Hyvät lukijat!

Olen lukuisten eri ammattieni johdosta, usealla vuosikymmenellä päässyt tai joutunut miten asia halutaan ilmaista, seuraamaan aitiopaikalta kansan vaaleilla valitseman johdon ohi tapahtuvaa, niin kutsumaani epäsuoraa politikointia. Asiakokonaisuus on niin laaja, että siitä voisi kirjoittaa kirjan. Sen ehkä joskus kirjoitankin, mutta oheisen blogikirjoitukseni tarkoituksena on kiteytetysti tuoda esiin poliittisjuridinen näkökantani siihen, miten maatamme tulisi johtaa sekä kuinka vakavaksi epäsuorapolitikointi ja vallankäyttö maassamme on päässyt.

Jos vastaani tulisi ala-asteikäinen henkilö ja kysyisin häneltä; kuka Suomea johtaa, saisin todennäköisesti vastaukseksi, että presidentti. Jos esittäisin saman kysymyksen ala-asteen ylimpien luokkien oppilaalle, joka jo seuraa valtion tapahtumia vastaus olisi todennäköisesti pääministeri. Molemmat vastaukset ovat erittäin hyviä, lasten suusta kuuluu usein totuus. Itsekkin voisin juridisesti ja poliittisesti allekirjoittaa jälkimmäisen, eli käytännössä maamme ylintä valtaa käyttää pääministeri, tai näin tulisi olla. Olen peräänkuuluttanut aina vahvan johtajan/johtajien tarvetta. Parlamentaarisessa yhteiskunnassa kansan valtamandaattia käyttävien henkilöiden tulisi todellakin käyttää perustuslain mahdollistamia valtaoikeuksia. Jos itselleni esitettäisiin edellä esitetty kysymys siitä kuka johtaa maatamme, joutuisin valitettavasti rehellisyyden nimissä vastaamaan, että ”JOKU”. Valtatyhjiötä ei ole, eikä koskaan tule olemaan. Ylintä valtaa käyttää joko perustuslain mukaisesti vaaleilla valittu presidentti sekä eduskunta, eli käytännössä enemmistöhallitus tai sitten joku muu.

Pohjustukseksi artikkelini tuleville osioille siteeraan kirjoittamani Metsästyskirjan lukua nro: 4, alkaen sivulta nro: 95. ”Perustuslain 1 luvun 2 §:n 1 momentti sekä 3 §:n 1 ja 2 momentti luovat perustan sille, miten maatamme johdetaan. Edellä esitetyn suorana sitaattikiteytyksenä todetaan, että: ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Lainsäädäntävaltaa käyttää eduskunta […] Hallitusvaltaa käyttävät tasavallan presidentti sekä valtioneuvosto […]”. Toisin sanoen periaate miten maatamme johdetaan sekä miten vallitsevat epäkohdat lainsäädännöllisesti korjataan, on selkeästi määritelty”.

Käsittelen kyseisessä luvussa epäsuoraa politikointia harjoittavia, viherpolitisoituneita organisaatiota ja miten luvussa käsittelemäni toimet tulisi saada Maa- ja metsätalousministeriön alaisuuteen. Käytännössä lainsäädäntö (pois lukien perustuslain muutokset) pystytään toteuttamaan eduskunnan määräenemmistöllä, toisin sanoen vahva enemmistöhallitus saa lainsäädännön muutoshalukkuutensa lainvoimaiseksi, oli presidentti, valiokunnat tai oppositio mitä mieltä tahansa. Jatkan edellä esittämääni, suorana sitaattina Metsästyskirjan 4 luvun sivulta nro: 121. ”Kaikkein olennaisimpana muuttujana pidän sitä, että koko käsittelyn alla oleva konsepti saadaan demokraattisesti vaalien perusteella muodostettavan hallituksen ja aihealueesta vastaavan ministerin johtoon. Näin toteutuu myös perustuslaillinen päämäärä. Suomen kansa saa haluamansa johdon, todellinen muutos tapahtuu ja vaalituloksesta riippumattomien pysyvien näennäisesti politisoitumattomien virkamiesten mielivalta päättyy”.

Koska perustuslaki, sen tulkitseminen ja jopa muuttaminen nousevat erityisen merkittävään rooliin kirjoitukseni ydinkysymyksissä, avaan oheista lakia lukijalle kahdella suoralla sitaatilla Metsästyskirjan suurpetopolitiikkaa käsittelevä luvun nro: 11 sivulta nro: 281. ”Kun jatketaan valtion velvollisuudesta huolehtia omien kansalaistensa turvallisuudesta, on huomioitava maamme ”lainsäädännöllinen peruskallio”, eli perustuslaki. Niin kauan, kun yksikin maamme johtava poliitikko väittää Suomen olevan itsenäinen ja suvereeni valtio, perustuslain vahvaa painoarvoa ei voida sivuuttaa”. Jatkan suorana sitaattina Metsästyskirjan sivulta nro: 282. ”Vaikka perustuslaki on ylin lainsäädännöllinen kokonaisuus, jopa sitä koskien on taattu mahdollisuus, että tilanteen olennaisesti muuttuessa, myös kyseistä lakia voidaan mukauttaa vallitsevan tilanteen vaatimalle tasolle. Tätä kutsutaan perustuslain säätämisjärjestykseksi, joka maamme lainsäädännöllisen ylimmän statuksen omaavana lakina toteutetaan niin kutsutulla vaikeutetulla säätämismenettelyllä. Perustuslakia aikanaan muodostettaessa silloinen valtion johtomme on viisaasti ja kauaskantoisesti katsoen ymmärtänyt, että mikään asia tai tilanne ei pysy ikuisesti muuttumattomana, ja näin ollen kyseisen lain säätänyt valtiomme silloinen johto varasi itselleen ja maamme tuleville johtajille lakiin sisäänrakennetun varauman siitä, että sitä voidaan tarvittaessa muuttaa. Edellä mainittu on realistista ja tervettä lainsäädäntöpolitiikkaa”.

Edellä olevassa, kirjoittamani Metsästyskirjan sitaatissa esitetty lakiin sisäänrakennettu varauma tarkoittaa kiteytettynä, että perustuslakia voidaan tarvittaessa muuttaa ja jopa varsin nopeasti. Perustuslakia voidaan muuttaa yhden eduskunnan valtakaudella, jos muutos julistetaan kiireelliseksi. Kiireelliseksi julistaminen vaatii eduskunnan viiden kuudesosan enemmistöä. Oheisessa käsitellään erittäin vakavia asioita ja äänestys tulos voi olla hyvin tiukka. Näin ollen on otettava katsontaan eduskunnan matemaattiset suureet. Kansanedustajia on 200 henkilöä, johon sisältyy myös eduskunnan puhemiesneuvosto. Täysi-istunnossa siis yksi puhemiesneuvostoon kuuluva kansanedustaja toimii puhemiehenä ja kyseinen henkilö ei ota osaa äänestykseen. Näin ollen äänestäviä kansanedustajia on 199 henkilöä. Jotta perustuslain muutos voidaan julistaa kiireelliseksi, sen vaatima 5/6 on matemaattisen tarkasti 165,83, eli ”varman päälle” pyöristettynä 166 kansanedustajaa. Kun säädösmuutos on julistettu kiireelliseksi, lain muutos hyväksytään 2/3 enemmistöllä mikä tarkoittaa 132 kansanedustajan jaa ääntä. Kuriositeettinä havainnollistan edellä esittämääni vallassa olevan eduskunnan voimasuhteilla. Vihreillä ja vasemmistoliitolla on yhteensä 24 kansanedustajaa. Vaikka vihervasemmisto olisi kuinka tiukasti perustuslain kiireellistä muutosta vastaan se ei sitä pystyisi estämään.

Kun poliittiset ja juridiset faktat on tuotu lukijalle edellä esille, siirryn varsinaiseen kirjoitukseni konseptiin. Kuluvan vuoden loppupuolella ylitettiin vakavasti kaksi rajaa. Ensimmäinen rajanylitys alkoi suursotaa Euroopassa käyvän rajanaapurimme hybridivaikuttamisella, jossa Venäjä masinoi turvapaikan hakijoita ylittämään itärajamme eri rajanylityspaikoilla. Arvioidessani tilannetta sotilaan näkökulmasta, en pidä realistisena, että sotaa käyvän valtion poliittinen ja sotilaallinen johto tarkoituksella vain aiheuttaisi ”pientä kiusaa” valtiolle, joka saattaa olla heidän tulevan hyökkäyssuunnitelmansa kohde. Epäsuorapolitikointi yhdistettynä valtiojohtoon, joka ei omaa vahvuutta käyttää sitä johtajuutta, jonka perustuslaki mahdollistaa tekee maamme johtamisesta sekä siihen liittyvistä lainsäädännön akuuteista muutoksista hitaita, monimutkaisia ja osittain jopa mahdottomia. Koronapandemian aiheuttama kriisi osoitti kyseisen asian erinomaisesti. Edellä esittämääni viitaten, pidän erittäin todennäköisenä, että koko rajanylitysepisodi oli Venäjän testi siitä kuinka nopeasti uusi oikeistohallituksemme saa tarvittaessa itärajan suljettua vai saako lainkaan.

Kansan perustuslain mukaisissa vaaleissa valtamandaatin saanut tasavallan presidentti, valtioneuvosto, eli enemmistöhallitus sekä käytännössä lähes koko eduskunta katsoivat kansallisen turvallisuuden vaativan koko itärajan sulkemista. Koko rajan sulkemiselle oli myös kansan laaja tuki. Itärajaa ei saatu suljettua halutulla tavalla ja nopeudella sillä oikeustieteiden tohtori Mikko Puumalainen ”muisti vakavasti tittelinsä väärin” luullen olevansa valtakunnan kansleri eikä oikeuskansleri! Tarkennuksena vielä, Puumalainen sijaisti varsinaista oikeuskansleria. Kyseinen toimi ja vielä se, että Puumalaista toteltiin, herätti niin allekirjoittaneessa, kansassa kuin myös eduskunnassa laajaa laaja-alaista ihmetystä. Ihmetyksen kiteytti hyvin eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtaja Mauri Peltokangas (PS): ”Elämmekö todella sellaisessa yhteiskunnassa, jossa yksi kaveri voi torpata valtionouvoston esityksen”. Apulaisoikeuskansleri Puumalaisen mielestäni täysin parlamentaristisen demokratian vastaista toimintaa kuvastaa vielä lisää Peltokankaan Helsingin Sanomille antama toteamus, että: ”Onhan se aika mielenkiintoista, että koko eduskunta tahtoo jotain. Sitten yksi kaveri kävelee huoneeseen ja sanoo että, sori tämä homma pannaan poikki”. Edellä kuvaamani tapahtuma on mielestäni jopa suomalaisessa, muista maista täysin omintakeisessa politiikassa todella epäterve tilanne ja Kremlin johto sai Puumalaisen toiminnalla haluamansa vastauksen.

Jos itse olisin ollut pääministeri, olisin käskenyt koko itärajan välittömästi kiinni ja tämän jälkeen käynnistänyt toimenpiteet, oliko apulaisoikeuskanslerin näkemyksellä mitään juridista pohjaa ja jos sellaista olisi löytynyt, miten kyseisen lain lauserakenteen pilkun paikkaa tulisi muuttaa, jotta vastaavan kaltaista ei enää jatkossa pääsisi kukaan esittämään. Jos olisin ollut rajavartioston toiminnasta vastaava sisäministeri, olisi viimeinenkin raja-asema suljettu käskystäni ja valmistautuisin ottamaan vastaan pääministerin muodollisen kritiikin ja vihervasemmistolaisen median, koko loppuvuoden allekirjoittanutta kohtaan osoittaman suuttumuksen. Viimeisen raja-aseman päällikkönä taas, jos olisi ollut havaittavissa laajenevaa rajanylitystä, olisin päällikkyysuranikin riskeeraten käskenyt miesteni sulkea rajanylityspaikan. Edellä esittämäni olisi ollut vahvaa johtamista!

Edellä kirjoittamani oli kuitenkin esimerkki siitä, miten allekirjoittanut olisi kyseisissä tehtävissä toiminut. Lähihistoriasta löytyy myös oikeasti tapahtunut esimerkki. Ottamatta laajemmin kantaa vuoden 2004 hallituksen toimintaan, kyseinen hallitus käytti perustuslain sille suomaa valtaa ja osoitti vahvaa johtamista vakavan luonnonkatastrofin tapahduttua Aasian suosituilla lomarannoilla tsunamin, eli valtavan hyökyaallon iskiessä joulukuun viimeisinä päivinä. Vapaasti siteeraten silloinen pääministeri sekä hallitus totesivat, että matkustajalentokoneita muokataan välittömästi jopa sellaisiksi, että niissä voidaan suorittaa hätäkirurgisia leikkauksia ja lähetetään katastrofialueelle hakemaan maamme kansalaiset turvaan. Kun koneet ovat lähteneet tarkastetaan onko tarvetta lainsäädännölliselle ”pilkun viilaamiselle”. Ruotsin hallitus toimi toisin ja asettui pohtimaan voiko kyseinen valtio lainsäädäntönsä puitteissa lähettää Aasiaan pelastuslentokoneita. Kyseinen hallitus pohti juridisen lauseen sanarakenteen muotoja vielä silloinkin, kun suomalaiset avustuslentokoneet toimittivat katastrofialueelta pois ruotsin kansalaisia. Uskon, että allekirjoittaneen ei tarvitse perustella lukijakunnalle sitä kumman maan hallitus toimi oikein!

Kun palataan takaisin nykyhetkeen, katson, että kirjoitukseni tässä vaiheessa on otettava tarkastelun alle se mitä perustuslaissa säädetään oikeuskanslerista ja hänen tehtävistään. Suorana sitaattina perustuslain 69 §:ssä todetaan seuraavaa: ”Valtioneuvoston yhteydessä on oikeuskansleri ja apulaisoikeuskansleri, jotka tasavallan presidentti nimittää ja joiden tulee olla eteviä laintuntijoita. […]”. Asiakontekstin osalta seuraava tärkeä, oikeuskanslerin toimia koskeva säädös tulee esiin perustuslain 108 §:n 1 momentissa seuraavasti: ”Oikeuskanslerin tehtävänä on valvoa valtioneuvoston ja tasavallan presidentin virkatointen lainmukaisuutta. […] ”Tehtäväänsä hoitaessaan oikeuskansleri valvoo perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumista. […]”. Oikeuskanslerista käytetään myös usein termiä; ylin laillisuuden valvoja. Kyseinen termi pohjautuu muun muassa perustuslain 112 §:n, jossa sitaattikiteytyksenä todetaan, että:” Jos oikeuskansleri havaitsee valtioneuvoston tai ministerin taikka tasavallan presidentin päätöksen tai toimenpiteen laillisuuden antavan aihetta huomautukseen, hänen tulee esittää huomautuksensa perusteluineen. Jos se jätetään ottamatta huomioon, oikeuskanslerin tulee merkityttää kannanottonsa valtioneuvoston pöytäkirjaan ja tarvittaessa ryhtyä muihin toimenpiteisiin. […] ”Jos presidentin päätös on lainvastainen, valtioneuvoston tulee saatuaan lausunnon oikeuskanslerilta ilmoittaa, ettei päätöstä voida panna täytäntöön, sekä esittää presidentille päätöksen muuttamista tai peruuttamista”.

Erittäin huomionarvoista on panna merkille, että edellä esittämäni sitaatit ovat oheisen asian käsittelyn kannalta olennaisimmat perustuslailliset maininnat oikeuskanslerista ja hänen sijaisestaan apulaisoikeuskanslerista. Kun edellä mainittuja perustuslain kohtia aloitetaan käsittelemään, tulee selkeäksi, että oikeuskanslerin tehtävä on valtioneuvoston ja presidentin virkatointen laillisuuden valvonta. Lisäksi hän valvoo perusoikeuksien sekä ihmisoikeuksien toteutumista. Perustuslaki keskittyy kuitenkin merkittävästi oikeuskanslerin presidentin virkatointen valvontaan, kuten edellä olevassa 112 §:n sitaattikiteytyksessä tulee ilmi.

Ennen kuin jatkan varsinaisen kontekstin käsittelyä, katson tarpeelliseksi ottaa kantaa perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen valvontaan varsinkin, koska itärajan sulkemisepisodissa ihmisoikeussopimusten tulkinta nostettiin esille. Ihmisoikeuskysymykset liittyvät hyvinkin pitkälle kansainvälisiin sopimuksiin. Sopimus, samoin kuin laki peilaavat sitä hetkeä/ajanjaksoa, jolloin kyseiset asiat on laadittu. Koko ajan muuttuvassa maailmassa, emme voi ”lukita” itseämme sopimusten pilkuntarkkoihin sanamuotoihin, jos aika on jo kulkenut kyseisen lauserakenteen ohi. Nostan ensimmäisenä asiana esille niin lakeihin, kuin sopimuksiin olennaisesti liittyvän termin ”lain henki”. Kuten olen usein todennut, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä lakeja sekä sopimuksia harvoin saadaan kieliopilliselta asultaan täysin sellaiseksi, että mikään kohta ei mahdollistaisi minkäänlaista tulkinnanvaraisuutta. Johtui lain tai sopimuksen tulkintatarve kieliopillisesta kirjoitustyylistä tai olosuhteiden muuttumisesta, tärkeintä on pohtia mitä lailla/sopimuksella on ajettu takaa, mikä on ollut se oikeushyvä mitä on haluttu puolustaa. Edellä esitetty on niin kutsutun ”lain hengen” tulkintaa. Jos valtiojohto antaa itsensä tulla ”kahlituksi” pelkkään pilkun paikkaan lauserakenteessa voi se pahimmillaan johtaa tapahtumainkulkuun, joka on itsessään kyseisen lain/sopimuksen päämääräisen tarkoituksen vastainen.

Kirjoittamani Metsästyskirjan luvussa nro: 11, joka käsittelee suurpetopolitiikkaa, otan sivulla nro: 284 kantaa valtiosopimuksiin. Suora sitaatti kyseiseltä sivulta: ”Käsiteltäessä perustuslakia on huomionarvoisaa kyseisen lain 94 § koskien kansainvälisten velvoitteiden ja niiden irtisanomisen hyväksymistä. Kyseisen pykälän 1 momentin viimeisessä lauseessa suorana sitaattina mainitaan: ”Eduskunnan hyväksyminen vaaditaan myös tällaisen velvoitteen irtisanomiseen”, ja pykälän 2 momentin ensimmäinen lause jatkaa samaisen asian käsittelyä seuraavalla suoralla sitaatilla: ”Kansainvälisen velvoitteen tai sen irtisanomisen hyväksymisestä päätetään äänten enemmistöllä”. Toisin sanoen Suomen korkein lainsäädäntö toteaa selkeästi, että kansainvälisestä velvoitteesta voidaan irtisanoutua. […] Edellä mainittuun kontekstiin liittyen jälkikäteen tehdyn varauman eli niin sanotun jälkivarauman määritelmä ei myöskään ole täysin tuntematon koskien kansainvälisiä sopimuksia/valtiosopimuksia. Lisäksi nyt käsiteltävän perustuslain 94 § 3 momentin suorana sitaattina todetaan, että: ”Kansainvälinen velvoite ei saa vaarantaa valtiosäännön kansanvaltaisia perusteita”.

Otin edellä esitetyn oheiseen kirjoitukseeni osoittaakseni, että kyseisten asiakokonaisuuksien perustuslaillinen ylin tulkitsija, joka voi myös irtisanoa kansainvälisen velvoitteen on vaaleilla kansan valitsema eduskunta, eli käytännön tasolla enemmistöhallitus. Haluan myös painottaa, että apulaisoikeuskansleri Puumalaisen asettaessa itsensä kansainvälisen velvoitteen ylimmäksi tulkitsijaksi vaaransi hän valtiosäännön kansanvaltaisia perusteita. Kansanvaltaisten perusteiden vaarantaminen on selkeää, sillä Puumalainen omalla tulkinnallaan keskeytti kansan valtamandaattia käyttävän eduskunnan sekä valtioneuvoston toimet totaalisesti koskien rajan välitöntä kokonaissulkua.

Kun lähdetään käsittelemään presidentin virkatoimien laillisuuden valvontaa, nousee väistämättä esille kansanedustaja Laakson (PS) täysin perusteltu julkilausuma, jossa hän pohdiskelee apulaisoikeuskanslerin erottamista.

Lakeja ja asetuksia on pyrkimyksestä huolimatta mahdotonta saada täydellisiksi. Näin ollen, aina kun havaitaan ristiriitaisuuksia, puutteita tai poliittisperusteisia muutostarpeita lakeja on täydennettävä tai jopa muutettava. Tämä on yksi kansan eduskuntavaaleissa eduskunnalle eli käytännössä enemmistöhallitukselle antaman valtamandaatin keskeisiä toimenpiteitä. Tässä yhteydessä painotan myös aikaisemmin kirjoituksessani esille tuomaa faktaa, että myös perustuslaki on muutettavissa ja jos muutostarpeet ovat kiireelliset, perustuslainmuutos voidaan toteuttaa vallassa olevan hallituksen toimesta edellytyksellä, että 5/6 eduskunnasta äänestää kiireellisyyden puolesta ja tämän jälkeen eduskunnan 2/3 hyväksyy lain. Täten oikeuskanslerin rooli valtioneuvoston laillisuusvalvojana on ristiriitainen. Edellä esitetyn mukaisesti, eduskunnan todetessa perustuslain muutostarve kiireelliseksi voi enemmistöhallitus muuttaa perustuslakia kunhan 2/3 enemmistö täyttyy. Katson erittäin relevantiksi kysymykseksi sen, mitä oikeuskansleri edellä esittämässäni perustuslainmuutosprosessissa valvoo. Ja eduskunnan toimien valvomisesta ei oikeuskanslerin tehtäväinkuvaan edes suoraan ole kirjattu mitään. Lisäksi mitkä ovat ”muut toimenpiteet” joihin oikeuskansleri voi ryhtyä koskien valtioneuvostoa varsinkin tilanteessa, jossa perustuslakivaliokunnankin aikanaan antama lausunto tukee vallitsevaa hallituksen esitystä.

Kun palataan takaisin kansanedustaja Laakson pohdintaan oikeuskanslerin tai apulaisoikeuskanslerin erottamisesta voidaan selkeästi havaita, että lainsäätäjä ei ole riittävällä tarkkuudella harkinnut tilannetta, jossa oikeuskansleri tai hänen sijaisensa ei täytä perustuslain 69 §:n määritelmää etevästä laintuntijasta tai vielä pahempaa tilannetta, jossa etevä laintuntija tarkoitushakuisesti ylittää virkavelvoitteensa.

Ennen kuin palaan takaisin varsinaiseen erottamiskysymykseen totean, että eräissä muissakin lainsäädöksissä on samainen ”unohdus” tai selkeä asiavirhe. Menemättä oheisessa kirjoituksessa sen syvemmälti kyseiseen kontekstiin, esimerkin kaltaisesti tuon esille lainsäädännön koskien sotilasoikeudenkäyntejä. Kyseistäkään lakia ei ole pohdittu siten, että armeijamme ylimpään johtoon kuuluva henkilö olisi syytteessä vakavista rikoksista korkeimmassa oikeudessa. Jos syytetty kuuluu kenraalikuntaan, tuomioistuimen sotilaskokoonpanossa, joka lähtökohtaisesti on viisi jäseninen, tuomareihin kuuluu sotilasjäseninä kaksi muuta kenraalia. Kenraalien määrä on vähäinen ja ei ole uskottavaa eivätkö he olisi lähes päivittäin toistensa kanssa tekemisissä olevia kollegoita, jopa ystäviä. Edellä esittämääni viitaten tuomioistuinta ei voi pitää puolueettomana ja riippumattomana, jos tuomaristossa on kaksi syytetyn läheistä työtoveria/ystävää.

Oikeuskansleria ja häntä sijaistavaa apulaisoikeuskansleria vastaan voidaan nostaa syyte valtakunnanoikeudessa perustuslain 114 §:n sekä 115 §:n mukaisesti. Syytteen nostaminen toteutetaan perustuslain perusteisesti seuraavan sitaattikiteytyksen mukaisesti. ”[…] Syytteen nostamisesta päättää eduskunta saatuaan perustuslakivaliokunnan kannanoton […] menettelyn lainvastaisuudesta. […] Lainmukaisuuden tutkinta eduskunnan perustuslakivaliokunnassa voidaan panna vireille […] 2) vähintään kymmenen kansanedustajan allekirjoittamalla muistutuksella; sekä eduskunnan muun valiokunnan perustuslakivaliokunnalle esittämällä tutkintapyynnöllä. Perustuslakivaliokunta voi myös omasta aloitteestaan ryhtyä tutkimaan […] virkatoimen lainmukaisuutta”.

Syytteen nostaminen on kuitenkin erityisen voimakas menettely ja oikeuskanslerin erottamista ei käytännön tasolla suoraan muun muassa perustuslaissa tai laissa valtioneuvoston oikeuskanslerista määritellä. Voidaan esittää perustavaa laatua oleva kysymys, onko kyseinen asia myös lainsäätäjän ”unohdus” vai pyritäänkö sillä epäparlamentarisesti vaikeuttamaan ylimmän lainvalvojan suoraa erottamista.

Allekirjoittaneen näkemys erottamisasiassa on, että koska presidentti perustuslain 69 §:n mukaisesti nimittää oikeuskanslerin sekä apulaisoikeuskanslerin, nimityksen tekijä eli presidentti voi myös erottaa kyseiset henkilöt. Saman luonteisen näkemyksen presidentin erottamisoikeudesta on myös aikanaan esittänyt varsinainen oikeuskansleri itse.

Perustuslakia ja sen loogisuutta tulisi kaiken edellä esitetyn valossa selkeyttää. Toivon lukijan pohtivan, onko lainsäädäntö oheisessa asiakontekstissa tarkoituksen mukainen. Presidentti siis nimittää itselleen valvojan, jonka hän myös voi erottaa. Lisäksi korkeinta valtaa Suomessa käyttää kansa, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. On huomioitava, että kuten olen useaan otteeseen todennut, käytännössä ylintä päätösvaltaa käyttää enemmistöhallitus. Eduskunnassa on myös useita eri valiokuntia, jotka osallistuvat oman alansa lainsäädännölliseen valmisteluun. Suomalaisessa lainsäädännössä on ominaispiirre koskien perustuslakivaliokuntaa. Kyseinen valiokunta harjoittaa käytännön lainsäätämisessä muun muassa perustuslakiin liittyvää ennakkovalvontaa. Oheinen tarkoittaa siis käytännössä, että hallituksen esitykset, joihin liittyy perustuslaillisia piirteitä käyvät ennen hyväksyntää perustuslakivaliokunnassa, joka antaa niistä lausunnon. Koko artikkelin keskiössä oleva rajavartiolain muutos millä itäraja olisi saatu välittömästi suljettua sai aikanaan perustuslakivaliokunnan hyväksynnän.

Jos pidättäydymme siinä, että Suomi on parlamentaristinen demokratia on kansanvallan kannalta erittäin huomionarvoista, että valiokuntien, myös perustuslakivaliokunnan kokoonpano vastaa eduskunnassa olevien puolueiden voimasuhteita. Edellä esittämääni viitaten voidaan todeta, että eduskuntavaaleissa äänestänyt kansa on siis äänestysratkaisullaan vaikuttanut myös siihen minkälaiset poliittiset valtasuhteet perustuslakivaliokunta omaa. Koko edellä esitetty voimistaa kysymystä siitä, miksi rajaa ei pystytty välittömästi sulkemaan. Korkeinta valtaa Suomessa käyttävä Suomen kansa on aikanaan eduskuntavaaleissa äänestämällä määritellyt hyväksyvän kannan tehneen perustuslakivaliokunnan poliittiset voimasuhteet. Lisäksi kansan eduskuntavaaleissa antaman valtamandaatin perusteella maahamme muodostettiin oikeistolainen enemmistöhallitus, joka katsoi kansallisen turvallisuuden vaativan rajan välitöntä sulkemista kauttaaltaan. Käytännössä ”epädemokraattisesti” vain presidentin nimittämä apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen kahden suorassa käskyvallassa olevan esittelijäneuvoksen avustamana pystyi estämään ratkaisun, jonka tekivät eduskuntavaaleissa, kansan tahdon mukaisesti muodostettu eduskunta ja enemmistöhallitus. Näin ollen, mielestäni apulaisoikeuskansleri Puumalaisen toiminta ei enemmän enää pystyisi loukkaamaan perustuslaillista kansanvaltaa. Asialle antaa vielä lisäpainoarvoa se, että Puumalaisen ratkaisua voidaan pitää vääränä. Varsinaisen oikeuskanslerin tullessa virkamatkalta hän näytti ”vihreää valoa” hallituksen päätökselle koskien rajan kokonaissulkua.

Väliyhteenvetona voidaan todeta, että nykymuotoisenaan perustuslaki, joka määrittelee maamme ylimmälle poliittiselle johdolle, eli eduskunnalle, siitä koostuvalle enemmistöhallitukselle sekä presidentille ylimmän laillisuusvalvojan kaventaa maassamme käytettävää ylintä valtaa huomattavaan minoriteettiin, jos valtiovalta ei omaa riittävän vahvaa johtamista. Näin ollen hallintovaliokunnan puheenjohtaja Mauri Peltokankaan kysymykseen löytyy yksiselitteinen vastaus; yksi mies pystyy pysäyttämään koko maamme korkeimman poliittisen johdon tahdon toteutumisen. Oheinen taas ei mitenkään vastaa perustuslain kansanvaltaista periaatetta vaan on huomattavasti lähempänä diktatuuria. Oikeuskanslerin yksinvaltiuden rajoittamiseksi voidaan nähdä ainoana keinona, että ylin laillisuusvalvoja tarvitsee oman valvojansa, mutta kuka valvoo häntä? Spekulaatiota voidaan jatkaa loputtomiin vallan vain tiivistyessä pienemmän ja pienemmän minoriteetin käyttöön. Katson tärkeäksi, että vallitsevassa eduskunnassa tulisi käynnistää keskustelu perustuslain muuttamisesta siten, että oikeuskansleri ei jatkossa enää omaisi valtaa koskien tasavallan presidenttiä, valtioneuvostoa sekä eduskuntaa.

Riippumattoman median tärkein tehtävä tulisi olla mahdollisimman kantaa ottamattomasti uutisoida maan ja maailman tapahtumista, antaa eriävien näkemysten esittäjäosapuolille tasapuolinen mahdollisuus argumentaatioon sekä kannustaa ja edistää aihealueisiin liittyvää kansalaiskeskustelua. Todellisuudessa ”riippumaton media” on täysin politisoitunut ja sen erittäin voimakas hyökkäys oikeistolaisten politikkojen täysin perusteltuun apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaiseen kohdistuneeseen kritiikkiin ei tullut yllätyksenä. Katson, että politisoitunut media on yksi epäsuoran politikoinnin kulmakivistä. Osittaisena yllätyksenä tuli kuitenkin korkeimman hallinto-oikeuden presidentin Kari Kuusiniemen poikkeuksellisen kovat, maamme poliittiseen johtoon kohdistuneet lausunnot. Kuusiniemen ylituomaripäivillä pitämää, voimakkaasti poliittista johtoamme kritisoivaa puhetta ei voida pitää sopivana erityisesti, kun hän esitti voimakkaan kritiikkinsä KHO:n presidentin roolissa. Politisoitunut media taas piti huolen siitä, että Kuusiniemen puhe sai koko maan kattavan kuulijakunnan.

Myös emeritusprofessori Kaarlo Tuori esitti näkemyksensä vallitsevasta tilanteesta Helsingin Sanomien mielipideosiossa. Tämä on hyväksyttävää. Tuori on eläköitynyt professori ja esitti näkemyksensä käytännössä yksityishenkilönä. Kenenkään ei tule olla kritiikin yläpuolella. Johto johtaa parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta kaikilla tulee asemasta riippuen ainakin yksityishenkilönä olla oikeus kritiikkiin. KHO:n presidentti taas kyseisessä roolissaan esitti muun muassa, että on äärettömän huolestuttavaa, miten osa politikoista on arvostellut apulaisoikeuskanslerin toimia. Ensinnäkin KHO:n presidentin toimenkuvaan ei kuulu eikä myöskään sovi maamme ylimmän, kansan vaaleissa äänestämällä antaneen valtamandaatin saaneen poliittisen johdon kritisoiminen. Toiseksi ei voida ajatella kuten Kuusiniemi, että apulaisoikeuskansleri olisi suojattu toimiensa aiheuttamalta kritiikiltä. On muistettava, että jos joku tarvitsee ”kritiikkisuojan”, johtuu kyseinen yleensä siitä, että henkilön tekemien ratkaisuiden takana oleva argumentaatio ei kestä kritiikkiä.

Katson Kuusiniemen erityisen voimakkaiden lausuntojen myös osaltaan vaarantavan tuomioistuimen puolueettomuuden ja riippumattomuuden. Kuusiniemen on täytynyt ymmärtää, että apulaisoikeuskansleri Puumalaisen yksinvaltaiset toimet valtakunnan turvallisuuden ollessa vakavasti uhattuna saattaisivat lopulta päätyä valtakunnanoikeuden käsittelyyn. Perustuslain 101 §:ssä vahvistetaan valtakunnanoikeuden kokoonpano. KHO:n presidentti kuuluu valtakunnanoikeuden kokoonpanoon ja hänen riippumattomuutensa ja puolueettomuutensa kyseisen tuomioistuimen tuomarina kyseenalaistuu vakavasti, koska Kuusiniemi on ottanut julkisesti voimakkaan ja puolustavan kannan koskien Puumalaisen toimia etukäteen.

Valtakunnanoikeuden kokoonpano on tapauksessa, jossa oikeuskansleri tai apulaisoikeuskansleri olisi syytettynä myös muutoin riippumattomuutensa ja puolueettomuutensa osalta kyseenalainen, melko samoin perusteluin kuin korkeimman oikeuden sotilaskokoonpano tilanteessa, jossa kenraalikuntaan kuuluva henkilö on syytteessä. Perustelen näkemystäni sillä, että aikaisemmin mainitsemani perustuslain pykälän nro: 101 mukaisesti valtakunnanoikeuden kokoonpanoon kuuluu KHO:n presidentin lisäksi, korkeimman oikeuden presidentti, joka toimii myös puheenjohtajana, kolme virkaiältään vanhinta hovioikeuden presidenttiä sekä viisi eduskunnan valitsemaa jäsentä. Edellä mainittu tarkoittaa, että puolet valtakunnanoikeuden tuomarikokoonpanosta, puheenjohtaja mukaan lukien kuuluvat oikeus/apulaisoikeuskanslerin suoran valvonnan alle. Allekirjoittanut on perustellusti menettänyt luottamuksensa suomalaiseen oikeusjärjestelmään jo ajat sitten ja näen täysin realistisena mahdollisuutena, että esimerkiksi apulaisoikeuskansleriin kohdistunut syytteiden hylkääminen johtaisi tilanteeseen, jossa kyseinen henkilö jää ”kiitollisuuden velkaan” ja puolestaan katsoo ”sormienläpi” valvomiensa tuomioistuinten toimia. Kritiikkini suomalaisia oikeusinstansseja kohtaan voi kuulostaa voimakkaalta, mutta suosittelen oheisen kirjoitukseni lukijoita perehtymään Metsästyskirjan lukuun nro:7, jossa tuon esille oikeustapauksia, joissa kaikissa oikeuslaitos on täysin peittelemättä lähtenyt tukemaan virkamiesten mielivaltaisia ratkaisuita.

KHO:n presidentti pitämässään puheessa katsoo erityisen huolestuttavaksi, että vallassa olevat poliitikot lähtevät kyseenalaistamaan niin kutsuttua vallan kolmijako-oppia ja myös käyttää sitä yhtenä pääargumenteistaan puolustaessaan apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen toimia. Näin ollen on olennaista ottaa käsittelyyn mitä kolmijako-oppi käytännössä tarkoittaa.

Vallan kolmijako-oppi on käytännössä aikanaan Ranskassa vaikuttaneen ajattelijan Montesquieun poliittiseen filosofiaan perustuva teoria siitä, miten maata tulisi johtaa. Aina kun käsitellään kaukana historiassa syntyneitä ideologioita, on ensimmäisenä huomioitava vallitsevan ajan tilanne, jossa oppi tai ideologia on syntynyt. Montesquieun aikana Ranskassa vallitsi totaalinen monarkia, eli kuninkaan elinikäiseen yksinvaltaan perustuva diktatuuri, joka lähtökohtaisesti myös periytyi eteenpäin. Näin ollen on ymmärrettävää, että vallan kolmijako-oppi, joka kritisoi voimakkaasti silloista valtiomuotoa muodostui totaalisen monarkian vastakohdaksi.

Montesquieun opin mukaisesti toimeenpano-, lainsäädäntö- ja tuomiovallan tulee selkeästi ja kokonaan kuulua eri elimille. Kyseessä on siis verrattain looginen filosofia kuninkaan yksinvaltaa voimakkaasti vastustavalta henkilöltä.

Kun käsitellään selkeästi kolmiopin osa-alueet, toimeenpanovallalla tarkoitetaan sitä instanssia tai instansseja, jotka toimeenpanevat eli siis toteuttavat lait käytännössä. Lainsäädäntövallalla nimensä mukaisesti tarkoitetaan instanssia, joka säätää lait. Tuomiovalta luonnollisesti sisältää riippumattomat tai ainakin opin tarkoituksena on ollut sisältää riippumattomat tuomioistuimet. Näin valta jakaantuu kolmeen, erilliseen tahoon, toisin kuin totaalisessa monarkiassa, jossa kuningas käytännössä hallitsi kaikkia edellä esitettyjä kolme elementtiä.

On kuitenkin tärkeätä muistaa, että filosofiset opit perustuvat ihanteisiin. Todellinen maailma on usein kaukana ihanteista. Lisäksi kuten olen todennut, valtatyhjiötä ei koskaan muodostu. Kaikki haluavat käyttää valtaa oman ideologiansa tavoitteiden toteuttamiseen. Olennainen kysymys kuuluukin kuka omaa laillisen valtamandaatin. Puhtaaseen kolmijako-oppiin perustuvassa valtiossa, ilman ylintä perustuslakia ennemmin tai myöhemmin syntyisi tilanne, jossa jokainen kolmesta valtakomponentistä haluaisi korkeimman vallan itsellensä. Lopputulemana tulisi olemaan jonkin tahon vallan omaaminen itselleen ja kolmijako-oppi kääntyisi itse itseään vastaan. Hyvänä esimerkkinä koko kirjoitukseni pohjalla oleva tapahtumaketju itärajan sulkemisesta. Vakavassa valtion turvallisuuden vaarantaneessa tilanteessa, jossa oikeuskansleria sijaistava apulaisoikeuskansleri joka oman juridisen sovelluksensa mukaan omasi enemmän tai vähemmän roolin kaikissa vallan kolmijako-opin rooleissa sai yksinään pysäytettyä koko valtion ylimmän johdon toimenpiteet.

KHO:n presidentti Kuusiniemi on väärässä siinä, että Suomessa noudatettaisiin täysin Montesquieun filosofian mukaista valtaoppia. Niin kauan kuin vallitseva perustuslakimme on olennaisimmilta osiltaan voimassa, kansan demokraattisessa eduskuntavaalissa valitsema eduskunta, eli suurimmalta osin enemmistöhallitus on varsinkin tuomiovallan yläpuolella ja käyttää maamme korkeinta valtaa. Toisin sanoen, lainsäädäntövaltaa käyttää Suomessa eduskunta ja eduskuntaan kuuluva valtioneuvosto. Toimeenpanovaltaa käyttää valtioneuvosto sekä presidentti. Tuomiovalta kuuluu tuomioistuimille, joiden tulisi olla riippumattomia.

Edellä esitetty perustuslain mukainen valtajako on realistinen ja vahvan johtajuuden omaavan valtioneuvoston, eli enemmistöhallituksen ollessa vallassa myös toimiva ja rationaalinen johtamistapa. Kansa on vaaleissa ilmaissut tahtonsa. Eduskuntavaalien jälkeen muodostettava enemmistöhallitus säätää lait, tarvittaessa tekee jopa muutoksia perustuslakiin aikaisemmin oheisessa kirjoituksessani esittämin varauksin. Virkamiehet vastaavat lain kirjaimen käytännön soveltamisesta virassaan sekä tuomioistuimet tulkitsevat lakia tapauskohtaisesti. Tilanteessa jossa virkamiesten/viranomaisten ratkaisut ja tuomioistuimen päätökset ovat johdonmukaisesti ristiriidassa enemmistöhallituksen poliittisen linjan suhteen, hallitus tekee tarvittavat lainsäädännölliset muutokset. Näin ollen maalla on selkeä johto ja kansan vaaleissa esittämä tahtotila toteutuu.

Loppulauseena haluan painottaa kaikille lukijoille. Puhukaa siitä mistä ”ei saisi puhua”. Kysykää ja vaatikaa vastaukset niihin kysymyksiin joita ”ei saisi esittää”. Kyseiset asiat sisältävät aina vakavan ongelmakohdan!