Osa 2 – Iranin kansa jätettiin yksin
Kirjoitussarjan ensimmäinen osa on luettavissa tästä linkistä.
Iranin kriisissä kaikkein vähimmälle huomiolle jäi osapuoli, jonka tulevaisuudesta olisi pitänyt keskustella eniten. Iranin kansa.
Länsimaisessa mediassa puhuttiin ohjuksista, kansainvälisestä oikeudesta, öljystä, Israelista, Yhdysvalloista ja Donald Trumpista. Samalla miljoonat iranilaiset jäivät jälleen sivurooliin omassa tarinassaan.
Iran ei ole tavallinen valtio. Se on maa, jonka historia ulottuu tuhansien vuosien taakse. Persia oli sivistyksen, tieteen, kaupan ja kulttuurin keskus aikana, jolloin suuri osa maailmasta eli vielä pimeitä aikakausiaan. Nykyinen Iran ei kuitenkaan ole sama kuin historiallinen Persia.
Vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen valta siirtyi uskonnolliselle eliitille, joka rakensi järjestelmän, jossa kansan tahto alistettiin uskonnolliselle vallalle. Vuosikymmenten aikana miljoonat iranilaiset ovat nähneet vapautensa rajoittuvan, opposition tukahdutettavan ja toisinajattelijoiden joutuvan vainon kohteeksi sekä menettävän henkensä.
Silti lännessä puhutaan usein Iranista ikään kuin hallinto ja kansa olisivat sama asia.
Ne eivät ole.
Miljoonat iranilaiset ovat lähteneet maastaan juuri siksi, etteivät ole hyväksyneet pappishallinnon valtaa. Heitä asuu Euroopassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa. He rakensivat uuden elämän kaukana kotimaastaan, mutta eivät koskaan luopuneet toivosta nähdä Iran vielä jonain päivänä vapaana ja avoimena yhteiskuntana.
Kun Yhdysvallat ryhtyi painostamaan Iranin hallintoa aiempaa voimakkaammin, moni näistä ihmisistä näki ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin mahdollisuuden todelliseen muutokseen.
Mutta jostain ihmeen syystä Euroopan sosialistimedia, poliitikot ja valtionjohtajat eivät nähneet tilannetta samalla tavalla.
Sen sijaan että Euroopan valtiot olisivat tukeneet voimakkaasti yritystä murtaa pappishallinnon valta-asemaa kansainvälisillä areenoilla ja instituutioissa, kuten YK:ssa, ne vetäytyivät turvalliseen sivustakatsojan rooliin, jatkoivat Yhdysvaltain nykyhallinnon dissaamista ja kieltäytyivät tukemasta toimia, joiden tavoitteena oli murtaa pappishallinnon valta. Samalla menetettiin mahdollisuus vahvistaa Euroopan omaa turvallisuutta, hillitä islamistisen vaikutusvallan kasvua ja parantaa Israelin pitkän aikavälin turvallisuusasemaa Lähi-idässä.
Samalla unohdettiin myös yksi yksinkertainen tosiasia. Mikään autoritaarinen järjestelmä ei kaadu silloin, kun se on vahvimmillaan. Se kaatuu silloin, kun se horjuu. Euroopan ideologisesti halvaantuneet johtajat päästivät tämän mahdollisuuden käsistään.
Tällainen toiminta näyttäytyy monien iranilaisten silmissä heikkoutena ja heikentää entisestään luottamusta Euroopan päättäjiin. Ilmaan jää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kenen puolella Euroopan johtajat todellisuudessa ovatkaan?
Jos pappishallinto olisi menettänyt otteensa vallasta, Iranilla olisi ollut mahdollisuus palata vähitellen kohti sitä historiallista asemaa, jossa se oli ennen vallankumousta. Koulutettuna, vauraana ja alueellisesti vakaana valtiona. Samalla koko Lähi-idän vakaus olisi voinut vahvistua merkittävästi, ja myös Israelin turvallisuusasema olisi muuttunut olennaisesti.
Nyt tuo mahdollisuus siirtyy tulevaisuuteen, ehkä vuosikymmeniksi, mahdollisesti lopullisesti.
Samaan aikaan hallinto, joka on vuosikymmenten ajan tukenut alueellisia jännitteitä, jää edelleen vallankahvaan. Sen tavoitteet eivät ole muuttuneet. Sen ideologia ei ole muuttunut. Sen toimintatavat eivät ole muuttuneet.
Muuttui vain se, että iranilaiset menettivät jälleen yhden mahdollisuuden nähdä valoa tunnelin päässä.
Euroopan päättäjille kyse oli yhdestä ulkopoliittisesta kriisistä muiden joukossa, jonka lopputulos ei olisi miellyttänyt ensimmäisen blogini osassa kuvattujen poliittisten asetelmien vuoksi.
Tekstin aiheet:
Osallistu keskusteluun!
0 kommenttia