Kuuluuko suomalaisten ääni nyt EU:ssa. ** Ei kuulu.   

Haluavatko suomalaiset, että heitä kuultaisiin. ** Kyllä. Nyt tarvitaan EU:n korjaussarjaa.

Mitä suomalaiset haluavat EU:lta? ** Ottakaa Suomi ja sen eri alueet huomioon!    

**

Rohkeasti kotiinpäin!

Suomen EU-historia on ollut yhdensuuntaisten tulonsiirtojen ja maamme etuja järsineiden päätöksien historiaa.

Suurin vientituotteemme Brysseliin on ollut riihikuiva raha.

EU on tuottanut meille vastineeksi lakeja ja päätöksiä, jotka eivät ole syntyneet meitä lähellä.

EU:ssa tarvitaan nyt voimakasta Suomen ja sen alueiden kansallisen edun ajajaa, joka pystyy perustelemaan sen, että meitä koskevien päätösten pitää syntyä lähellä meitä ts. meidän asiantuntemustamme ja hyväksyntäämme tarvitaan meitä koskevissa asioissa. Meidän on puolustettava isänmaiden Eurooppaa ja Alueiden Suomea. Me tarvitsemme sinne ihmisiä, joille kansallinen etu on tärkein.

EU siellä, vetelä täällä

Suomi on EU:ssa maksaja.

Suomalaiset on pakotettu toistuvasti ”kertaluontoisiin ja ainutkertaisiin” maksuihin, Ranskan ja Saksan pankkien tekemien tappioiden tähtitieteellisen suuriin takauksiin, Kreikan lainoitukseen ja sekä euro-bondien että euron vakauden takuu- ja maksumieheksi.[1]

Näiden rahallisten velvoitteiden lisäksi EU:n viime vuosina tekemät päätökset ovat alkaneet nakertamaan todenteolla maamme suvereenisuutta, itsenäisyyttä ja perustavanlaatuisia taloudellisia arvoja ja aivan käytännön elämää.

EU tulee ajallaan, Suomi elää tavallaan – EU pitää korjata

Pienenä mutta kuvaavana esimerkkinä EU-päsmäröinnistä: EU on hylkäämässä Suomen ehkä maailman parhaimman mahdollisen kierron; lasi ja muovi pullojen keräys- ja palautusjärjestelmän. Meillä on lähes täydellinen pullojen ja tölkkien palautus sekä hyvitys järjestelmä, jossa näiden jätteiden osalta on saatu likimain 100% käyttöhyöty ja 93% palautushyöty. Siitä on nyt pakko luopua – koska EU. Näitä esimerkkejä on runsaasti. EU on liian suuri pienissä asioissa ja liian pieni suurissa asioissa.

Liityimme aikoinaan Unioniin, joka on nyt radikaalisti muuttunut eikä ole enää sama. EU n piti olla keskinäisen rauhan, vapaan liikkumisen ja yhteisen hyvän talouden yhteisö.

Kauppaliitosta ja sen kulttuurisesta yhteisestä areenasta on kuitenkin tullut sietämättömän byrokratian symboli. EU:sta näyttää tulleen uusi Neuvostoliitto.

Tämän takia EU täytyy korjata.

Se on remontoitava suomalaisten haluamaan suuntaan ja niin, että sen suomalaisten omistusoikeuteen ei kosketa, että Unionin valuviat korjataan ja että pienten kansakuntien oikeuksia kunnioitetaan.

Kansainvälinen tilanne on uhkaava – meitä uhkaa EU:n ”solidaarisuus”

Ukrainan sota ja maahanmuuttokriisi on herättänyt eurooppalaiset. EU on kestokykynsä rajoilla. Emme kestä enää miljoonien tuloa tänne. Ranskassa ja muualla Euroopassa halutaan rajoittaa maahanmuuttoa mutta samalla rangaista niitä maita, jotka eivät ota vastaan ”omaa osaansa” siirtolaisista.

Holtiton siirtolaisuuspolitiikka on merkinnyt pohjolan kurjistumista. Ruotsin edellisen hallituksen pääministeri Magdalena Andersson on joutunut myöntämään, että länsinaapurimme teki vakavia ja perustavanlaatuisia virheitä maahanmuuttopolitiikassaan.[i]

Siitä huolimatta me olemme toistaneet Ruotsin virheet.

Nyt turvattomuus leviää aivan kuten länsinaapurissa, jossa ei haluttu uskoa tosiasioita.

Kansalaisten turvallisuus järkkyy. Lapsemme on vaarassa Etelä-Suomen kaduilla katujengien väkivallan edessä. Pahin on edessä jollei toimita.

EU:n parlamentti hyväksyi 20.12. 2023 maahanmuuttopaktin, jonka mukaan se tarjoaa valtiolle ”useita tapoja täyttää nämä yhteisvastuuvaatimukset sekä muuttoliikkeen paine- että kriisitilanteissa, jolloin solidaarisuus on velvoittavaa”. mutta kukin jäsenmaa voi valita tavan, jolla sitä osoittaa.

Selkosuomeksi: meidän pitää ottaa ”solidaarisuuden nimissä” valtavia määrin Eurooppaan laittomasti tulleita siirtolaisia tai maksaa Brysselille reippaasti rahaa… (https://intermin.fi/maahanmuutto/eu-n-yhteinen-turvapaikkajarjestelma/maahanmuuttopakti).

Entisaikana maantierosvot totesivat: rahat tai henki.

Nyt EU toteaa: ”ota ihmiset tai maksa…”

Järkevästi kotiinpäin!

Nyt tarvitaan järkevästi ajattelevien ihmisten yhteistoimintaa EU:n parlamentissa. Pieni Suomi ´voi olla kokoaan suurempi vain tekemällä yhteistyötä niiden kanssa, jotka ajattelevat ”tolkusti” – ei alistumalla kaikkeen.

Meidän viiteryhmämme on siellä missä vaaditaan budjettikuria EU:lle, siellä missä vaaditaan sen byrokratian kasvun hillitsemistä, siellä missä painotetaan suomalaisten perusoikeuksien puolustamista sekä siellä missä ollaan järkevällä linjalla suhteessa maahanmuuttoon.

Suomen edustajien pitäisi olla siellä missä vaaditaan kansallisten edun huomioon ottamista niin talouden kuin kulttuurin asioissa.

Mikä on EU:n ongelma? Päsmäröinti.

Älkää tulko neuvomaan suomalaisia meidän asioissamme! 

EU:ta vaivaa Suomelle negatiivisten tulonsiirtojen lisäksi reiluusvaje, demokratiavaje, päätösten sietämätön etäisyys, EU:n talouden korruptatiivisten rakenteiden vähittäinen kasvu ja pienten valtioiden etujen laiminlyönti.

EU on omaksunut ns. läheisyysperiaatteen. Tämä hienosti sanottu subsidiariteettiperiaate merkitsee sitä, että julkisen vallan päätökset tulisi tehdä mahdollisimman lähellä ihmisiä ja byrokratiassa käsitellä alhaisimmalla mahdollisella tasolla.

Näin ei kuitenkaan tapahdu.

Jokainen perhe tietää itse omat ongelmansa ja pystyy ratkaisemaan asiansa itse. Niin pitäisi olla myös Suomen kohdalla.

Meidän asiamme kuuluvat meille.

Me suomalaiset emme mene kertomaan alankomaalaisille miten tulppaaneita kasvatetaan.

Vastavuoroisesti me emme halua, että meille kerrotaan miten metsiämme, maitamme ja vesiämme hoidetaan.

Me tiedämme sen parhaiten itse.

Läheisyysperiaate ei toimi nyt EU:ssa. Brysselissä halutaan ajaa suomalaisten perustavanlaatuisten oikeuksien ja omistusten yli.

Tärkeimmät suomalaisten oikeudet ja omistukset liittyvät omistuksiin; maanomistukseen, vesiin, teollisuuteen ja metsiin.

Stalin ei saanut Suomen metsiä tai maita – saako EU?

Vuosina 1939- 1944 me kykenimme puolustamaan Suomea Stalinin pyrkimyksiltä saada Suomen maat, teollisuus ja metsät haltuunsa.

Nyt niitä on puolustettava uudelleen yhtä sitkeästi.

Suomen omaksuma tottelevainen ja ei omaa kansallista etuaan ajava linja on varmistanut sen, että Suomi on maksanut ylimääräisiä pakkomaksuja ja tulonsiirtoja etelään Brysselin byrokratialle yli sen kantokyvyn. EU:n positiiviset vaikutukset ovat nyt selvästi vähäisemmät kuin silloin kun siihen liityttiin.

Mikä pahinta – suurin osa suomalaisista edustajista ei aja Suomen kansallista etua vaan näyttää toimivan toisenlaisten motiivien perusteella. Meiltä löytyy valitettavan paljon ns. renkimentaliteettia suhteessa EU:hun ja halua kunnostautua kiihko-federalismin juoksupoikina. Pahinta on se, että on haluttu kiristää määräenemmistösäädöksiä pienten valtioiden päämenoksi.

EU:sta on tullut panta, johon on totuttu ja jota kaivataan.

Talouden takia – Kaikki Kotiinpäin!

Haluttiin vientiteollisuuden etua ja turvallisuutta – saimmeko sen mistä äänestimme?

Suomi liittyi aikoinaan Euroopan Unioniin uskoen siihen, että laskevien korkojen ja isompien markkinoiden vaikutus varmistaisi viennistä elävälle maalle vakaan tulevaisuuden.

Vientiteollisuus halusi sitä. Toivottiin, että suomalainen vienti saisi EU:ssa suuret markkinat, joissa meitä kohdeltaisiin tasapuolisesti. Että talouden hankinnoissa ympäri Eurooppaa toimittaisiin reilusti ja liiketalouden periaatteiden mukaisesti.

Näin ei ole kuitenkaan monesti tapahtunut – etelän maissa suositaan yhä omia tuottajia ja omaa tuotantoa. Suomalaista teollisuutta ei kohdella kilpailuissa tasa-arvoisesti. Kilpailu ei toimi joka puolella EU:ssa; rakenteellisten tai oikeudellisten markkinoille tulon esteiden vuoksi.

Toinen motiivimme oli turvallisuus. Monille äänestäjille toiveena oli, että me emme enää jäisi yksin Venäjän uhan edessä samalla tavalla kuin vuonna 1939. EU:sta toivottiin turvaa ja vakautta, kun itänaapuri näytti 1990-luvulla ajelehtivan poliittisessa myrskyssä. Tarvittavaa tukea ei kuitenkaan tullut EU:sta kun suomalaisia painostettiin 2010-luvulta alkaen erilaisilla lapsiasiamiesten interventioilla tai Suomen sisäpolitiikkaan puuttumalla. Jäimme yksin itänaapurin kanssa.

Vuonna 1994 tästä ei ollut kuitenkaan mitään tietoa.

Neuvoa-antava kansanäänestys Suomen liittymisestä Euroopan unioniin pidettiin 16.10.1994. Sen tulos oli vakuuttava; enemmistö – 56,9 % äänestykseen osallistuneista – kannatti liittymistä ja eduskunta noudatti tätä tulosta. Suomen EU-jäsenyys astui voimaan 1. tammikuuta 1995. Suomi myös jakaantui äänestyksessä – eteläinen Suomi kannatti EU:ta kun taas pohjoinen ja syrjä-Suomi oli epäilevämpi. Silloin luvattiin myös, että markasta ei luovuta ilman, että kysytään kansalta.

Todellisuus EU:ssa on kuitenkin tyly.

Otan esimerkkinä Italian.

Italialaiset saavat “superbonus 110” -nimellä kulkevasta remontit ilmaiseksi ja joka puolella niemimaata remontoidaan ja rakennetaan. Suomalaisten rahoilla.

Vuonna 2020 EU muodosti ns. elvytysrahaston koronan aiheuttamiin ongelmiin. Italia sai siitä noin 200 miljardia euroa.

Nyt Italiassa ei tiedetä mitä sillä rahalla tehdään kun sitä on liikaa. Samaan aikaan meidän vanhuksemme eivät saa kunnon kohtelua hoitokodeissa – kun sitä rahaa ei ole.

Ei se ollutkaan sellainen liitto kuin Maastrichin juhlapuheissa… 

Ongelma on siinä, että EU ei ole aidosti federatiivinen tai pienten maiden toiveita kunnioittava yhteisö.

Se ei noudata omia perussopimuksiaan.

Vuonna 1992 7. helmikuuta allekirjoitettu Maastrichin sopimus halusi luoda tasavertaisen Euroopan. Tässä sopimuksessa sovittiin EU:n yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Samoin sovittiin siitä, että EU ottaisi yhteisen valuutan käyttöönsä viimeistään 1999.

Ajateltiin, että rahaliitosta tulisi reilu, että siihen liittyvän maan on täytettävä ns. lähentymiskriteerit, joiden tarkoituksena on varmistaa rahaliiton vakaus ts. että siinä ei olisi vapaamatkustajia mukana.

Että jokainen valtio maksaisi omat laskunsa.

Kauniisiin periaatteisiin kuului myös se, että demokratiaa lisättiin teoriassa: Euroopan parlamentti pääsisi periaatteessa käsittelemään asioita ministerineuvoston kanssa. Lisäksi päätettiin alueiden komitean perustamisesta. Komitean tehtävänä on varmistaa, että eri alueet saisivat tasapuolisesti huomiota.

Että pientäkin maata huomioitaisiin ja että EU:sta ei tulisi uutta Neuvostoliittoa.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Nizzan huippukokous, johon Suomikin osallistui oli valtava pettymys.

Nizzassa 2000 – isot maat sanelivat 

Suomalainen EU-idealismi kuoli vuoden 2000 joulukuun Nizzan huippukokouksessa.

Olin työskennellyt Senior Associated Member statuksella St. Anthony’s College’ssa (Oxfordin yliopisto). Kyseinen college on politiikan ja historiantutkimuksen tunnettu opinahjo ja siellä vieraili usein huomattaviakin vieraita eri maista. EU:n tulevaisuudesta keskusteltiin siellä vilkkaasti. Minkälainen Unioni meille tulisi? Ymmärrettäisiinkö siellä Iso-Britanniaa tai Suomea?

Suomalaiset suitsuttivat ja juhlivat vuosina 1999-2000 EU:n mahdollisuuksia. Suomen suurlähettiläänä Iso-Britanniassa toimi silloin Pertti Salolainen, jonka vilpittömän tuntuinen vierailuluento herätti college’ssa hellyyttävää huomiota.

Monet brittiläiset kollegat kyselivät epäuskoisina silloin: ”uskooko Suomi todella näin paljon ja aidosti EU:n integraatioon?”

Salolaisen hyväntahtoinen idealismi pelotti kyynisiä brittejä.

Usko oli silloin kuitenkin kova. Neuvostoliitto oli kaatunut miltei 10 vuotta sitten ja kylmä sota – niin silloin luultiin – olisi historiaa.

Suomi oli ollut heinäkuusta 1999 joulukuuhun 1999 saakka ensimmäistä kertaa EU:n puheenjohtajana. Huippukokousten isäntänä toimi Paavo Lipponen. Suomen höyli ja höveli linja mairitteli EU-johtajia.

Nizzan huippukokouksessa joulukuussa 2000 isäntämaa Ranska pelasi kuitenkin kotiinpäin. (https://www.ts.fi/puheenvuorot/1073803132). Sen piti toimia kauniiden korulauseittensa mukaisesti mutta maa käyttikin härskisti valtaansa häikäilemättömästi oman asemansa vahvistamiseksi.

Ja niin käyttivät myös Saksa ja Iso-Britannia. Usko siihen, että pienet maat otetaan huomioon, lopahti kerralla. Vanha suurvaltapolitiikka kukoisti ja juhlapuheiden liturgia väistyi. Ranskan ulkoministeri saneli Nizzan kokouksessa sen, että äänivaltasuhteet määräytyivät sekä väkiluvun että poliittisten seikkojen perusteella.

Kaiken nöyrästi hyväksyvä Suomi sai siinä jaossa mopen osan ja meille annosteltiin EU:ssa reiluuden murusia.

Suomen viattoman idealistinen kanta oli ennen Nizzaa se, että yhteinen etu olisi pienen maan kansallinen etu ja että kansallisesta edusta piti tinkiä mutta että suuret jäsenmaat päästäisivät meidä lopulta päätöksenteon ”ytimiin”. Nyt suomalainen EU-hurmio sai iskun. Me olimme ajatelleet, että konsensus-periaate ratkaisisi vaikeat asiat.

Näin ei käynyt.

Kiltti-Suomi pettyi

Suomen silloinen eliitti oli siihen saakka uskonut hartaasti, että meitä kuunneltaisiin aidosti. Toivoimme, että saisimme huomiota sivistyksellä, kohteliaisuudella ja sävyisyydellä ja että meitä kuunneltaisiin.

Uteliaisuus Suomea kohtaan oli kuitenkin samanlaista samalla tavalla kuin sivistyneessä cocktail-tilaisuudessa kuunnellaan kohteliaasti pari minuuttia aikaisemmin saapunutta primitiivistä ja avutonta maalaisserkkua. Isot sanelivat todellisen tahtonsa. Heille riitti pelkkä enemmistö. Federalismista tuli silloin tyhjä sana.

Lehtimiesten voivottelujen jälkeen Nizzan päätökset nieltiin kokonaan. Silloin Suomi olisi ollut valmis verotuksen toimivallan siirtämiseen Nizzassa. Onneksi ruotsalaiset ja Iso-Britannia vastustivat asiaa.

Tämän jälkeen myös ovi Itä-Eurooppaan avautui. EU:n väkiluku kasvoi noin miltei 30% mutta yhteistä kakkua he toivat mukanaan vain 6 prosenttia. Siitä alkoi myös Suomen maksuosuuden vähittäinen ja vääjäämätön kasvu – oli luotava ostovoimaa yhteisille markkinoille ja siksi oli maksettava Itä-Euroopan kuluja sekä lopulta Kreikan, Italian, Espanjan ja Portugalin tekemiä velkoja.

Ja Suomi maksoi…

Nizzan kokouksen jälkeen virallinen Suomi jatkoi ns. ”kiltin oppilaan” politiikkaa. Siitäkin huolimatta, että tappioita kärsittiin. Paras esimerkki tästä on se, kun Suomi menetti elintarvikeviraston Berlusconin Italialle.

Kaikesta tästä huolimatta Suomi on Nizzan kokouksen jälkeen toiminut niin parlamentissa, komissiossa kuin muuallakin EU:ssa kilttinä, vaikenevana, hyvätapaisena ja ennen kaikkea äänettömänä yhtiömiehenä.

Suomi on vauras taantuva talous – ainutkertaiset ja kertaluontoiset elpymisvälineet näivettävät meidät

Mainittakoon tässä ns. ”ainutlaatuiset ja kertaluontoiset” ns. ”elpymisvälineet”. Edellä mainittu ”korona-elpymispaketti” on eräs näistä välineistä.

Niistä on tullut EU:n tapa pumpata heikompien jäsenvaltioiden rahaa omaan budjettiinsa. Ne omaksuttiin ensin ”kertaluontoisina” mutta kun tajuttiin, että niitä voi käyttää yhä uudestaan niin että ainoastaan taivas on niiden rajana.

Elpymisvälineiden piti auttaa taloutta koronassa, antaa eteläisille maille rahaa eurokriisissä sekä auttaa italialaisia heidän remonteissaan. EU:sta on tullut suuri tulonsiirto-unioni. EU:n yli 1000 miljardin alue- ja elvytysrahat (aluerahat 392 miljardia ja elvytysrahat 723 miljardia) ovat osin maksettu mutta hämmästyttävää kyllä edes Italiakaan ei ole saanut kaikkea tuhlattua.

Tässä esimerkkinumeroita: Suomen maksuosuus elpymisvälineen avustusmuotoisesta tuesta (421,1 miljardia euroa) on noin 7,2 miljardia euroa. Tämä osuus lisättynä koroilla tulee maksettavaksi vuosina 2028–2058. Tästä suurimman ohjelman eli elpymis- ja palautumistukivälineen osuus on noin 5,7 miljardia euroa. Suomi maksoi vuonna 2022 EU:lle yhteensä 2,307 miljardia euroa. Samana vuonna Suomi keräsi 297 miljoonaa euroa, joista 223 miljoonaa euroa tilitettiin suoraan unionille.

Todettakoon, että Suomen rahallinen vastuu Italian rautateiden kunnostamisesta on lähes saman suuruinen kuin Suomi käyttää vuonna 2024 käyttää oman rautatieverkkonsa kunnostamiseen – 410 miljoonaa euroa.

Italia on Euroopan rikkaimpia maita mutta se saa EU:n ”koheesio, elvytys – ja ilmastoavustusrahastosta 115 miljardia euroa.

Lisäksi se saa 122,6 miljardia euroa yhteisvastuullisesti taattuja (joissa siis Suomi on mukana) lainoja. Suomen vastuut (jos ja kun näitä lainoja ei koskaan makseta takaisin) ovat noin 11 miljardia euroa ja saanto on noin 3,8 miljardia euroa. (Mauri Pekkarinen Keskisuomalaisessa 26.1.2024 ”Suomi rahoittaa Italian rataverkkoa yhtä suurella summalla kuin omaansa”).

Italia käyttää EU:n avustuksia ja lainoja 22,8 miljardia euroa, digitalisaatioon 35 miljardia , koulutukseen 19,1 miljardia ja mikä parasta – turismin tukemiseen 6,6 miljardia euroa.

Me maksamme mutta vaikutammeko me? Entä voimmeko osallistua tai vaikuttaa EU-lainsäädäntöön tai siihen paljonko meiltä viedään jäsenmaksuina, veroina, tulleina, tukipaketteina?

On kuvaavaa, että jopa EU-myönteisen Sitran luomassa mietinnössä vuodelta 2022 todetaan, että Suomella on vaikeuksia vaikuttaa ennalta EU:n tuleviin lakeihin.[2] Asiaan on herännyt myös EK. ” Elinkeinoelämä on tehnyt realistisen tilannearvion. EU:sta on tullut viime vuosina melkoinen tukiautomaatti” (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010261364.html).

Olemme avuttomia, onnettomia ja kädettömiä ennen EU-lakien valmistelua ja niiden hyväksymisen jälkeen keikumme EU:ssa mukana reagoivana ja maksavana osapuolena. Ainoastaan EU-direktiivien noudattamisessa me olemme proaktiivisia ja tarkkoja; Suomen maataloustukien ja perustuottajia tarkkaileva valvontajärjestelmä ei tunne sääliä. Itseasiassa EK otti tämän asian esille ja vaatii sitä, että Suomikin saisi osansa tässä etujen metsästyksessä (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010261364.html). Etenkin tässä tilanteessa, jossa perustuotanto on kovilla tästä kyttäämisestä ja kyyläämisestä on tullut sietämätön taakka suomalaisille ruuantuottajille. Me tarvitsemme kotimaista ruokaa mutta suhdanteiden, keskusliikkeiden armottomuuden ja EU:n takia siitä on tullut erittäin vaikeaa.

Metsiin ei kaivata EU:n mestarointia – Virsu-Suomi – ei kiitos!

Pahinta meille on kajoaminen Suomen vihreään kultaan – metsiin.

Perussopimuksissa ei mainita metsiä mutta…

Suomen metsien käyttöön vakavasti kajoava hanke oli EU:n vuonna 2020 hyväksymä ns. biodiversiteettistrategia.

Sen muodollinen tavoite oli ”pysäyttää luontokato ja kääntää luonnon monimuotoisuuden kehitys myönteiseksi vuoteen 2030 mennessä”. Todellisuudessa suunnitelma oli hankala pala meille; turvemaille suunniteltava suojelu merkitsi iskua suomalaista metsäteollisuutta vastaan. Suomen maapinta-alasta noin kolmasosa on turvemaata ja puuvarannosta neljännes sijaitsee turvemailla.

Seuraavana vuonna 2021 komissio hyväksyi biodiversiteettikunnianhimoon liittyvän uuden ”EU:n metsästrategian 2030”. Se kykeni siihen yhteisen maatalouspolitiikan kautta ja Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston kautta sekä tietenkin käyttämällä hyväksi edellisenä vuonna hyväksyttyä ”biodiversiteettistrategiaa”.

Molemmat hankkeet kertoivat siitä, että kun EU ei voi ottaa Suomen metsiä haltuunsa suoraan se haluaa kuitenkin yli-innokkaasti hallinnoida Suomen metsiä. Kotimaisena päsmärinä tässä prosessissa ovat olleet vihreät, jotka pyrkivät vimmaisesti reguloimaan Suomen metsäteollisuutta. Kotimaisen kuristamisen lisäksi meille sataa hyviä ja vähemmän hyviä neuvoja eteläisistä maista, joissa omat metsät on hakattu pois jo yli 1000 vuotta sitten. Pahinta on se, että EU:ssa on valtavaa halua mestaroida suomalaista metsänhoitoa sekä tiirikoida auki yksityisomaisuuden suojaa, johtuen siitä, että meillä suuri osa metsistä on yksityisten omistuksessa.

Vuoden 2021 hyväksytty EU:n metsästrategia ei suoraan sanele sitä, miten metsiä tulisi hoitaa. Se on kuitenkin tuhoisa, sille se antaa ”direktiivit” muulle EU-sääntelylle.

Vaarallisin hanke, jolla EU on päässyt kajoamaan Suomen metsien käyttöön ja maankäytöön yleensä, on ollut maankäytön ja metsätalouden säännöstelysäädäntö (LULUCF). Kyseinen säätely merkitsee pahimmillaan kuoliniskua suomalaiselle maaseudulle ja karjataloudelle. Se on meille vahingollista, vaikka meillä Suomessa vallitsee erittäin ekologinen elämäntapa.

Ongelma johtuu siitä, että Suomen hiilinielut ovat jostain laskennallisesti syystä romahtaneet ja maamme joutuu kuittaamaan miljardien lisälaskun. Esimerkiksi soiden hiilinielut ovat talvikuukausina tietenkin nollassa, koska maa on lumen peittämä. Sitä ei kuitenkaan oteta huomioon. Samoin sisävesien roolia ei tunnusteta.

Mikä pahinta, EU:n LULUCF-asetus määritteli bruttokansantuotteeseen ja 2000-luvun alun nielujen lähtötilanteeseen perustuvan vertailutason kausille 2021–2025 ja 2026–2030. Se merkitsee tässä metsäisessä maassa isoa laskua metsäiselle ja ekologiselle maalle, jossa on vähän asukkaita. Näiden äärilaskelmien mukaan suomalaiset joutuisivat palaamaan jonkinlaiseen ”virsu-Suomeen”, jossa ei olisi talvella lämpöä tai valoa.

Aikoinaan kommunistit sanoivat, että ”lapsesi eivät ole sinun”. Nyt voidaan sanoa suomalaisille, että kaikesta omaisuudensuojasta huolimatta EU pyrkii siihen, että ”metsäsi eivät ole sinun”.

Jokainen maa maksakoon omat laskunsa

Nizzan kokouksen jälkeen ihmiset ovat alkaneet suhtautumaan kriittisesti EU:ta kohtaan.

Kansalaiset ovat huomanneet, että EU ei toimi kuten se on itse säätänyt tai sen pitäisi.

Ennen kaikkea ihmiset ovat havahtuneet siihen, että EU ei ole se, mitä äänestettiin 1994. Se on joutunut tinkimään omista periaatteistaan esimerkiksi eurokriisissä. Eurokriisissä yhteisvaluutan Euroopan talous- ja rahaliiton toimijat pakotettiin rikkomaan EU:n rahaliiton keskeisiä perussopimuksia. Niissä periaatteena oli, että jäsenmaat noudattavat kontrolloitua markkinakuria ja että EU ei tule pelastamaan yli varojensa elävää ”turmiolan tommia” (no-bailout periaate).

Sen mukaan toiset jäsenvaltiot eivät saa auttaa julkisyhteisöjen rahoitusasemansa kanssa vaikeuksiin joutuvaa jäsenvaltiota”, eli käytännössä kyse on siitä, että jokaisen eurovaltion on huolehdittava talousvastuistaan itse. Selkosuomeksi: jokainen maksaa omat laskunsa. Niitä ei saa siirtää toisten euromaiden tai instituutioiden vastuulle eikä Euroopan keskuspankki (EKP) saa rahoittaa jäsenmaita.

Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Budjettikuria rikkovia ei ole rangaistu eikä peruskirjan periaatteita vastaan toimivia ole laitettu vastaamaan toimistaan.

Suomen ongelma on se, että EU maksujen perustana pitäisi olla talouskasvukehitys, joka on ollut meillä viimeiset 10 vuotta laahaavaa. Me näivetymme ja vasemmistohallituksien keinona ei ole ollut uudistaa vaan ottaa velkaa. Suomen on saatava tieto Suomen talouskehityksestä EU:n päättäjille. Me emme enää kykene maksamaan.

Pitää kuunnella suomalaisia

Suomalaiset eivät ole EU:ta vastaan sinänsä; erityisesti jos se toimisi kuten silloin kun siihen liityttiin. Että se olisi talouden ja kulttuurin yhteenliittymä tai että se kykenisi toimimaan järkevästi.

Sen epäkohdat ovat kuitenkin järkyttävät ja vaarantavat kansallisen tulevaisuutemme. Kyse on vähän samasta dilemmasta kuin aikoinaan Martti Lutherilla kun hän kirjoitti teesejään anekauppaa ja katolisen kirkon epäraamatullisuutta vastaan. Luther kuunteli tervettä järkeä, Pyhän Raamatun ääntä ja omaatuntoaan.

Perushuomio niin Lutherilla katolisen kirkon suhteen kuin ihan tavallisella tallaajalla EU:n suhteen on aivan sama. Ja se on: kun instituutio alkaa toimia itseään vastaan se tuhoaa oman uskottavuutensa.

Lopulta sille käy kuin Neuvostoliitolle – se hajoaa.

Kun EU ei kuuntele omia periaatteitaan, se johtaa siihen, että kansalaiset menettävät uskonsa siihen. Yhä useammat ihmiset ajattelevat, että EU:sta näyttää tulleen jonkinlainen heikkojen ja sisuttomien valtioiden siirtomaaisäntä ja byrokraattinen tulonsiirtounioni, jota riivaa massiivisen korruption ja väärinkäytösten lisäksi myös neuvostolainen tehottomuus.

Kesän 2023 siirtomaavero?

EU oli murtautua vuonna 2023 monta kertaa meidän kukkarollemme ja pyrki rahastamaan meitä.

Muodollinen syy on siinä, että EU hyväksyi ns. ”suvereniteettirahaston” (European Sovereignty Fund ESF), jonka arvioiduksi suuruudeksi on mietitty 1500 miljardia euroa.

“I will push to create a new European Sovereignty Fund. Let’s make sure that the future of industry is made in Europe.” – EU Commission President Ursula von der Leyen, SOTEU 2022

Valtioneuvoston kanslian mukaan ”suvereniteettirahastoa koskeva esitys annettaisiin aikaisintaan alkukesästä 2023 osana monivuotisen rahoituskehyksen välitarkastelua Virallisia tietoja tai komission asiakirjoja rahaston rahoituksesta tai käyttötarkoituksesta ei ole, mutta alustavien tietojen mukaan suvereniteettirahastolla pyrittäisiin mahdollisesti tukemaan eurooppalaisten kriittisillä toimialoilla toimivien yritysten kilpailukykyä ja vihreää siirtymää keskipitkällä aikavälillä…”

Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen halusi nostaa ”eurooppalaisen teollisuus- ja innovaatiopolitiikan” politiikan massiiviseksi tulonsiirroksi. Saksa kuitenkin esti sen. Omista itsekkäistä syistään. Yhteisvelka tai suvereniteettirahasto ei mennyt läpi sellaisenaan. Vielä.

Onneksi.

Suomikin lopulta vastusti pontevammin tätä asiaa kun meille tuli vuonna 2023 – Luojan kiitos – uusi hallitus. Ranskalle tämä oli kirvelevä tappio eikä se oli siitä vieläkään toipunut. ”Euroopan vihreä ja digitaalinen transitio” pysähtyi hetkeksi ja jäi odottamaan EU:n byrokratiaan.

Todellisuudessa kyse oli ennen kaikkea Italian vararikkoisille pankeille suunnitellusta tuesta, Brysselin EU-budjetin tukemisesta ja kansallisvaltioiden suvereenisuuden nipistämisestä. Italian pankit ja niiden hämärä raha olivat tässä vaiheessa vaikeuksissa ja niille pitää saada lisää pääomaa.

Kansan kielellä: pankkien epämääräiset johtotahot halusivat ”lissää rahhoo”.

Italiaksi se voisi olla: ”…più soldi signori, non siate timidi”.

Siirtomaaverojen historia Suomessa 

Suomalaiset ovat maksaneet veroja ulkoiselle vallalle säännöllisesti jo vuodesta 1259, jolloin Turun piispa Bero dokumenttien mukaan : ”…luovutti suomalaisten veron kuninkaalle”. Tätä ennen valloittajat niin Ruotsista kuin Novgorodista olivat pakkoverottaneet meitä ”miekan terällä” mutta ensimmäinen säännöllinen verottaja oli katolinen kirkko. Kun talonpojat kieltäytyivät ja niskoittelivat, asetti katolinen kirkko heidät kirkonkiroukseen.

Järjestelmä oli tehokas.

Näinhän kävi esimerkiksi vuonna 1329 kirkko julisti niskoittelevat hauholaiset pannaan. Hämäläiset eivät oikein olleet hyviä veronmaksajia ja heitä piti kovistella ja nipistellä niin kruunun kuin kirkon taholta (näin kuningas Maunun kirjeessä Hämeen turkisverosta vuodelta 1329).

Kirkko oli myös varsin ”epäwoke” ja kielipoliittisesti sokea.  Se pakotti jopa ahvenanmaalaiset maksamaan veroja kuten Turun piispa Pentti (Bengt) määräsi ahvenanmaalaisille vuonna 1336 ”…tahdomme siis ja ankarasti käskien määräämme, että teistä jokaisen on pitäjässään maksettava kymmenykset hylkeistä täydellisinä”. Lyhyesti: kirkon langettamat verot suomalaisille täydentyivät vähitellen Ruotsin kruunun veroina ja henkirahoina. Ensin alkaen pakanuuden aikaisesta ”ruokalisästä” jatkuen aina savuja kohden tulevaan veroon.

Näin ilmeisesti tapahtuu myös näiden EU-pakkoverojen kanssa. Ne alkoivat ”kertaluontoisina” kuten piispa Beron tai Matti Vanhasen markkinoima ainutkertainen tukipaketti ts. vero. Jokainen muistaa varmaan tämän jargonin, joka meille annosteltiin vuonna 2021. (https://www.is.fi/politiikka/art-2000007971909.html).

Matin mukaan sen piti olla ”kertaluontoinen”.

Vahvojen alueiden Suomi – ei ”Tyhjien ikkunoiden Suomi”

Työ PS:n puoluesihteerinä 2021-2023 vei minut joka puolelle Suomea.

Se Suomi, joka toi aina surun puseroon oli ns. Tyhjien Ikkunoiden Suomi.

Se ilmestyi näkyviin Lapissa, Itä-Suomessa, Kainuussa, Keski-Suomessa, Kaakkois-Suomessa – Kemijärvellä, Ranualla, Posiolla, Imatralla, Joutsenossa, Hyrynsalmella, Paltamolla, Savonlinnassa, Mikkelissä, Kyyjärvellä, Kivijärvellä, Uuraisilla, Virolahdella. Siellä silmiin tuijottivat hylätyt hotellit, entiset kaupat ja myymälät, yrittäjien musertuneet unelmat.

Suomi tarvitsee toivoa ja tulevaisuutta. Ja sitä, että EU:ssa panostamme täysillä kotiinpäin! Meidän EU allokaatiomme ts. jäsenmaksumme ovat perustuneet siihen meidän bruttokansantuotteeseemme – on unohdettu se, että meidän talouskehityksemme on jo 10 vuotta perustunut näivetykseen ja laskuun.

Ilman voimakkaita ja elinvoimaisia alueita Suomi on hukassa.

Tässä neljä tärkeää kohtaa esimerkiksi Lapille. Tätä voisi soveltaa muihinkin paikkoihin Tyhjien Ikkunoiden Suomessa.

A) Lappi tarvitsee pitkäaikaisia panostuksia infraan. Niin maantieverkkoon kuin rataverkkoon. Olisi viivytyksettä selvitettävä mahdollisuudet saada ratayhteys Suomesta Pohjois-Atlantille (Norjan Narvik tai Tromssa).

B) Kun nyt EU:ssa painotetaan puolustusteollisuuden investointeja tai mahdollista Nato-tukikohtaa Lapissa, on sen ympärille taottava puolustusteollisuuden, puolustusinnovaatioiden ja arktisen testaamisen teollisuuskeskittymä. Lappiin mahtuu. Olemme arktisen sodankäynnin maailman johtava kouluttaja jo tällä hetkellä (Jääkäriprikaati). Tornion ja Kemin satamat voivat hyvin palvella myös Naton tarpeita. Kemin Ajoksen satama onkin jo mukana suunnitelmissa, joissa on kartoitettu Natolle osoitettavia maa-alueita.

C) Lapin merkitys Suomelle ei ole pelkästään turismi vaikka sekin on tärkeä. Ihmiset eivät voi elää Lapissa vain sesonkina ja siksi elinvoiman tukeminen, elämisen mahdollistaminen myös Lapissa on oltava EU:n eräs tärkeimpiä tavoitteita. Kansallisella eikä EU tason päätöksenteolla ei saa vaikeuttaa tai pahimmillaan vaarantaa elämisen mahdollisuuksia syrjäisillä harvaan asutuilla alueilla kuten Lappi.

D) 4. EU:lle täytyy viedä ymmärrystä ja tietoa siitä, että on aivan eri asia viljellä viinirypäleitä Etelä-Ranskassa kuin yrittää sitä Vuotson kylällä Sodankylässä. Lapille erinomaisen tärkeää on, että alueelliset erot huomioidaan päätöksenteossa.

Voimakkaan Alueiden Suomen edellytyksenä on Suomen oma europarlamentti strategia. Me tarvitsemme sinne etujemme ajajia, joiden lähtökohtana on: Täysillä kotiinpäin!” Se tarkoittaa vuorovaikutusta kansallisten tavoitteiden sekä ministeriöiden ja virkamiesten väliltä.

Suomen on ajettava ensikädessä suomalaisille tärkeitä asioita ja aktivoitua toimimaan silloin kun asioita valmistellaan eikä vasta sitten kun on päätös meneillään.

Venäjän raja-ohjelma Brysseliin!

ENNENKAIKKEA… niin Lapin, Itä-Suomen, Länsi-Suomen sisäisiin logistiikan ja infrastruktuurin projekteihin pitäisi hakea energisesti EU- rahoitusta sekä voimakasta panostusta ns. erityisalueisiin, joita EU:ssa jo on.

Edellinen hallitus ei siihen kyennyt vaikka siitä tehtiin kaikenlaisia selvityksiä.

Suomalaisten EU edustajien on yhdessä nykyisen hallituksen ja johtavien virkamiesten kanssa pohdittava tätä asiaa heti kesäkuun vaalien jälkeen.

Myös EK on kiinnittänyt huomiota Suomen puutteelliseen tehokkuuteen EU-asioissa, joten tässä meillä pitäisi olla yhteinen talkoo edessä. Siinä jokainen suomalainen MEP voisi olla hyvällä omallatunnolla mukana.

Me olemme omien asioittemme osaajia ja siksi meidän on ajettava eteenpäin kansallista etua EU:ssa.

Lyhyesti: Suomen rajan ja turvallisuuden asiat on nostettava EU-tasolle. Meidän on luotava yhdessä muiden tästä asiasta kiinnostuneiden EU-maiden kanssa oma ohjelmamme – (Russian Border Programme), jossa tuetaan EU:n Venäjän vastaisten rajojen tukemista ja tietysti erityisesti Suomea.

Miksi ”Alueiden Suomi” on tärkeä?

Kysymykset Euroopan Unionin tulevaisuudenvisioista ja Suomen tulevaisuudesta ovat sumentuneet tihenevän talouslaman höyryihin. Ajatus syventyvästä eurooppalaisesta federalismista on vähitellen saanut vastaansa epäuskoa ja vastustusta. Iso-Britannia aloitti epäilyt. Sen kansalaiset päättivät lähteä EU:sta.  EU:n eliitille ja hallintokoneistolle Iso-Britannian tuleva kansanäänestys merkitsi kriisiä, josta ei sitten opittu mitään. Kansa ääntä ei kuunneltu.

Meidän kohdallamme eittämätön fakta on, että alueet ovat vaikeuksissa. Niitä pitää auttaa välittömästi ja heti. Esimerkiksi ne Itä-Suomen alueet, jotka ovat kärsineet Venäjän rajan sulkeutumisesta tarvitsevat kiireesti huomiota. Olemme nyt Natossa ja meillä on Venäjän kanssa 1300 kilometriä yhteistä rajaa – miten tätä rajaa voi puolustaa, jollei alueella asu ihmisiä, jotka kykenevät hyvinvoivina puolustamaan omaa kotiaan?

Samoin Länsi-Suomen tärkeä teollinen merkitys ja Pohjois-Pohjanmaan sekä Lapin merkitys ovat tärkeitä. Niin Etelä-Pohjanmaa kuin Keski-Suomikin tarvitsevat alueille tukea ja ennen kaikkea konkreettisia keinoja selviämiseksi tästä taloudellisesti tilanteesta.

EU:n rahastoilta saadut kitsaat tuet eivät ole riittäviä kun mietitään sitä mitä eri alueet tarvitsisivat tässä taloudellisessa tilanteessa. Me olemme olleet lojaalisti EU:n pakotteiden kannalla vuodesta 2014 vaikka esimerkiksi Saksa on voinut harjoittaa vientiä kiertämällä pakotteita Valko-Venäjän kautta. Korona vei terveitä yrityksiä historiaan, vaikka valtio tuki avokätisesti joitain yrityksiä. Kun työikäisen väestön määrä laskee ja muuttoliike vie ihmisiä pois alueilta on tilannetta käännettävä väkevästi toiseen suuntaa EU:n avulla.

Vielä kerran: Suomi ja sen eri alueet tarvitsevat oman erityisohjelmansa siksi, että meillä on 1300 kilometriä yhteistä rahaa Venäjän kanssa mutta jos taloudellinen tilanne on tämä niin emme saa tämän pitkän rajan puolustajia pidettyä omissa kodeissaan.

Tarvitsemme ”Alueiden Suomi” ohjelman, jossa haetaan ratkaisuja näihin ongelmiin. Se on merkittävä myös kansainvälisesti: tulevan Ukrainan jälleenrakentamisen urakat on pystyttävä saamaan vapaan kilpailun piiriin ja ennen kaikkea Suomen on saatava tässä EU:n itärajaa vahvistavia ratkaisuja.

Viisaasti kotiinpäin! Itäinen Suomi

Suomi liittyi Naton virallisesti 4.4.2023. Tarkoituksena oli lisätä ja varmistaa Suomen turvallisuus Ukrainan sodan aikana muuttuneessa ympäristössä ja turvata maamme imperialistiseen ulkopolitiikkaan turvautuneelta Venäjältä. Suomi on nyt EU:ssa ja Natossa maa, jolla on suurin maaraja Venäjän kanssa. Ongelmana on se, että kyseisen rajaan ulottuvan alueen taloudellinen kehitys on ollut hiipuvaa viimeiset 20 vuotta.

Esimerkiksi Itä-Suomi on ollut vanhastaan raaka-puun vientiin ja suomalaiseen jalostukseen erikoistunut aluetta, jossa on ollut myös teollisuuskeskittymiä, turismia sekä ennen kaikkea alkutuotantoa. Kyseistä aluetta on aiemmin tuettu aluepoliittisilla ja maataloustuilla.

Rakenteellisten ja talouden suhdanteisiin liittyvien ongelmien takia kyseinen alue on joutunut äärimmäisen syvään sopeutumiskriisiin. Kyseisen alueen väestömäärän väheneminen, infrastruktuurin vanheneminen ja teollisten työpaikkojen väheneminen iskeneet näihin seutuihin voimakkaasti. Kyseessä on EU:n turvallisuuspoliittisen strategian ydinalue.

Suomen Nato-jäsenyys lisää sekä Suomen turvallisuutta muuttuneessa toimintaympäristössä että syventää Itämeren alueen ja Pohjois-Euroopan vakautta ja turvallisuutta. Ongelma on vain se, että tämän raja-alueen väestökehitys ja elinvoima on vähenemässä dramaattisesti työpaikkojen vähäisyyden ja sosiaali- ja terveyspoliittisten muutosten (sote) myötä.

Kysymys kuuluu: kuka puolustaa tätä aluetta? Kuka on siitä kiinnostunut.

Suomessa on suunniteltu pitkään ns. erityistalousalueiden ja alueellisten verokannustimien käyttöönottoa ko. alueilla.

Samoin EU:lta on voinut anoa erilaisten ohjelmien puitteissa projekteihin rahaa. Ongelmana on vain se, että ko. alueen ongelmat ovat nyt niin akuutit ja syvät, että niitä ei pelkästään korjata veroteknisin keinoin tai EU:n rahastojen varsin suppeiden allokaatioiden keinoin.

Erityisalueet?

Suomessa ei olisi kyse pelkästään erityistalousalueista, vapaista alueista (free zone), tai tullivapaista alueista alueiden Suomen puolustamisesta. Näille alueille suunnattaisiin rajoituksetta a) juridisia toimenpiteitä b) verotuksen ja tullin reguloimiseen liittyviä toimenpiteitä c) erityisiä tukitoimia teollisuuden ja innovaatioiden kehittämiseen, joiden tarkoituksena olisi kehittää tätä aluetta pitkään ja vakavasti.

EU:n perussopimuksessa on kirjattu, että EU ei tue yrityksiä eikä suuntaa erityistä tukea yrityksille. Euroopan unionin toiminnasta annetun sopimuksen (SEUT) 107(1) artiklan mukaan. EU:ssa on kuitenkin erityisalueita. Niille annettava tuki on perusteltu niin, että tietyllä alueella toimivat yritykset voivat saada verohuojennuksia, jos se on alueen kaikkien yritysten haettavissa.

Tämä merkitsee, että alueiden Suomen ohjelmassa olisi voitava saada aluehallinnon järjestelyjen kautta vahva institutionaalinen asema suhteessa valtiovaltaan. Sitä voidaan perustella Suomen omalla turvallisuuspoliittisella ratkaisulla ja samalla myös se on osa EU:n vuonna 2003 hyväksymää turvallisuusstrategiaa. EU:n omassa lainsäädännössä (SEUT 107(3) on poikkeuksia, joissa on mahdollista suunnata erityisiä tukitoimenpiteitä ko. alueille.

Nämä ovat: alueet, joilla on poikkeuksellisen alhainen elintaso, syrjäisyys ja jossa vajaatyöllisyys on ongelmia, ja joissa rakenteellinen, taloudellinen sekä sosiaalinen tilanne on sellainen, että se vaatii erityistä tukea. Tämän lisäksi on huomioitava ko. alueen strateginen merkitys.

Ukrainan sodan takia Venäjä-yhteistyö jäädytetty vuosikymmeniksi ja venäläisturistit kadonneet lopullisesti. Itä- ja Kaakkois-Suomi kurjistuu ja tyhjenee; sen keskussairaaloita aiotaan sulkea ja palveluita karsia.

Vielä kerran: rakenteellinen lama on iskenyt niin Länsi-Suomeen kuin Etelä-Suomeenkin. Meille on saatava erikoisapua niin liikenteen, satamien, rautateiden kuin myös muun infran rakentamiseksi. Alueiden Suomessa pitää olla mukana Pohjoisen Suomen strategia – yhteyksiä Norjaan ja Jäämerelle! Raahen seutu ja Pohjois-Pohjanmaa saatava voimakkaan kasvun keskukseksi, joka tulee samalla myös maamme talouskasvua.

EU-kone yskii

EU:ssa tarvitaan periaatteellisuutta, yhteistoimintaa samanmielisten kanssa ja vahvaa asiantuntemusta.

EU-parlamenttiin tarvitaan vahvaa ja tunnustettua tietoa ja näkemystä Suomen asemasta ja Euroopan tulevaisuudesta.

Asiantuntijan arvojen pitää suuntautua isänmaan asioiden puolustamiseen.

EU:n suunta Suomen suhteen on käännettävä reiluksi ja tosissaan kotiinpäin.

Kansainvälinen kokemus EU-parlamenttiin tarvitaan kansainvälistä kokemusta, sujuvaa kielitaitoa sekä isänmaallista asennetta luomaan yhteistyöverkostoja ja vaikuttamaan maamme tulevaisuuteen yhdessä muiden kanssa.

Maamme tulevaisuus vaatii Isänmaiden Eurooppaa, jossa ei toisteta NL:n virheitä tai tueta federalistista super-valtiota tai byrokratian kasvua. Suomen aseman vahvistaminen EU-kriittisten voimien kanssa vaatii uskottavaa yhteistyötä.

EU:n ”suklaaleivos” Venäjä-politiikka pitää muuttaa

Vuoden 2008 Georgian sodan ja vuonna 2014 Krimin valloituksen jälkeen niin Suomen kuin myös EU:n Venäjä-politiikka joutuivat umpikujaan. Mitä me haluamme Venäjältä? Hyväksymmekö sen imperialistisen politiikan vai myöntyilemmekö me?

Pitäisikö Venäjän hyökkäys Georgiaan unohtaa? Pitäisikö Venäjän tekemä Krimin anastus hyväksyä? Olisiko jatkettava vain kuten ennen vai tehtävä jotain? Pitäisikö harrastaa pakotteita ja miten kun Venäjä polkee YK:n peruskirjan periaatteet jalkoihinsa? Onko Venäjällä joku legitiimi intressi saada itselleen palasia Ukrainasta tai entisistä NL:n tasavalloista?

Vuonna 2008 Georgian sota osoitti selvästi, miten vaikeaa EU:n yhteinen ulkopolitiikka on. Aikoinaan Maastrichtin sopimuksessa määriteltiin, että EU voi tehdä yhteisen kannanoton (common position) ja jopa ryhtyä yhteistoimintaan (joint action). Ajatuksena oli, että yhteinen kanta päätetään neuvostossa yksimielisyyden periaatteella ja rakentavan pidättäytymisen sääntöä soveltaen. Se tarkoittaa sitä, että vähemmistön pitäisi mieluiten pidättäytyä äänestämästä kuin kaataa esitys veto-äänellään. Pidättäytynyt maa ei ole velvollinen osallistumaan toimiin, mutta ei voi toimia myöskään päätöksen vastaisesti. Ongelma on vain, se, että sodassa kannanotot eivät ole tehokkaita. Tarvitaan jotain muuta.

EU:n ”suklaaleivos” päättäväisyys 080808

Georgian sodassa paljastui, että EU:n arvojen ja käytännön ulkopolitiikan kyky reagoida näinkin selvään itsenäisen maan suvereniteetin loukkaukseen oli mitätön. EU:n poliittisen linjan selkäranka oli yhtä hauras kuin suklaaleivos ja päättäväinen yksimielisyys EU:n kannasta suhteessa Venäjään säilyi maiden johtajien keskuudessa yleensä huippukokousten jälkiruokaan saakka.

EU oli suhteessa Venäjän pyrkinyt toteuttamaan ns. ”Euroopan naapurusto politiikkaa” (European Neighbourhood Policy, ENP) mutta Venäjä pyrki bilateraalisiin suhteisiin EU:n jäsenten kanssa. Jos EU:n kanssa oltiin suhteissa, kyse oli lähinnä hallinnollisista ja virkamiessuhteista – ei todellisista diplomaattisista suhteista sinänsä. Venäjä pyrki tällä tavalla välttämään sen, että se pitäisi suhtautua EU:n ulkopoliittiseen voimaan tasavertaisesti.

Byrokratian kammioissa kuitenkin keksittiin, ”Neljä Aluetta”, joissa yhteistyötä pitäisi edistää. ”Yhteinen taloudellinen alue” merkitsi yritystä luoda avoimet markkinat EU:n ja Venäjän välille kaupan esteitä poistamalla, investointeja helpottamalla ym. Ongelmaksi tuli ns. ”vapauden, turvallisuuden ja oikeuden” alue, jossa ei päästy oikein yksimielisyyteen.

Ehkä kaikkein tärkein saavutus oli vuonna 2011, jolloin nostettiin esille mahdollisuus ”viisumittomasta yhteisestä alueesta”. Suomelle tämä olisi ollut edistysaskel. Mikäli ja jos Venäjä olisi kyennyt luomaan biotunnisteisiin perustuvan ja pitävän passijärjestelmän, joka ei olisi mahdollistanut epämääräisten ainesten tuloa maahamme. Kyseessä olisi ollut hyvä askel turismin helpottamiseksi.

Vaikka Suomi oli helpottanut viisumien saantia ja maahan tuli parhaimmillaan 1,1, miljoonaa turistia olisi se avannut esimerkiksi Pietarin kuluttajien todellisen ryntäyksen turisteina lähimpään naapurimaahan: Suomeen. Samoin koulutusmarkkinoiden avaaminen maksaville venäläisille opiskelijoille olisi ollut edullista Suomelle.

Vuoden 1998 sota Georgiaa vastaan kuitenkin kylmensi Venäjän ja EU:n välisten ”alueiden” kehittämisen. EU protestoi hyökkäystä ja Venäjä ohitti sen impotentit protestit suurestikaan huolestumatta.

Vuosi 2014 – EU terhentyi pikkuriikkisen

Krimin miehitys vuonna 2014 aiheutti EU:ssa hieman enemmän protesteja. Maaliskuun 6 pnä 2014 saatiin aikaan ”protesti”, jossa paheksuttiin Ukrainan suvereniteetin loukkausta ja vaadittiin Venäjää vetäytymään heti. Päättäväisyyden määrä nousi taas pikkuriikkisen 20 pnä maaliskuuta 2014 jolloin EU:n neuvoston presidentti Herman Van Rompuy ilmoitti EU:n paheksuvan tilannetta ja että EU:n johtajat omaksuivat päätöksiä, jossa oli hieman henkilökohtaisia pakotteita sekä omaisuuden jäädytyksiä.

Hurjapäisin reaktio taisi olla se, että EU peruutti suunnitellun EU-Venäjä kokouksen. Kesäkuussa terhennyttiin sen verran, että ilmoitettiin siitä, että Krimille ja Sevastopoliin ei saa viedä tiettyjä tavaroita, kerrottiin siitä, että kauppasuhteissa tulee vaikeuksia ja että investointeja vähennetään. Pahin seuraus taisi olla se, että kiellettiin turismi Krimille ja Sevastopoliin. Suurin paine EU:lle tuli malesialaisen lentokoneen MH17:n alasampumisesta, joka suututti lännessä yleistä mielipidettä.

Suomessa muistan sen kun kirjoitin artikkelia ko. lentokoneen alasampumisesta niin erään suomalaisen lehden päätoimittaja ei halunnut ottaa sitä koskevaa asiantuntija-artikkeliani lehteensä. ”Emmehän tiedä kuka koneen lopulta ampui alas” tekopyhällä selityksellä. Tapaus osoitti sen, että vielä 2000-luvun alussa me olimme kuten EU – pahasti ja syvästi rähmällämme itänaapurin suhteen.

Oli niin tärkeää pysyä suhteissa. Silloinen Suomen poliittinen eliitin edustaja ja Venäjän ystävyyden mitalilla palkittu Eero Heinäluoma painotti sitä, että ”…suhteita pitää hoitaa suhdanteista riippumatta. Pitää olla silloin kanssakäymisissä, kun on huonot suhdanteet tai ollaan asioista eri mieltä. Sellaista aikaa on eletty. Kanssakäymistä pitää olla myös vaikeina aikoina – ja erityisesti vaikeina aikoina…” (Eero Heinäluoma – https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005412593.html).

Pakotteet, joita EU:n isot valtiot kiersivät ja Suomi noudatti tarkalleen

Krimin miehittämisen jälkeen EU yhdessä Yhdysvaltojen, Kanadan, Australian ja muiden länsimaiden tapaan määräsi pakotteita Venäjää vastaan. Ne olivat kuitenkin monessa mielessä kosmeettisia ja ne epäonnistuivat kun Saksa pelasi kaksoispeliä niiden kanssa kuten jo edellä on mainittu. Venäjän eliitin jäsenet eivät saaneet viisumia ja joidenkin henkilöiden varat jäädytettiin. Myöhemmin tuli pakotteita, joissa rajoitettiin asekauppaa, energiaa ja rahoitusyhteistyötä Venäjän kanssa. Tämän johdosta Venäjä hyväksyi elokuussa 2014 vastapakotteita, joilla kiellettiin lukuisat EU:n maataloustuotteet.

Ongelmana näissä pakotteissa oli se, että ne olivat a) tehottomia ja b) niitä kierrettiin laajasti suuntaamalla kauppaa Valko-Venäjän tai muiden entisten NL:n maiden kautta Venäjällä. Syy tähän oli siinä, että Saksassa oli vahva – jo 1970-luvulta peräisin oleva poliittinen linja, joka näki kaupan Venäjän kanssa olevan tärkeä rauhan tae Euroopassa.[3] Siitä oli vaikea luopua ja pakotteita kierrettiin eikä pelkästään Saksassa vaan muuallakin Euroopassa.

Ukrainan tukeminen oli myös innotonta ja vaatimatonta, vaikka se olisi itsenäisenä maana voinut ostaa aseita puolustaakseen itseään ja saada aseellista tukea. Lyhyesti: EU ei halunnut tukea Ukrainan aseellista taistelua, kun se pelkäsi Venäjän reaktiota. Saksa istuu vieläkin vuonna 2024 kahdella jakkaralla Venäjän ja Ukrainan suhteen. Siitäkin huolimatta, että YK:n peruskirjassa tunnustaa jokaisen valtion ’luontaisen’ oikeuden itsepuolustukseen, jos se on joutunut aseellisen hyökkäyksen kohteeksi.

Ukraina joutui vuonna 2014 EU:n päättämättömyyden ja lännen myötäilypolitiikan joutui kummalliseen ”välitilaan”. Venäjän vastaiset pakotteet olivat tehottomia ja niitä kierrettiin ilman estoja; samalla kun Ukrainaa ei tuettu kunnolla. Suomi kyllä joutui paiskaamaan ”pyhähousuillaan tuleen” pakotteiden kanssa. Maamme noudatti kiltisti pakotteita, ei suunnannut omaa maatalousvientiään kiertämään Valko-Venäjän kautta ja menetti noin 500 miljoonan euron meijeriteollisuuden markkinat saksalaisille tuottajille. Energia-bisnes Venäjän kanssa kuitenkin jatkui ja kaasuputkihanke sai varauksettoman tuen monilta suomalaisilta poliitikoilta (https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/16d54cce-b188-4b9c-aa06-036883ff6855). Suomalaisten verovaroilla tuettiin venäläisiä köyhiä oligarkkeja niin että tuntui.

Toisaalta vuonna 2018 kun presidentti Putin valittiin taas virkaansa hän sai tunnustusta suomalaisilta poliitikoilta siitä, että hän on suurmies historian valossa ja että hänen pitäisi enemmän suuntautua Eurooppaan.

No – näinhän kävikin vuonna 2022 (https://www.permanto.fi/embed/video/229401409/272118219).

Sodasta 2022 rauhaan, jälleenrakennukseen ja uusiin Venäjä-suhteisiin?

Kaikki muuttui vuonna 2022. Sen jälkeen, kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan helmikuussa 2022, sitä on pidetty yksiselitteisesti hyökkääjänä.

EU muutti nyt enemmän Venäjän federaatiota koskevaa strategiaansa. Pakotteiden suma loi tehokkaan kaupankäynnin esteen ja ennen kaikkea EU pääsi eroon Venäjän energiariippuvuudestaan. Juuri äskettäin EU hyväksyi 51 miljardin apupaketin Ukrainalle.

Avun määrä tulee nousemaan tulevaisuudessa. Ongelmana on vain se, että EU ei ole tehnyt mitään suunnitelmia rauhan varalle. Unionilla ei ole hihassaan mitään muuta kuin ajatus Ukrainan jälleenrakentamisesta, jonka von Der Leyen on nostanut esille.

Jälleenrakennus ja Ukrainan demokratian tukeminen ovat tervetulleita asioita maahan, joka on kärsinyt sodasta ja ennen sotaa massiivisesta korruptiosta. Tässä kohtaan olisi erittäin hyvä myös nostaa esille sodan toinen osapuoli: Venäjä.

Onko EU:lla kykyä määritellään Venäjä-politiikkansa uudelleen niin, että se perustuu tosiasioille eikä toiveille?

Vaarana on se, että EU toimii taas sodan jälkeen massiivisena tulonsiirtoautomaattina eikä kykene politiikan keinoin luomaan itselleen tahtotilaa tulevaisuutta varten. Ukrainan jälleenrakentaminen olisi täydennettävä EU:n omien intressien mukaisella viisaalla politiikalla, jossa olisivat yhdistyneinä määrätietoinen tahtotila strategisesta tulevaisuudesta ja siitä mitä EU Venäjältä haluaa. Onko rauhan jälkeinen Venäjä jättänyt imperialistisen politiikkansa vai johtaako sitä vielä sekurokratia? Entä kenen kanssa meidän pitäisi päästä vuoropuheluun?

Haluan olla tässä prosessissa ajamassa Suomen kansallista etua.

Asiantuntevasti Kotiinpäin!

EU-parlamenttiin tarvitaan perusteltua näkemystä Suomen asemasta sekä Euroopan tulevaisuudesta. Valitun edustajan arvojen pitää suuntautua isänmaan asioiden puolustamiseen.

Vaakalaudalla on nyt koko Suomen tulevaisuus: vajoammeko me osaksi kasvotonta federaatiota vai säilytämmekö itsenäisyyden?

Vielä kerran: EU-parlamenttiin tarvitaan kansainvälistä kokemusta, sujuvaa kielitaitoa sekä isänmaallista asennetta luomaan yhteistyöverkostoja ja vaikuttamaan maamme tulevaisuuteen yhdessä muiden EU-kriittisten maiden kanssa.

Päämääränä on muuttaa EU sellaiseksi kuin se voisi olla – ”Isänmaiden Euroopan” kulttuuriseksi ja kaupalliseksi yhteisymmärrykseksi, jossa jokainen maa voi olla varma sen suvereenisuudestaan ja itsenäisyydestään. Maamme tulevaisuus vaatii sellaista Eurooppaa, jossa ei tueta federalistista supervaltiota tai byrokratian kasvua. En usko, että suomalaiset haluavat ”Renkien Unionia”, jossa tärkein periaate on totella byrokratiaa.

Suomen aseman vahvistaminen EU-kriittisten voimien kanssa vaatii siksi taitavaa yhteistyötä ja syvällistä näkemystä maanosamme historiasta ja tulevaisuudesta.

Ennen kaikkea sen pitää näkyä siinä, että tulonsiirrot kääntyvät kotiinpäin!

Vuonna 2016 Suomi maksoi EU:lle 1,8 miljardia euroa ja takaisin tuli erilaisina tukina 1,5 miljardia. Korkeimmillaan Suomen EU:lle maksama nettojäsenmaksu oli vuonna 2014, jolloin Suomi maksoi EU:lle saamiensa tukien jälkeen 883,2 miljoonaa euroa. Nyt nettomaksumäärä on pienempi mutta sekin on liikaa. Suomi on ollut vuosia 1996, 1997 ja 2000 lukuun ottamatta EU:n nettomaksaja.

Suomen kielen takia – rohkeasti kotiinpäin!

Suomen kieltä uhkaa kyökkikielen asema

Olin nähnyt historiantutkijan työssäni miten Venäjällä pieni kansa voi olla suuressa federaatiossa muuttua siirtomaaksi. Siellä pienet kansallisuudet ovat menettäneet sielunsa, identiteettinsä, kielensä ja muistinsa.

Suomenkielisen kulttuurin, kirjallisuuden, taiteen ja korkeamman opetuksen puolesta on nyt ruvettava tekemään työtä täysillä.

Kuten kansanedustaja ja historioitsija Teemu Keskisarja on todennut: ” Suomalaisuusliikkeen läpimurto on Suomen historian käännekohta. Kalevalainen maailma syntyi sotkan munasta – kaikki 1900-luvun ilmiöt Suomessa juontuvat edellisen vuosisadan kielitaistelusta.”

Hyvinvointivaltio, hyvä elintaso ja terveydenhoito ja se, että olemme ylipäätään olemassa on syntynyt siitä, että olemme puolustaneet kansallista etua, kansallisvaltiota ja sen omaa kieltä: suomea.

Mikäli Suomi aikoo selvitä kansakuntana, sen on vaalittava entisten sukupolvien Suomi-projektia, jossa kansallinen etu ja vahva Suomi oli tärkeintä.

Sukupolvet ovat uurastaneet itsenäisyyden puolesta, ja sen edestä on annettu uhreja. Jos emme tee mitään pienestä tasavallastamme voi tulla nopeasti raaka-ainevarasto ja sen kielestä äkkiä kyökkikieli. Se on meidän pahin uhkamme.

Täysillä kotiinpäin!

Arto Luukkanen

www.artoluukkanen.fi

[1] Katso valtiovarainministeriön muistio vuodelta 2022. https://vm.fi/documents/10623/6159425/VM+Selvitys+Suomen+vastuista+31+12+2021.pdf/1766a7f3-6dfc-40f2-17e2-f5553dd14ad1/VM+Selvitys+Suomen+vastuista+31+12+2021.pdf?t=1646382810453.

[2] https://www.sitra.fi/julkaisut/miten-eu-lainsaadannosta-paatetaan-suomessa/.

[3] Konrad Popławski & Anna Kwiatkowska: The German reaction to the Russian-Ukrainian conflict – shock and disbelief – OSW – Ośrodek Studiów Wschodnich. (https://www.osw.waw.pl/en/publikacje/osw-commentary/2014-04-03/german-reaction-to-russian-ukrainian-conflict-shock-and). Kt. vielä Emma Ashford: Not-So-Smart Sanctions: The Failure of Western Restrictions Against Russia – Foreign Affairs. Vol. 95, No. 1 (JANUARY/FEBRUARY 2016).

[i] https://www.reuters.com/world/europe/swedish-pm-says-integration-immigrants-has-failed-fueled-gang-crime-2022-04-28/.