Rauhaa etsimässä – Amran Mohamed Ahmedin tarina oli neljäs somalinaisen kirjoittama kirja, jonka olen lukenut. Tai ei hän tuota ole kirjoittanut, mutta kertonut sisällön kirjoittajalle. Kaikki kirjat ovat olleet eri somalinaisilta, joten kokonaiskuva on joka kirjan jälkeen laajentunut somalialaisesta elämänmenosta. Aman – Somalitytön tarina oli kuin suoraan helvetistä ja kuvasi köyhän maalaistytön elämän kauhuja. Tämä Amranin tarina oli täysin toisenlainen ja hirvittävää sukuelinten silpomiskohtausta lukuun ottamatta antoi – varmasti paljolti Amranin vauraasta yhteiskuntaluokasta johtuen – paljon parempaa kuvaa somalialaisesta elämästä. Kaikissa lukemissani neljässä kirjassa tuomitaan tyttöjen silpominen jyrkästi, mikä johtuu varmasti paljolti myös kirjoittajien valikoituneisuudesta ja poikkeuksellisista hengenlahjoista. Amran on myös runoilija ja runous onkin Somaliassa ja islamilaisessa kulttuuripiirissä laajemminkin suosittu kirjallisuudenlaji.

Amran oli ensimmäisiä somaleja, jotka tulivat Suomeen. Hän suhtautuu myönteisesti suomalaisiin ja hänellä on suomalaisia ystäviäkin, eikä hän siten edusta sitä omaan kulttuuriinsa sulkeutuvaa lajityyppiä, jota Suomesta löytyy paljon. Tuskin hän olisi saanut mitään julkaistuakaan, ellei asenne olisi avoin ja ystävällinen. Tästä huolimatta Amranille olisi ollut vaikeaa hyväksyä, jos hänen tyttärensä olisi avioitunut suomalaisen miehen kanssa ja hän perustelee tätä tietenkin islamilla:

”Kulttuuriimme kuuluu kuitenkin, että vaikka muslimimies voi avioitua esimerkiksi juutalaisen tai kristityn kanssa, pitäisi muslimitytön aina mennä islaminuskoisen miehen kanssa naimisiin. Olen kasvanut niin tuohon ajatukseen, että huomasin sen olevan nyt minulle tärkeää, ja ilahduin, kun Ibtisam kertoi miehen olevan myös muslimi.”

Tällainen ajattelutapa vaikuttaa olevan vallitsevaa somaliyhteisöissä, todennäköisesti jopa kaikkein vapaamielisimpien keskuudessa. Mielestäni kyseinen asenne suomalaisia kohtaan on suuri loukkaus, eikä ole hyväksyttävä, johtuipa se sitten vaikka uskonnosta. Yksin tämä asenne tekee toiskulttuuriset tulijat sopimattomiksi suomalaiseen yhteiskuntaan. Tämän uskonnon säännöksen hyväksyminen tekee myös islamilaisen feminismin mahdottomaksi.

Vaikka Amran korostaa tasa-arvoa ja sitä, ettei ole väliä, onko mies tai nainen, hänkin odottaa tyttäriltään selvästä vapaamielisyydestään huolimatta orjallista käytöstä. Hän esimerkiksi kertoo, että antoi tytärtensä kuunnella musiikkia kotona, koska tärkeintä on, etteivät nämä vietä aikaansa ulkona. Hän oli myös pahoillaan, ettei pystynyt yksinhuoltajana pitämään tytärtään kurissa niin, että tämä olisi tullut aina koulusta suoraan kotiin. Toisaalta Amranin poika joutui todelliseksi uhriksi, kun tätä kiusattiin koulussa, minkä seurauksena hän alkoi käydä Helsingissä hengailemassa työttömien somalimiesten kanssa kouluun menon sijaan. Amran lähetti hänet nimittäin tämän seurauksena isänsä luokse Qatariin. Poika olisi halunnut täysi-ikäisenä muuttaa takaisin Suomeen, mutta hänelle ei enää myönnetty oleskelulupaa samalla, kun äidistä ja siskoista tuli Suomen kansalaisia.

Amran tuli perheineen Neuvostoliiton kautta Suomeen. He eivät ensin saaneet viisumeita Neuvostoliittoon, mutta kun Amran selitti, että he eivät halunneet jäädä Neuvostoliittoon, vaan jatkaa matkaa sukulaistytön luokse Norjaan, perhe sai viisumit. Perhettä ei kuitenkaan päästetty Norjaan, mutta Suomi toivotti heidät tervetulleiksi.

Kirja oli kiinnostava ja nopeaa luettavaa. Mieltä jää askarruttamaan, että miksei Amran ole muuttanut takaisin rakkaaseen kotimaahansa, koska hän on Somalimaasta kotoisin, jossa vallitsee rauha ja joka on julistautunut itsenäiseksi jo vuonna 1991. Amran pohtii kirjassa, että haluaisi vielä palata kotimaahansa, mutta ei sitä kuitenkaan tee jostain syystä. Amranin suku on hajallaan diasporassa eri maissa, joten mikseivät sukulaiset palaa yhteen kotimaahansa?

Ehkä selitys löytyy osittain siitä, että Somalimaa olisi BKT:ltaan maailman neljänneksi köyhin maa – jos olisi kansainvälisesti tunnustettu. Lisäksi maan pääasiallinen tulonlähde on juuri pakolaisten lähettämä valuutta karjatalouden ohella. Somalimaata ei ole myöskään kansainvälisesti tunnustettu valtioksi, mikä on sääli, koska se lisäisi turvallisuuden tunnetta, jotta pakolaisilta voisi paremmin odottaa paluuta takaisin. Ehkä kansainvälinen yhteisö näkee siinä konfliktin riskin, koska Etelä-Somalia on ehdottanut Somalimaalle yhdistymistä, josta se on ymmärrettävästi kieltäytynyt.

Alla vielä Amranin runo nimeltä ”Voi te nykynuoret!”, joka moralisoi somalinuoria siitä, etteivät nämä kanna huolta ja vastuuta Somaliasta. Runossa pidetään myös tärkeänä oman kulttuurin säilyttämistä. Amran on hunnuttautunut, mutta myötätuntoinen ihminen, joten en usko hänen tarkoittavan tällä kuitenkaan kulttuurinsa monia kammottavia puolia.

”Voi te nykynuoret,

valheiden lumoon ja houreiden hohtoon uskoneet

Voi te nykynuoret, yli Euroopan ja pitkin maailmaa hajonneet

Voi te nykynuoret, isienne tavat ja kulttuurin hylänneet

Ette te voi kaivautua maahan, halkoa taivasta,

läimäyttää vuorta

Kuulkaa tätä runoa – vaikka tulisi kuolema,

se on joskus elämää parempi

Sivistys ei ole sitä että matkustaa, oppii kieliä, kääntyilee nykytyylin mukaan

Että ryyppää päänsä täyteen, eikä muotivaatteita,

vaan sopu elämän kanssa

Sen perusta on rauha, sen hyvyys kuin hunajaa,

sen perintö on voitto

Se vaatii taitoa, täyttä tukea, ponnistuksia

Tässä muuttuvassa maailmassa on jo lennetty ohi kuun,

tieto kiitää itsensä ohi

Talot yltävät maasta pilviin, kun me kivikauden tapaan

kaivamme kuivasta kamarasta juuria syödäksemme

Kuten ennen on pata kolmen kiven varassa

Kuten ennen ryöstävät hyeenat lapsosia

Kuten ennen raadamme ruokamme eteen

Kuten ennen verhoudumme vuotiin

Kuten ennen tuhoamme metsää hiiltä saadaksemme

Kuten ennen vedenhakumatka kestää koko yön

Kuten ennen vilahtaa päivä pois vailla tarkoitusta

Kuten ennen saumaamme majat lehmänlannalla

Kuten ennen meitä hyytävät kaste ja tuuli ja kylmyys

Voi te nykynuoret, jalkanne ovat juuttuneet hiekkaan

ja kahden kiven väliin

synnyinmaassanne ikiaikainen vaiva jatkuu

Vahvat sortavat niitä, jotka ovat alttiimmat taipumaan

Teidän jalastanne avun ja tuen on tultava pian

Tämä ei ole naurahduksen ja olankohautuksen paikka”

(Amran Mohammed Ahmed)

Blogisti on espoolainen kaupunginvaltuutettu