Kun ministeri Anne Berner julkaisi suunnitelmansa, totesin heti, että nyt ministerillä ei ole enää kosketusta arjen todellisuuteen. Sen ministerikin ymmärsi hetikohta suunnitelman julkistamisen jälkeen. Ja nyt tiedämme, että paluu arkeen on jo tapahtunut.

Todellakin. Ei tämän maan tiestöä ja liikennettä saada kuntoon vippaskonsteilla. Ei kyttäämällä, eikä korkealentoisilla visioilla ja puheilla. Tarvitaan rahaa ja tervettä järkeä.

Arjen todellisuus on ankea. Edellisten hallitusten jäljiltä maamme tiestöllä laskettiin olevan noin 2,5 miljardin euron korjausvelan. Luku on valtava, jos sitä vertaa vuotuiseen tiestön kunnossapitoon ja rakentamiseen käytettyyn määrärahaan.

Ja pahinta oli, että tilanne vain paheni pahenemistaan. Ja sekin ikävä tosiasia valkeni, eli että jos tiestön kunto laiminlyödään, niin aiheutetaan tiestölle kallis peruskorjaustarve: yksi ”säästetty” euro aiheuttaisi usean euron vahingon.

Olin edellisessä eduskunnassa sen liikenne- ja viestintävaliokunnan jäsen. Olin myös korjausvelan poistamista miettineen parlamentaarisen eli kaikkien puolueiden edustajista koostuneen työryhmän jäsen. Siis sen, jonka piti ratkaista pahaksi päässyt tilanne.

Työryhmän asetti ministeri Merja Kyllönen. Hänen johdollaan ei päästy juuri alkua pidemmälle. Sitten ministeriksi tuli Henna Virkkunen, jolloin homma ei edennyt senkään vertaa. Vasta sitten kun ministeriksi tuli Paula Risikko, homma alkoi pelittää. Risikko otti homman tosissaan, kuten pitikin.

Pitkällisen vääntämisen jälkeen työryhmä sai aikaiseksi suunnitelman korjausvelan poistamiseksi. Parasta kuitenkin oli, että nykyinen hallitus on huomioinut työryhmän esitykset käytännön tasolla. Liikenneverkon kunnossapitoon ja rakentamiseen lisättiin euroja, vaikka valtion rahatilanne on muutoin äärimmäisen tiukka.

Jahka Bernerin sooloilun jälkeen pöly on kunnolla laskeutunut, pitää kaivaa esille työryhmän esitys ja jatkaa työtä siinä esitetyltä pohjalta.