Vain muutamia satoja vuosia sitten esiäitimme ja –isämme asuivat savupirteissä. He työskentelivät keskikesää lukuun ottamatta koko valoisan ajan, ja auringonlaskun jälkeenkin tehtiin töitä tulisijan, kynttilän tai öljylampun valossa. Päivänkierto ja elämä yleensäkin olivat nykyiseen verrattuna fyysisesti kovaa, mutta nykyisin esillä olevien käsitteiden valossa se oli hyvin ekologista tai vihreää.

Luomutuotantoon perustunut maatalous elätti liki koko kansan. Hehtaarisadot olivat parhaimmillaankin vain viidesosia nykyisistä, mutta ne riittivät jotenkin. Lisäsärvintä hankittiin kalastuksella, metsästyksellä ja käsitöitä myymällä. Välillä katovuodet niittivät kuolon viljaa rajustikin, mutta kansa kesti ja teki töitä taas enemmän, jotta olot saataisiin vakiintumaan tai jopa paremmiksi.  Kuolema oli ihmisten arkituttava.

Muutamilla harvoilla – hallitsijoiden luottomiehillä, korkeilla virkamiehillä, papistolla, oppineistolla ja vauraimmilla kauppiailla – asiat olivat paremmin. Heille oli varallisuutta kertynyt niin, etteivät nälkävuodet ulottuneet perhepiiriin kuin yrityksinä auttaa ja lopulta kärsimyksenä katsoa ympärillä nääntyviä maanmiehiä.

Teollinen vallankumous poistaa energianpuutteen pullonkaulat

Parinsadan vuoden – siis noin kahdeksan sukupolven – aikana me olemme jättäneet taaksemme tuon vihreän luontaistalouden.  Teollinen vallankumous 1700-luvulla pani alkuun kehityksen, jonka aikana ihmiskunta on oppinut käyttämään vapauttamaan ja käyttämään energiaa yhä tehokkaammin. Tuo kehitys alkoi monesta purosta, mutta höyrykoneen keksiminen ja yhä tehokkaampien polttoaineiden käyttöönotto mahdollisti muut innovaatiot, joiden ansiosta meillä länsimaissa on ainakin hengissä pysymisen osalta paljon helpompaa esivanhempiimme verrattuna. Jopa täällä kylmässä ja luonnostaan energiaintensiivisessä Suomessa voimme olla jokseenkin varmoja siitä, että ruokaa ja lämpöä riittää myös ensi talven yli. Ravintotilanteen paraneminen sattui yhteen lääketieteen harppausten kanssa ja samalla se merkitsi sitä, että lapsikuolleisuus väheni. Kalman ote ei ollut enää niin intensiivinen.

Maailma on muuttunut näistä ajoista. Nyt meillä on yhteistä varallisuutta ja osaamista, joka mahdollistaa palvelujen saannin sairastuessamme tai joutuessamme muuten pulaan. Laadullisesti elämme aivan toisessa maailmassa verrattuna savupirttiaikaan. Edes rikkaimmat eivät 1700-luvulla hengittäneet yhtä puhdasta sisäilmaa tai syöneet yhtä ravitsevaa ruokaa kuin me nyt. Elämänlaatumme on parantunut ratkaisevasti ja keskimääräinen elinikämme noin kaksinkertaistunut.  Joku onkin laskenut, että käytämme joka päivä elämäämme – vauvasta vaariin –  energiamäärän, joka vastaisi pari vuosisataa sitten noin 100 miestyöpäivän aherrusta.

Historiaa jonkin verran tutkineena pidän tätä kehitystä sekä kiehtovana että siunauksellisena. Kuten virsirunoilija sanoo: ”alati synnyinmaalle …siipeis suoja suo”.

Minä toivoisin tuon kehityksen jatkuvan ja myös leviävän Afrikassa, Aasiassa ja muuallakin niiden satojen miljoonien ihmisten pariin, joita se ei vielä ole koskettanut kuin osin. Energian saannin leviäminen maailman vähäosaisimpien keskuuteen ei ole mahdollista, ellei siihen käytetä paikallisesti kustannustehokkaimpia ratkaisuja.

Tehokkuus on ollut myös täällä kylmän ilmanalan Pohjolassa avainsana oman energiateollisuutemme kehityksessä. Insinöörimme, teknikkomme ja asentajamme ovat rakentaneet meille energiainfrastruktuurin, joka parhaimmillaan tuottaa sähköä ja lämpöä maailmanennätysluokan hyötysuhteella ja edullisesti. Olemme nauttineet edullisesta sähköstä ja lämmöstä pitkään, ja sen ansiosta myös osin energiaintensiivinen teollisuutemme on pärjännyt pystyen tarjoamaan arvokkaita työpaikkoja.

Kääntyykö kehitys?

Valitettavasti olen yhä enemmän huolestunut siitä, kykenemmekö ylläpitämään tätä kykyämme. Kovin monenlaiset paineet sitä uhkaavat sekä sisältä että ulkoa. Ja samat uhat kohtaavat myös vailla sähköä ja muuta energiaa olevat Intian, Kiinan ja Afrikan köyhät, joilla ei ole varaa sellaisiin ratkaisuihin, joita meillä vauraassa lännessäkään toteutettaisi ilman massiivisia tukiaisia ja keskusjohtoisia interventioita.

Kannatan mahdollisimman puhdasta tuotantoa myös energia-asioissa. Ja kannatan energiatehokkuuden lisäämistä niin tuotannossa kuin kulutuksessa. Mutta samalla kyllä luotan sekä tuottajien että kuluttajien järkeen näissä asioissa. Minä en Neuvostoliiton historiaa tutkineena usko sellaiseen keskusjohtoiseen ja vastoin markkinalogiikkaa olevien energiajärjestelmien suunnitteluun, jollaista meille osin YK:n ilmastonmuutoskonventin, Brysselin direktiivien ja viime aikojen omien hallitustemme toimin yritetään syöttää. Gosplan ei toiminut Moskovassa eikä se toimi Brysselissä.

Meillä on jo varoittavia esimerkkejä mm. Saksasta, Yhdistyneestä Kuningaskunnasta ja Tanskasta siitä, miten kauniilta kuulostavalta ns. uusiutuvalla, mutta satunnaisesti saatavalla ja tehottomalla, energiantuotannolla on rakettimaisesti nostettu sähkön hinta maailmanennätystasolle, aiheutettu uutta energiaköyhyyttä ja häiritty vakavasti rationaalisia energiainvestointeja. Noiden maiden polkuja on turha seurata.

Kotimainen energiajärjestelmämme on monipuolinen, tehokas ja kaikin puolin yksi maailman puhtaimmista. Monille saattaa olla yllätys, että myös se osa energiateollisuuttamme, joka käyttää kivihiiltä, on saanut pari vuotta sitten merkittävän ympäristöpalkinnon tehokkuudestaan ja puhtaudestaan. Helsingin Energian palkitun kolmoistuotannon perustana on sähkön ja lämmön yhteistuotanto yli 90 prosentin hyötysuhteella Vuosaaren, Hanasaaren ja Salmisaaren voimalaitoksilla. Ainoana maailmassa kaukojäähdytys on integroitu mukaan tuotantoon tavalla, joka mahdollistaa muuten käyttämättä jäävien, ns. hukkaenergioiden hyödyntämisen kaukolämmön ja kaukojäähdytyksen tuotannossa.

Olemme siis edelläkävijöitä jo nyt. Sitä ei kannata pilata kansantaloudellisesti kannattamattomilla tuuliturbiineilla tai muillakaan jättimäisiä ja pysyviä tukiaisia vaativilla ratkaisuilla millään tekosyyllä.

Tutkija ja insinööri auttaa…kuten ennenkin

Arvostamalla ja tukemalla parasta energiaosaamistamme varmistamme sen, että tutkijamme ja insinöörimme työporukoineen jaksavat tavoitella tulevaisuudessa vielä parempia ratkaisuja. Siis sellaisia, jotka ovat samanaikaisesti ympäristölle hyviä että kansantaloudellisesti järkeviä ja nykyisiä parempia.

Ei ole syytä epäillä, etteikö nähty huima teknologinen kehitys jatkuisi tulevaisuudessakin, jolloin nykyiset tuotannon ja kulutuksen pullonkaulat, kuten energian laajamittainen varastointi, saavat järkevät ratkaisunsa. Kun silloin vaikkapa aurinkovoima voi nousta hyvinkin kilpailukykyiseksi, otetaan se sitten käyttöön markkinaehtoisesti. Noita aikoja odotellessa kannattaa satsata tutkimukseen ja kehitykseen, eikä jo nyt kannattamattomiin ja tukiaisia vaativiin tuotantomuotoihin, jotka jäävät yhä enemmän jälkeen tulevina vuosina. Seuraava eduskunta tekee merkittäviä valintoja tämänkin asian osalta.

Ne ovat tärkeitä päätöksiä luonnostaan energiaintensiiviselle Suomelle.

Arto Luukkanen

Järvenpää

www.artoluukkanen.com