Tämä kirjoitus oli liian radikaali ja Uuden Suomen toimitus poisti kirjoituksen ja sulkivat tilini. Nyt tilini on yhteydenottoni toimesta auki, mutta mitä mieltä sinä tämän kirjoituksen vaarallisuudesta? Ketä pelkää ja mitä?

Uudessa kirjoituksessa tarkastelemme kolmea keskeistä kysymystä.

Ensinnäkin on syytä kysyä, onko tuomioistuinlaitoksemme sivistyksessään mennyt liian pitkälle, kun se käyttää merkittäviä resursseja tämän tyyppisiin syytteisiin. Kyse ei ole yksittäisestä tapauksesta, vaan pysyvistä, tietoisista toimintatavoista, ei priorisoinnista.

Kun oikeusjärjestelmä käyttää vuosia yhden kirjoituksen arviointiin, syntyy perusteltu kysymys: mitä asioita jää käsittelemättä tai viivästyy tällaisen teatterin vuoksi?

Tämä ei ole pelkkä tehokkuuskysymys, vaan myös oikeudenmukaisuuden kysymys.

Syyttäjälaitos rakenteellisen korruption ja ideologioiden vankina

Toiseksi Suomessa ei ole julkista keskustelua juuri lainkaan syyttäjälaitoksen roolista, valvonnasta ja toiminnasta. Valtakunnansyyttäjän tai syyttäjälaitoksen syyttäjien tunteenomaiset, poliittisen ilmapiirin muutoksiin, hyvä veli -verkostoihin tai jopa henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuvat päätökset voivat käynnistää vuosia kestäviä prosesseja.

Oma syytteeni lukeutuu tähän samaan ilmiöön, samoin kuin Räsäsen tapaus. Poliittiset ja ideologiset syytteet johtavat usein vain muutamien kymmenien päivien päiväsakkoihin, mutta niillä on merkittäviä psyykkisiä ja taloudellisia seurauksia syytetylle itselleen ja hänen lähipiirilleen.

Syyttäjälaitoksen rakenteessa korostuu siis merkittävä valvonnan puute. Se, että Suomessa ei ole erillistä perustuslakituomioistuinta, joka voisi tarvittaessa puuttua ylilyönteihin ja toimia syyttäjälaitoksen valvovana tahona, on ollut tietoinen ratkaisu jo itsenäisyyden alkuajoista lähtien. Tämä merkittävä oikeudellinen puute näyttäytyy irvokkaana maassa, joka pitää itseään sivistys- ja oikeusvaltiona.

On selvää, että Räsäsen kohdalla rikosoikeudellinen toiminta alkaa liukua perusoikeuksien rajoittamisen puolelle.

Oikeusjärjestelmän luonne on kuin identiteetti kriisissä taisteleva nuori.

Kolmanneksi on tarkasteltava itse oikeusjärjestelmän luonnetta. Lait kirjoitetaan Suomessa tietoisesti avoimiksi, jotta ne mahdollistavat tapauskohtaisen tulkinnan. Tämä voidaan nähdä joustavuutena, mutta todellisuudessa se siirtää merkittävää normatiivista valtaa tunnepitoisille syytteille ja tuomioille. Tällöin oikeuden sisältö ei määräydy lain sanamuodosta, vaan siitä, millaisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä ja millaisin painotuksin lakia tulkitaan.

Suomessa päätöksentekijöiden lammaslaumasyndrooma korostuu, eikä laki ja moraali ole enää keskiössä. Tuomarit ovat toki ihmisiä, mutta oletettavasti luonteeltaan peruskansalaisesta eroavia. Ura vaatii aikaa ja kovaa lukupäätä. Sosiaaliset taidot saattavat kärsiä, ja inhimillisyys sekä moraalikäsitys voivat erota kansantajuisuudesta. Tällöin toleranssi arvostelua kohtaan heikkenee, ja oman verkoston paine voi ohjata tahtomatta päätöksentekoa.

Tuomarit elävät samassa yhteiskunnassa kuin muutkin, mutta omassa kuplassaan. Tästä ei sinänsä seuraa mitään moitittavaa, mutta se tarkoittaa, että oikeudelliset ratkaisut syntyvät tyhjiössä. Kun tähän yhdistetään tulkinnanvarainen lainsäädäntö, liikutaan alueella, jossa kansalaisoikeuksien näkökulmasta vaaditaan erityistä varovaisuutta yhteiskunnallisessa toiminnassa. Tätäkö Suomessa loppujen lopuksi tavoitellaan?

Korkeimman oikeuden päätös oli suunniteltu ja aikatauluteltu länsimaissa kuvitteellisen ilmapiiri muutoksen takia

Korkeimman oikeuden ratkaisu on rakennettu muodollisesti huolellisesti. Se ei suoraan kiellä kristillistä vakaumusta eikä Raamatun siteeraamista. Se toteaa, että uskonnollinen argumentointi olisi ikään kuin sallittua. Tämä on tietoinen sumutusverho, joka antaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Tuomio tekee toisenkin virheen. Tuomion perusteella tietynlaisten väitteiden esittäminen homoseksuaalisuudesta, erityisesti sen kuvaaminen häiriöksi tai poikkeamaksi, katsotaan rangaistavaksi, jos ne esitetään yleisön saataville. Mikä luokitellaan yleisöksi? Vaimo ja lapset kotona, rukouspiiri tai koululaiset koulussa. Ovatko he kaikki yleisöä?

Korkeimmanoikeuden tuomio on ennakkopäätös, joka tulee käynnistämään sosialistien, Setan ja vastaavien tahojen taholta rikosilmoitusten vyöryn. Vaikka päätös ei hyökkää suoraan uskontoa vastaan, se antaa rajattomat mahdollisuudet käynnistää väitteitä loukkaavuudesta. Korkeimman oikeuden päätös kaventaa sananvapautta entisestään, ja moni joutuu pohtimaan, miten perinteistä uskonnollista oppia voidaan julkisesti ilmaista jatkossa. Tämä on yhteiskunnallisesti merkittävä muutos.

Yhteiskuntamme jo muuttunutta tilaa kuvaa hyvin pääministeri Petteri Orpon kehotus olla kommentoimatta korkeimman oikeuden päätöstä. Kehotus annettiin kansanedustajille ja ministereille, joilla pitäisi olla ennen kaikkea laajat sananvapauden oikeudet. Mutta minne katosivat Päivi Räsäsen oikeudet?

Lammaslaumassa, eli Suomessa, on turvallista elää, jos olet samaa mieltä

Suomi on yhteiskuntana erityinen siinä, että luottamus viranomaisiin on korkea ja vastakkainasettelu vähäistä. Joku voisi kuvitella, että se on vahvuus, mutta todellisuudessa yhteiskuntamme alkaa muistuttaa jo enemmän Itä-Saksan ja kommunismin ilmiantojärjestelmää kuin avointa demokratiaa.

Monissa kunnissa ja valtionlaitoksissa on ollut jo vuosia anonyymejä ilmiantokanavia. Tämän pitäisi jo soittaa ihmisten kelloja, mutta ei Suomessa, koska nämä ilmiantokanavat katsotaan turvallisuusinfraan kuuluviksi. Kukaan ei tunnu pohtivan sitä, että merkittävä osa ilmiantokanaviin annetuista ilmoituksista on niin vähäpätöisiä, ettei niillä pitäisi järjestelmää rasittaa.

Todellisuudessa ilmiantokanavien tarkoitus onkin täysin muu kuin pientä vilppiä harjoittavien kansalaisten kiinni saaminen. Väärin ajattelevat halutaan saada kuriin.

Suomalainen onkin poikkeuksellisen alisteinen suhteessa virkakoneistoon. Se on osin tietoista, ja sitä on harjoiteltu läpi koulujärjestelmän aina aikuisikään asti. Meillä ei mennä barrikadeille, meillä totellaan. Kun tähän yhdistetään politisoitunut oikeusjärjestelmä, jossa tulkinnanvaraiset lait ja ihmisten tekemät ratkaisut ohjaavat perusoikeuksien rajoja, ollaan tilanteessa, jossa kansalainen on järjestelmän edessä käytännössä aseeton.

Juuri tämän kaiken takia Suomi on otollinen maaperä eräänlaiselle kokeelliselle yhteiskuntamuutokselle. Suomalaisista tulee zombeja, eli puhuvia päitä kuin eduskunnassa konsanaan, mutta sillä erotuksella, että eduskunnan päättäjät virkamieskoneiston avustuksella vievät meiltä maat ja konnut, rahat ja varat sekä viimeisenkin, eli uskon ja pelastuksen.