi.

Minä en enää juuri asioi siellä.

En siksi, että vihaisin siellä asioivia ihmisiä. En siksi, että minulla olisi jotakin yksittäistä kauppiasta tai ihmisryhmää vastaan.

Vaan paljon arkisemmasta syystä: minulle siellä ei enää juuri ole mitään.

Tämä ero olisi hyvä ymmärtää.

Jos jonkin alueen asiakaskunta muuttuu, palvelut muuttuvat sen mukana. Ja kun palvelut muuttuvat, myös vanha asiakaskunta saattaa siirtyä muualle. Sen jälkeen asiakaskunta muuttuu entisestään ja palvelut seuraavat perässä. Näin syntyy itseään vahvistava kehitys.

Sitä voidaan tutkia kaupunkikehityksenä, segregaationa tai väestörakenteen muutoksena. Kaikkea ei tarvitse ensimmäiseksi selittää rasismilla.

Olen vuosien varrella nähnyt myös vanhojen toimijoiden poistuvan alueelta. Tällaiset pienet muutokset eivät päädy valtakunnallisiin otsikoihin. Paikalliselle ihmiselle juuri niiden kasaantuminen kuitenkin kertoo, että ympäristö on muuttunut.

Entä se bussi?

Sitten takaisin viikonlopun suureen ”bussidraamaan”.

Jos paikalle tulee bussillinen poliittisen puolueen jäseniä ja järjestäjät arvioivat, ettei suuren ryhmän kannata sillä kertaa jalkautua ostoskeskukseen, minun on vaikea nähdä siinä suurta sankaruuden tai pelkuruuden kysymystä.

Varsinkin kun Puhoksella järjestetyissä poliittisissa tapahtumissa on aikaisemminkin ollut vastamielenosoittajia ja sanallista provosointia.

Jos tarkoituksena on kiertoajelu eikä vastakkainasettelun järjestäminen, joskus järkevin ratkaisu on yksinkertaisesti katsoa, jatkaa matkaa ja jättää show tekemättä.

Sitä kutsuttiin ennen maalaisjärjeksi.

Varsinainen kysymys on paljon bussia suurempi

Minusta viikonlopun tapauksessa kiinnostavampi kysymys kuuluu: miksi suomalaisen kaupungin tai sen kaupungiosan muuttumisesta on niin vaikea keskustella ilman, että keskustelu muuttuu välittömästi moraaliseksi syyttelyksi?

Maahanmuutosta pitää voida keskustella myös sen vastaanottavan yhteiskunnan näkökulmasta.

Paljonko maahanmuutto maksaa julkiselle taloudelle? Miksi joidenkin maahanmuuttajaryhmien työllistyminen on heikkoa? Miten kotoutuminen onnistuu? Syntyykö kaupunkeihimme alueita, joiden väestö, palvelut ja arjen kulttuuri eriytyvät yhä kauemmaksi ympäröivästä yhteiskunnasta?

Ja ennen kaikkea: mitä kotoutumisella oikeastaan tarkoitamme?

Minulle kotoutuminen ei voi tarkoittaa vain sitä, että ihminen asuu Suomessa. Sen pitäisi tarkoittaa halua tulla osaksi tätä yhteiskuntaa: opetella kieli, tehdä mahdollisuuksien mukaan työtä, noudattaa lakeja, ymmärtää suomalaisen yhteiskunnan tapoja ja rakentaa yhteistä maata muiden kanssa.

Samalla tulijan ei tietenkään tarvitse luopua juuristaan tai yksityisestä kulttuuristaan.

Mutta jos lopputuloksena on toisistaan erillään eläviä yhteisöjä, joiden välissä yhteinen kieli ja yhteinen kokemus suomalaisesta yhteiskunnasta vähenevät, on lupa kysyä, onko kotoutumispolitiikkamme onnistunut.

Kenen pitäisi kotoutua ja kehen?

Minua häiritsee ajatus, että vuosikymmeniä samalla alueella asuneen suomalaisen pitäisi vain vaieta kokemuksestaan, jos oma kotiseutu alkaa tuntua vieraalta.

63 vuoden aikana olen nähnyt Helsingistä monta versiota. En kaipaa maailmaa, jossa mikään ei koskaan muutu. Sellaista maailmaa ei ole ollutkaan.

Mutta haluan yhteiskunnan, jossa myös muutoksen nopeudesta, suunnasta ja seurauksista saa puhua.

Ilman vihaa. Ilman ihmisten halventamista. Mutta myös ilman sitä, että jokainen kriittinen havainto maahanmuutosta kuitataan rasismiksi.

Puhoksen kohdalla kysymys ei lopulta ole siitä, uskaltaako joku nousta bussista.

Paljon kiinnostavampi kysymys on, millaisen Helsingin me haluamme jättää seuraaville sukupolville – ja mikä kaikkia täällä asuvia lopulta yhdistää?

Sitä kysymystä ei ratkaista naureskelemalla bussille.

Se ratkaistaan ensi kevään vaaleissa.