Olen kirjoittanut maailman turvallisuuspoliittisen ympäristön vakavasta ja pysyvästä muutoksesta kiteytetyn, mutta laajan koko maailmaa käsittelevän blogikirjoituksen. Käsittelen tarkoituksella aihealuetta niin nykyhetken, historiallisten faktojen, kuin myös tulevaisuuteen liittyvien tilannearvioiden yhdistelmänä. Lukuteknisistä syistä julkaisen yli 20 sivuisen analyysini kolmiosaisena.

Hyvät lukijat!

Vuotta 2026 ei ehtinyt kulua viikkoakaan, kun maailmanlaajuinen turvallisuuspoliittinen ympäristö muuttui dramaattisesti ja pysyvästi. Kuluvan vuoden ensimmäisen lauantain ja sunnuntain vastaisena yönä Yhdysvaltojen armeija suoritti massiivisen hyökkäyksen Venezuelaan, tuhoten sen sotilaallista infrastruktuuria ja kaapaten kyseinen maan presidentin puolisoineen. Kyseisenä yönä ei rikottu vain Venezuelan koskemattomuutta itsenäisenä valtiona, vaan rikottiin myös peruuttamattomasti maailman turvallisuuspoliittinen ympäristö.

Voidaan perustellusti todeta, että entistä maailmaa, joka kylläkin on jo vuosien ajan antanut suoria varoitusmerkkejä hajoamisestaan, ei enää ole. Olemme siirtyneen entisen maailman ja tulevaisuuden hämärän peitossa olevan uuden maailmanjärjestyksen väliseen murrosvaiheeseen, joka saattaa kestää hyvin pitkänkin aikaa.

YHDYSVALTOJEN TOIMET ON SELKEÄSTI TUOMITTAVA

Olen laajasti kritisoinut suomalaista oikeuslaitosta sekä ”oikeusoppineita” siitä, että takerrutaan ”pilkun paikkaan” lakitekstin lauserakenteessa. Tämän kaltainen toiminta on johtanut laajalti vääriin ratkaisuihin sekä kansan oikeustajun vastaisiin päätöksiin. Olen useasti todennut, että lakeja, asetuksia sekä sopimuksia on hyvin hankala saada kieliopillisesti yksitulkintaisiksi kaikkien osa-alueiden suhteen. Edellä mainitun johdosta on yksittäisen sanan tulkinnan sijaan aina pohdittava ensisijaisesti mikä on se oikeushyve, jota kyseisellä lailla/sopimuksella halutaan turvata tai edistää.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump oikeutti hyökkäyksensä Venezuelaan narratiivilla, että kyseisen valtion johto ei omaa legitimiteettiä ja, että Venezuelan presidentti Nicolas Manduro johtaisi sekä organisoisi Yhdysvaltoihin kohdistuvaa huume terrorismia.

Vaalit, jotka Manduro aikanaan voitti, on kyseenalaistettu laajalti. Samoin on todennäköistä, että vasemmistodiktaattorina pidetty Manduro omaa laajat kytkökset huumekartelleihin.

Eurooppalaisten valtioiden ei kuitenkaan lainkaan tulisi keskittyä edellä olevaan täysin toissijaiseen kontekstiin. Sen sijaan on tunnustettava tosiasia, että Trumpin Venezuelaan kohdistaman hyökkäyksen todellinen ja ainut oikea motiivi oli kyseisen valtion kuuluminen Trumpin silmissä hänen etupiiriinsä sekä varsinkin Venezuelan todella massiivisten öljyvarantojen haltuun otto.

Toisin sanoen Trumpin hyökkäys oli sotilaallisen operaation ensimmäinen vaihe koskien itsenäisen valtion miehittämistä ja sen hallinnon kaatamista tai alistamisesta Yhdysvaltojen tahdon alle.

Trump syyllistyi siis täysin samaan, kuin Venäjän presidentti Vladimir Putin helmikuussa 2022, eli kansainvälisen oikeuden vastaiseen, oikeudettomaan hyökkäyssotaan.

YHDYSVALLAT ON EPÄLUOTETTAVA SOPIMUSKUMPPANI

Olen useasti todennut tärkeän faktan, joka näyttää systemaattisesti unohtuvan eri valtioiden johdolta ja muun muassa kyseisen faktan käsittelemättä jättäminen on perimmäisiä syitä siihen, että historia käytännössä aina toistaa itseään. Tulisi muistaa, että aina kun käsitellään tärkeitä aihekokonaisuuksia, on ensimmäisenä perehdyttävä niiden historiallisiin juuriin ja peilattava asioita sen aikaisen tilanteen, kuin nykyisenkin valossa. On tärkeätä ymmärtää, että nykyisyys pohjautuu laajaan ketjuun historiallisia tapahtumia ja nykyhetki on käytännössä niiden luoma jatkumo.

Juuri historiallisiin faktoihin liittyen olen aina suhtautunut kriittisesti laajempaan, varsinkin sotilaalliseen yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa. Kautta historian, Euroopan kohtalo ei ole kiinnostanut tai ainakaan ollut kovin merkittävä prioriteetti Yhdysvaltojen suhteen. Kyseinen valtio on käytännössä puuttunut sotilaallisesti Euroopan mantereella oleviin tapahtumiin vain, kun kyseessä on ollut Yhdysvaltojen oma intressi tai se on pakotettu sodanjulistuksella mukaan.

Toisen maailmansodan päättymisen, kylmänsodan alkamisen ja NATO:n muodostumisen johdosta Eurooppaan jääneet Yhdysvaltalaiset joukot sekä NATO:n 5 artiklan turvatakuut olisi tullut nähdä vain hetkellisenä poikkeamana historian kulussa. Kauaskantoisen perspektiivin puuttuminen on yksi olennaisimmista syistä siihen, että eurooppalainen enemmän tai vähemmän illuusioon perustunut turvallisuuspolitiikka romahti yhdessä yössä.

Yhdysvaltain ”strateginen silmä” on aina suuntautunut Aasiaan sekä Lähi-itään. Kylmänsodan alkamisen jälkeen, kuin myös jo Yhdysvaltain historiallisessa alkuvaiheessa laaditun Monroe opin ideologisin perustein myös Etelä-Amerikkaan, jota Yhdysvallat pitää omana ”etupihanaan”. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat omaksui niin kutsutun ”Isolationalismin”, jonka nimi tulee suoraan englannin kielen eristäytymistä tarkoittavasta sanasta isolation.

Kyseinen politiikka ei poistunut toisen maailmansodan jälkeen vaan kaikkien olisi tullut nähdä kyseisen suuntautumisen pitkät historialliset juuret. Isolationalistisen politiikan alkuna voidaan pitää Monroe oppia, jonka Yhdysvaltojen presidenttinä vuonna 1823 toiminut James Monroe julisti valtion viralliseksi doktriiniksi. Monroe oppi ei perustu vain eristäytymiseen Euroopasta vaan siihen, että molemmat Amerikan mantereet kuuluvat Yhdysvaltojen pysyvään etupiiriin. Olisi tullut nähdä, että lähes Yhdysvaltojen perustamisesta lähtien olleet opit, doktriinit ja ajattelutapa ei tule pysyvästi muuttumaan kovinkaan helposti.

Alkaneen vuoden ensimmäisillä viikoilla presidentti Donald Trump myös ilmaisi koko maailmalle Yhdysvaltojen palaavan takaisin, ei pelkästään isolationalismiin vaan Monroe oppiin. Tätä oppia sovellettaisiin tulevaisuudessa Trumpin omat ideologiset näkemykset sisältävänä ”Donroe oppina” mikä kuvastaa myös Yhdysvaltain nykyisen presidentin henkilökohtaisia narsistisia piirteitä.

Otin esiin tarkoituksella Trumpin persoonallisuuden. Aina, kun arvioidaan valtioiden tulevia toimia, on myös otettava huomioon ne henkilöt, jotka kyseisessä valtiossa käyttävät korkeinta valtaa. Presidentti Trump käyttää retoriikassaan usein terminologiaa; ”Minulla on oikeus”. Tavanomainen valtion päämies oli hän sitten yliliberaali demokraatti tai diktaattori, määrittelee kannanottonsa; ”Yhdysvaltojen tulee… Yhdysvalloilla on oikeus” muotoiseen sanarakenteeseen. On myös ymmärrettävä, että kyseessä ei todellakaan ole kieliopillinen pieni nyanssi vaan mannerten välistä turvallisuuspolitiikkaa horjuttava tapa puhua, joka kuvastaa hyvin Trumpin tapaa ajatella. Hän elää edelleen aikanaan vetämänsä Diili-ohjelman maailmassa, maailmassa, jossa hänen sanansa on kaikissa konsepteissa absoluuttinen totuus, jota muiden on noudatettava, tai heidät pakotetaan noudattamaan sitä.

Trump on vaarallisella tavalla henkilöinyt itsensä Yhdysvaltoja vastaavaksi synonyymiksi. Edellä esitetyn omaan maahansa liittyvän personalisoitumisen lisäksi Trumpille kaikkein pahin tapahtuma on se, että hän menettäisi kasvonsa. Jos kyseessä olisi ”normaali” yksinvaltias, hän pystyisi ”luovimaan” politiikkaansa todellisten realiteettien mukaisesti. Trump ei toimi edellä esitetysti vaan hän tulee ajamaan pakonomaista politiikkaa ja konkretisoimaan kaiken sen mitä hän on sanonut, vaikka jokin toimi olisi kaikkien realiteettien vastaista. Edellä esittämäni personalisuuden piirre on erityisen vaarallinen henkilöllä, joka samanaikaisesti on ylipäällikkö yhdelle nykyisen maailman isoimmista armeijoista.

Aivan äskettäin Yhdysvaltojen ulkoministeri Marco Rubio vapaasti siteeraten totesi, että: ”Teidän on ymmärrettävä, että se mitä Yhdysvaltojen presidentti sanoo sitä hän myös tarkoittaa!” Rubion ulostulo helpotti allekirjoittaneen oheisen osion kirjoitustyötä, sillä hän käytännössä alleviivasi ja antoi riittävän argumentaation omilla puheillaan siihen faktaan mitä edellä esitin.

SUURVALTOJEN ETUPIIRIJAKO

Kautta historian, oman aikakautensa suurvallat ovat luoneet ja sopineet keskenään strategisia etupiirijakoja sekä sopimuksia. Mielestäni hyvän lähihistoriallisen perspektiivin etupiirijakopolitiikalle muodostaa Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitlerin ja Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin vuonna 1939 solmima hyökkäämättömyyssopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen käsittäen molempien osapuolten tosilleen hyväksymät etupiirit.

Kyseistä sopimusta käsiteltäessä on olennaista nähdä, että se oli molempien osapuolten näkökannasta vain hetkellinen tauko silloisen maailman suurimpien ideologioiden, kansallissosialismin sekä kommunismin vääjäämättömässä tulevassa sotilaallisessa yhteenotossa. Kyse niin Saksan, kuin Neuvostoliiton suhteen oli voittaa aikaa omalle valmistautumiselle sekä ”toissijaisten” intressien toteuttamiselle ja pyrkimykselle välttää kahden rintaman sotaan joutuminen.

Nykyiselläänkin on selvää, että tämänhetkiset suurvallat, Venäjä, Yhdysvallat sekä Kiina ovat jakaneet maailman omiin etupiireihinsä. Vallitsevassa tilanteessa suurvaltojen suhde on huomattavasti stabiilimpi ja näin ollen etupiirijaon ydin on myös toinen. Nykyisten suurvaltojen motiivi ei ole ajan voittaminen sillä niiden intresseihin ei tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa kuulu avoimen sotilaalliseen konfliktiin joutuminen toistensa kanssa.

Etupiirijaon periaate nykyisellään on kaikkien kolmen suurvallan yhteinen näkemys siitä missä kukin saa vapaasti oman valtapoliittisen intressinsä suhteen toimia. Kyseessä on siis tällä kertaa todellinen etupiirijako, joka varmistaa sen, että suurvaltojen välille ei pääse muodostumaan todellista, vakavaa konfliktia. ”Teatraaliset” konfliktit, joita tulemme näkemään ovat vain etukäteen sovittuja, suurvaltainvälisiä jännitteitä, joilla he voivat oikeuttaa aggressiivista ulkopolitiikkaansa muita maita kohden vetoamalla kansalliseen turvallisuuteen. Tästä hyvänä esimerkkinä Yhdysvaltojen painostus sekä uhkaus jopa sotilaallisella voimalla tapahtuvasta itsehallintoalue Grönlannin haltuunotosta.

Venäjän presidentin Vladimir Putinin ja Kiinan presidentin Xin henkilökohtainen tapaaminen Pekingin talviolympiakisojen aikaan ei ollut pelkkä kahden suurvallan päämiehen kohtaaminen. Putin ja Xi olivat vakiinnuttaneet oman ja hallintonsa pysyvän vallan sekä luoneet molempien suurvaltojen hyväksymät etupiirijaot. Tapaaminen oli vain viimeinen muodollisuus, jossa asiasta ”ilmoitettiin” muulle maailmalle. Xi totesi virallisesti, että Venäjällä on oikeus suorittaa oman turvallisuuspolitiikkansa vaatimia toimia Ukrainassa. Samoin taas Putin vahvisti, että itsenäinen Taiwanin saari ei omaa legitiimiä hallintoa ja se kuuluu kiinteästi Kiinalle. Vain viikko kyseisen julkilausuman jälkeen Venäjä aloitti suurhyökkäyksen Ukrainaan, joka jälleen pääsi tulemaan Euroopalle täytenä yllätyksenä.

Putin ymmärsi länsivaltojen johtajia huomattavasti paremmin, että edes Joe Bidenin johtamana Yhdysvalloilla ei olisi intressiä puuttua kyseiseen offensiiviin. Välittömästi vallan vaihduttua Yhdysvalloissa, Trumpin ensimmäisiin toimiin kuului ”vihjaus” siitä, että hänen toinen presidenttikautensa tulisi saamaan jatkoa myös kolmannella. Kyseinen kommentti omasi kuitenkin paljon syvemmän ulottuvuuden. Lausunto joka suurimmalta osalta maailmaa jäi täysin kuulematta, saati ymmärtämättä oli vahvistus Yhdysvaltojen luotettavuudesta jo kahden muun suurvallan välisessä etupiirijaossa. Jatkoi Trump fyysisesti presidenttinä kolmannelle kaudelle tai olisiko se pelkästään hänen hallintonsa ei ollut olennaista. Olennaista oli realistinen todistus Venäjälle ja Kiinalle, että Yhdysvaltain hallinto on vakiintunut pysyväksi ja ainakin seuraavien noin kymmenen vuoden aikaikkunalla Yhdysvaltain hallinto ei puutu muiden suurvaltojen intresseihin, kunhan se saa samat takuut omille toimilleen.

Trumpin lanseeraaman ”Donroe opin” mukaisesti Yhdysvallat todennäköisesti sai muilta nyt käsittelyn alla olevilta suurvalloilta vapauden toimia niin Pohjois-, kuin Etelä-Amerikan alueella, Kuubassa sekä Grönlannissa. On huomioitava, että valtioiden välisissä keskusteluissa oletan Venäjän ”luovuttaneen” enemmän tai vähemmän liittolaisinaan pitämänsä Venezuelan sekä Kuuban Yhdysvalloille. Erityisen tärkeänä huomiona tulee nähdä Grönlannin kuuluminen Trumpin hallinnon etupiiriin. Grönlanti on varsinkin Venäjälle sotilasstrategisesti erityisen merkityksellinen sekä niin Venäjä, kuin Kiina olisivat voimakkaasti halunneet saada Grönlannin strategiset mineraalit/muut luonnonvarat itselleen.

Mihin edellä olevalla Grönlantiin liittyvällä konseptilla pyrin, tarkoittaa käytännössä, että Yhdysvallat on joutunut saadakseen Grönlannin kysymyksessä kaikkia kolmea suurvaltaa tyydyttävän koheesion tekemään merkittäviä myönnytyksiä muiden maiden kohdalla. Yhdysvallat ei muutoinkaan ole kiinnostunut Euroopan kohtalosta, joten Putinin johtama Venäjän armeija tulee saamaan vapaasti edetä halutessaan aina Länsi-Euroopan rannikolle saakka samoin, kuin Kiina saa liittää Taiwanin saaren pysyväksi osaksi MannerKiinaa.

HISTORIASTA EI OTETA OPPIA

Olen moneen kertaan todennut, että historia lähtökohtaisesti toistaa itseään koska siitä ei oteta oppia. Mielestäni erittäin hyvä esimerkki löytyy Euroopan lähihistoriasta.

Adolf Hitler nousi Saksan johtoon vuonna 1933. Lähes välittömästi valtaannousunsa jälkeen Saksa alkoi rikkoa häpeärauhana pitämänsä ensimmäisen maailmansodan päättäneen rauhansopimuksen, kuin muidenkin kansainvälisten sopimusten ehtoja sekä liitti demilitarisoituja alueita sekä kokonaisia valtioita laajenevaan valtakuntaansa. Merkityksellistä asiassa oli se, että Euroopan muut silloiset suurvallat Ranska ja Iso-Britannia eivät puuttuneet asioiden selkeään ja johdonmukaiseen kulkuun. Joka kerta länsivallat uskoivat Hitleriä siinä, että kyseessä olisi ”viimeinen kerta”.

Ison-Britannian sen aikaista ulkoministeriä Neville Chamberlainia juhlittiin Lontoon lentokentällä syyskuun lopulla 1938 sankarina ja maailman rauhan takuumiehenä. Nykyisille historioitsijoille Chamberlain näyttäytyy naivina ja sinisilmäisenä poliitikkona.

Asiakokonaisuus keskittyy Hitlerin vaateeseen saada liittää Tšekkoslovakiaan kuuluneet sudeettialueet Saksaan. Asiasta järjestettiin syyskuun lopulla 1938 niin kutsuttu Münchenin konferenssi. Konferenssi oli ”kaski osainen”. Alussa, muutamia tunteja ennen länsidiplomaattien saapumista myöhemmin akselivalloiksi kutsutun liittouman vahvimpien maiden edustajat Hitler sekä Italian diktaattori Benito Mussolini tapasivat sekä sopivat ”uuden maailman” lähtökohtaisista aluejaoista. Kun tulevan sodan jälkeisen ajan maailman jako oli hahmoteltu, saapuivat Ranskan ja Iso-Britannian edustajat.

Nykypäivänäkin neuvotteluja Ukrainan tilanteesta käydään usein varsinaista kohdevaltioita kuulematta. Myös syksyllä 1938 Tšekkoslovakian näkökantaa kysymättä Sudeettialueet luovutettiin Hitlerin hallintaan sopimuksella, jossa hän ”suostui” lopettamaan miehityspolitiikkansa saatuaan haluamansa alueet Tšekkoslovakiasta.

Myöhemmin Saksa miehitti Sudeettialueet, mutta samalla valloitti myös koko Tšekkoslovakian jälleen lännelle antamalla lupauksella, että miehityspolitiikka loppuisi kyseiseen toimeen. Läntisten heikkojen liberaalidemokraattien uskoessa tilanteen vakautumiseen, ei kulunut vuottakaan, kun Saksa käynnisti suurhyökkäyksen Puolaan.

Toivon lukijan pohtivan, kuulostaako edellä kuvaamani lähihistoria tutulta. Ukrainan sodan alkamisesta on kulunut kohta neljä vuotta. Etupiirit nykyisten suurvaltojen kesken on jaettu ja ainoat, jotka oikeasti neuvottelevat ovat jälleen heikot, yliliberalidemokratiset Euroopan valtioiden johtajat. Kaikki muu on teatteria!.

Voidaan myös esittää realistinen kysymys siitä mitä neuvotteluilla on saavutettu. Aluksi oli pitkä sarja neuvotteluja Venäjään kohdistuvien taloudellisten pakotteiden koventamisesta, jotka todellisuudessa olisi tullut saattaa täytäntöön kerralla. Rinnakkain edellä mainitun kanssa on laajasti neuvoteltu Ukrainan taloudellisesta sekä aseellisesta avustamisesta. Vuosia on käytetty sotilasmateriaaliavun antamiseen, joka olisi tullut antaa heti. Nyt Euroopan johto neuvottelee utopistisesta tulitauosta, rauhansopimuksen ehdoista sekä jopa rauhanturvaajien lähettämisestä mahdollisen tulitauon syntyessä. Neuvottelut, joita inhorealistisesti voidaan todeta käytävän vain neuvottelemisen takia, ainoana saavutuksena aikataulu jatkoneuvotteluille, saavat todellisuudessa jatkua loputtomiin. Ainoa joka todellisuudessa päättää Ukrainan tulitauosta, saati rauhasta on Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Ukrainaan ei neuvottelemalla saada rauhaa, ellei se kaikilta osiltaan palvele Venäjän etuja. Nyt vihdoin olisi myös Euroopassa ymmärrettävä totuus siitä, että Ukrainan kohtalo ratkaistaan vain ja ainoastaan taistelukentällä!

Historia on täynnä valloittajia ja aggressiivista ulkopolitiikkaa ajaneita henkilöitä. Lähes heitä kaikkia yhdistää tekijä siitä, että he ovat manifestoineet enemmän tai vähemmän suoraan jo kauan aikaisemmin mitä suunnittelevat tekevänsä.

Kun pysytään toisen maailmansodan kontekstissa, väistämättä mieleen ensimmäisenä tulee Adolf Hitlerin vuosina 1925 – 1926 julkaisema kaksiosainen teos Taisteluni (Mein Kampf). Jokainen, joka ajatuksella lukee kyseisen teoskokoelman voi selkeästi havaita kirjan kirjoittajan tulevaisuuteen sijoittuvat ulkopoliittiset sekä sotilaalliset suunnitelmat.

Edellä mainitsemani kaksiosainen teos lisää ihmetystä siitä, kuinka länsivallat eivät ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää tulevien tapahtumien kehitystä. Münchenin konferenssista tulee oheisena vuonna kuluneeksi 88 vuotta ja maailma on jälleen samankaltaisessa tilanteessa.

Vain kiteytettynä yhteenvetona Venäjän presidentti Putin on jo kauan sitten muun muassa useasti todennut tehtäväkseen Vladimir Lenini itsenäistämien valtioiden takaisin liittämisen Venäjään sekä Venäjän entisen suuruuden palauttamisen.

Kiinan Taiwania koskeva politiikka on ollut alusta alkaen se, että Taiwanin itsenäisyyttä ei tunnusteta, sen hallintoa pidetään epälegitiiminä ja Kiina on useasti ilmoittanut kiistattomaksi tavoitteekseen kyseisen saaren liittämisen pysyväksi osaksi MannerKiinaa.

Yhdysvaltain presidentti Trump esitti laajentumispolitiikkaansa jo ensimmäisellä kaudella. Tällä hetkellä laaja määrä itsenäisiä valtioita on Trumpin uhkausten kohteena. Lisäksi Trump on yksipuoleisesti irtaannuttanut Yhdysvallat jo kuluvan vuoden aikana 66 kansainvälisestä sopimuksesta. Suomen kannalta merkittävimpänä uhkauksena on pidettävä pohjoismaihin sekä NATO:n kuuluvan Tanskan itsehallintoalue Grönlannin pakottamista liittymään tai liittämistä Yhdysvaltoihin sotilaallista voimaa käyttäen.

Eurooppaa suurimmalta osaltaan hallitseva yliliberalistinen johto ei ole suhtautunut edellä oleviin uhkauksiin niiden vaatimalla vakavuudella. Kuten vajaa 90 vuotta sitten, myös nyt Eurooppa reagoi jo tapahtuneisiin asioihin, olleen aina askeleen jäljessä. Hyvä strategi arvioi tilanteen tulevan kehityksen ja reagoi tai ainakin suunnittelee vaihtoehtoiset reagointitavat etukäteen, ennen kuin arvio tilanteesta konkretisoituu.

JATKUU…