Onko sopivaa kirjoittaa elossa olevasta ihmisestä – vaikka hän olisikin valtakunnan julkkis – kirja ilman tämän itsensä haastattelua? Näin on tehnyt Lauri Nurmi kirjoitettuaan kirjan Halla-ahosta. Julkaisuajankohdalla saatetaan pyrkiä osaltaan vaikuttamaan kuntavaalien tulokseen.

Kirjassa mainitaan mm., että Halla-aho on kirjoittanut aikoinaan blogissaan vihaavansa ihmisoikeuksia ja nimittänyt holokaustia holo-hölinäksi. Edellä mainittu voidaan todennäköisesti tulkita kapinoinniksi tietynlaista nykyisin vallitsevaa, kansakunnille tuhoisaa ihmisoikeusajattelua kohtaan – etenkin, kun Jussi oli kirjoittanut ”ihmisoikeudet” sitaateissa, minkä Nurmi tietenkin mielellään jätti mainitsematta. Jälkimainittu taas saattaa ilmentää esimerkiksi sitä, millaisiin tarkoitusperiin natsi-Saksan kammottavaa esimerkkiä on käytetty – myös esimerkiksi katsomiseen läpi sormien palestiinalaisten ihmisoikeuksien polkemista. Nämä olivat vain eräitä mahdollisuuksia ja on mahdotonta tietää, mitä asiayhteydestä irroitetuilla lauseenpätkillä on tarkoitettu lukematta Jussin tekstiä hieman enemmän.

Kansallismieliset vastustavat monikulttuurisuuspolitiikkaa ainakin nykyään korostuneesti nimenomaan ihmisoikeusnäkökulmasta. Monikulttuurinen yhteiskunta on esimerkiksi väkivaltaisempi ja epävakaampi.

Niinikään holokausti oli tietenkin äärimmäisen järkyttävä historiallinen tapahtuma, mutta monet vielä nykyäänkin jatkuvat kammottavat raakuudet viattomia ihmisiä kohtaan ovat jääneet kauan sitten tapahtuneiden natsien hirmutekojen muistelun varjoon. Ne ovat nykypäivää ja niihin tulisi reagoida voimakkaasti menneiden muisteluiden sijaan.

Halla-aho kertoo olevansa konservatiivi ja PS on ilmeisesti edelleen kansalliskonservatiivinen puolue. Konservatiivisuus merkitsee kuitenkin hyvin erilaisia asioita eri maissa. Lisäksi perussuomalaisissa on myös liberaaleja, mutta valtaosa lienee näiden välimaastossa.

Wikipediassa on varsin kiinnostava katsanto konservatismin merkittäviin eroihin eri maissa. Ruotsin konservatismia luonnehditaan näin: ”Ruotsalainen konservatismi on modernisoitunut ja sen aatteellinen sisältö on liberalisoitunut. Alkujaan aatetta edustava oikeisto oli sääty-yhteiskunnan ylimpien luokkien etujen ajaja, mutta myöhemmin konservatismista on muodostunut porvarillinen liike, joka edustaa yrittäjyyttä ja hyvin koulutettua väestöä.”

Suomen konservatismi kuulostaa vielä paremmalta: ”Suomalainen konservatismin synty poikkeaa pohjaltaan huomattavasti kansainvälisistä aatetovereistaan. Suomalaisen konservatismin aatemaailma on perustaltaan talonpoikainen, voimakkaan luterilainen ja kansallinen. Suomalainen konservatismi on edustanut suomenkielistä syrjittyä väestöä, joka on pyrkinyt säätykierrossa ylöspäin. Konservatiivit säilyttivät omaksumansa linja kansallisena ja isänmaallisena ryhmänä, jonka merkitys Suomen itsenäisyyden toteuttajana ja puolustajana on ollut merkittävä. Suomalainen konservatismi on kansakokonaisuutta puolustava liike, mutta sen keskeisenä ongelmana on yhdistää keskenään yrittäjän ja palkansaajien erilaiset edut.”

Vaikka suomalainen ja ruotsalainen konservatismi tuntuvat ainakin edellä esitettyjen määritelmien mukaan aika hyviltä, niin tuntuu, että harva haluaa esittäytyä konservatiiviksi. Tämä johtuu varmasti sekä siitä, että eri maiden, kuten USA:n erilainen konservatismi sekoitetaan suomalaiseen, että myös Euroopan historiassa vallinneesta konservatiivien ja liberaalien kamppailusta, jota opetetaan yläasteiden historian tunneilla. Konservatismia luonnehtii yläasteen historian opetuksen mukaan mm. ”taantumuksellisuus”, ”vanhoillisuus” ja luokkayhteiskunnan suosiminen, liberalismia puolestaan mm. yksilön itsemääräämisperiaatteen nostaminen jalustalle ja vapauden aate. 

Mielestäni on hyvä, että puolueessa on niin kansallismielisiä konservatiiveja, kuin liberaalejakin sekä kaikkea siltä väliltä. Jos kaikki välttäisivät leimakirvestä, eivätkä haluaisi lokeroitua mihinkään, kuten nykyään on ymmärrettävästi suosittua, niin alkaisi tuntua liikaa harmaalta massalta, vesittyneisyydeltä, liialta arkuudelta ja monimuotoisuus sekä poliittinen suvaitsevaisuus kärsisivät puolueen sisällä. Toisaalta en itse edelleenkään koe kumpaakaan vaihtoehtoa itselleni kotoisaksi, vaan molempien ismien ajattelutavoista ja ilmenemismuodoista osa tuntuu hyviltä. Toisaalta, jos molemmat ismit avattaisiin tarkasti käytännön tasolla, niin varmaan niitä silloin voisi punnita ja katsoa, että kumpaa on enemmän – konservatiivi vai liberaali. Kuitenkin, jos sitä olisi vaikka vain 60- tai 70 %:sti jompaa kumpaa, niin en haluaisi esittäytyä kumpanakaan.