Suruviesti tavoitti suomalaiset vuoden 2024 lopulla. Ukrainasta viestitettiin, että vapaaehtoinen suomalainen sotilas Aleksi Lysander (1989-2024) on poissa.

Osanottoni läheisille, ystäville, taistelutovereille. Terveisiä kirjailija Tuomas Kyrölle, joka kirjoitti Aleksista kirjan. Hyvä, että ryhdyit. Hyvä, että ehdit… ennen kuin.

Vuoden 2024 lopulla, kun Suomessa varusmiespalveluksensa suorittaneet suomalaiset nuoret miehet, ja myös muutamat naiset, pääsivät siviiliin, ja suuri päivä – TJ 0 – koitti, oli Aleksia Ukrainassa kohdannut samoihin aikoihin toisenlainen TJ 0.

Ei enää aamuja, minkäänlaisia, tässä elämässä.

Tuomaksen kirjan kautta Aleksin perintö – legacy – jää kuitenkin elämään. Aleksilla oli, ja on yhä, paljon annettavaa kaikille suomalaisille.

Kaino veikkaukseni kuitenkin on, että kaikki suomalaiset eivät silti tiedä, kuka on Aleksi Lysander. Osalle hän on yhä never heard. 

Korjataanpa tilanne ja kerrotaan:

Aleksi Lysander on suomalainen mies Oulusta, joka lähti 18-vuotiaana Muukalaislegioonaan Ranskaan viideksi vuodeksi (Legioonan minimi palvelusaika) – ennen varusmiespalvelustaan Skomessa, Rovaniemellä. 

Kyllä, meillä on, oli, Suomessa mies, joka teki asiat tässä järjestyksessä – ja lähti tämän jälkeen vapaaehtoisena taistelijana Ukrainaan lähes heti, kun Venäjä aloitti hyökkäyssotansa maata kohtaan. 

Kyllä, tämmöinen mies meillä Suomessa on ollut. Aleksi Lysander. Hector Jlumae. Samuli Jussheikki. Kolme eri identiteettiä, mutta sama mies. Eipä ole toista samanlaista. 

Mutta toinenkin erikoistapaus suomalaisten ammattisotilaiden joukosta löytyy:

Suomen ja Pohjoismaiden – kenties koko Euroopan? – ainoa SEAL, Markus Aarnio (1959-2023).

Yhdysvaltojen Coronadossa SEAL-koulutuksensa saanut Aarnio teki elämäntyönsä Suomen puolustusvoimissa, muun muassa Rannikkoprikaatin kommodorina Upinniemessä. 

Saamansa koulutuksen ansiosta Aarnio kykeni tuomaan jotakin uutta muun muassa taistelusukeltajien koulutukseen.

Jos SEAL-koulutuksen luonteesta haluaa saada edes jonkinlaisen käsityksen, kannattaa kuunnella tämä yhdysvaltalaisen SEAL-amiraalin (****) William H. McRavenin, (s.1955) puhe:

https://youtu.be/pxBQLFLei70?si=tZZ7SevXlkNVsc79

Mikä on turhaa?

Aarnion lisäksi myös Aleksi Lysanderiila on annettavaa Suomen puolustusvoimille. 

Kirjailija Tuomas Kyrön kirjoittaman ”Aleksi Suomesta” –kirjan sivulla 40 Aleksi sanoo tämän:

”Suomen armeijassa täältä (Ukrainasta) saataisiin nyt paras oppi. Sitä pitää nyt käyttää hyväkseen. Yksinkertaisia asioita: mitä kasataan varusmiehen reppuun, mitä tuolla oikeasti tarvitaan. Minulle se on selvää, en tiedä onko se selvää siellä saunassa, missä päättäjät istuvat. Kaikki tietävät, mikä on tarpeellista, mutta tärkeämpää on tietää, mikä on turhaa.”

Kirjan sivulta 52 alkaen Aleksi paneutuu eri kansallisuuksien muonapakkauksiin ja ylipäätään ruokahuoltoon sodassa. Siinä tulee tarkkaa analyysiä työtehoon vaikuttavasta ravinnosta, ja olemattoman kenttäkeittiön mahdollisuuksista. 

”Saksalaisten pakkaus oli täynmä lihaa, ne eivät pelleile.”

”Suomalainen saattaa ajatella, että joka paikassa on kenttäkeittiö, mutta Ukrainalla ei ollut mahdollisuuksia ruokahuoltoon. Kenttäkeittiö vaatii osaamista, taloudellisia panostuksia, logistiikkaa, miehiä tai naisia. Sitä ei vain ollut niissä paikoissa, missä me sodimme.”

Suomalaisten muonapakkauksesta Aleksi sanoo näin:

”Ravinnosta ottaisin suolapähkinät, hunajapähkinät, sokeritikut. Pullot rasahtavat avatessa, juodessa kuuluu gul-gul-gul, sulkiessa rahisee taas ja liikkuessa hölskyy. Äänekäs vesipullo voi muuttua hengenvaaralliseksi.”

Ja kuitenkin:

”Kunhan on vettä, kaikki toimii mahtavasti. Muu on mukavuutta ja aamukahvi jo ihan luksusta. Snäksejä mahtuu taskuihin ja se riittää päivän ateriaksi, mutta syöminen pitää osata ajoittaa oikein. Ei pidä syödä liian aikaisin eikä liian myöhään.”

Kentällä jaetaan kaikki

”Jos yhdellä on tupakkaa, kaikilla on. Rööki ei loppunut Ukrainassa, ja kahvia ja teetä oli niille, jotka sitä halusivat. Ei sitä maun takia juoda, se on psyykkinen juttu, jotain tuttua aamulla. Mutta se on mahdollista vain, jos voi tehdä tulet, ollaan varmistetussa paikassa. Kun keitetään vettä, keitetään kaikille ja kupit jaetaan. Varusteet jaetaan, se on osa selviytymistä. Se sitoo yhteen. Jos saadaan jostain aseita tai ammuksia, ne jaetaan.

Kuka tätä ei ymmärrä, valuu hiljalleen pois. Ne eivät ole isoja asioita, mutta ero on selvä. Itselleen hamstraajat putoavat pois, koska kaikkien muiden henki on siitä kiinni. Mitä vain löydät, vaikka sampoota, jaat sen.

Ranskan legioonassa se oli konkreettista. Legioonalainen ei sytytä tulta missään, koskaan, ei ollut nuotioita tai trangioita. Tulen käyttämistä ei opetettu. Eikä valoja käytetty. Kun käyttää valoa, on riski.”

– – – –

En voi siteerata tähän koko kirjaa. Kirjoitus on pitkä jo näinkin. Ja ”Aleksi Suomesta” -kirjan – Aleksin meille jättämän perinnön, legacyn – suuret kaaret, eivät hahmotu muutoin kuin lukemalla koko kirjan. 

Hyvien johtajien vaikutus kantaa pitkälle. Kirjassa on mainittu yliluutnantti Särkelä Rovaniemeltä. Suomalainen johtaja teki vaikutuksen Muukalaislegioonan käyneeseen mieheen.

Oululaisten koulukiusaaja-räkänokkien ilkeys ei kyennyt pysäyttämään nuorta Aleksia, joka uskalsi ponnistaa muita korkeammalle ja lähteä maailmalle. 

Oli hyvä ja rakastava koti, josta ponnistaa. 

Ja ennakkoluulottomat hoksottimet.

Vai mitä sanotaan esimerkiksi tilanteesta, jossa legioonalainen on Afrikassa illansuussa joella, joka kuhisee alligaattoreita, kun veneen perämoottori sammuu eikä kukaan kolmesta veneessä olevasta sotilaasta tiedä, mitä tehdä sammuneelle moottorille – ja legioonalainen muistaa inttikaverinsa Kyöstin Rovaniemeltä, ”joka osaa koneet”, kilauttaa tälle kännykällä ja saa ohjeet, joilla moottori taas pärähtää käyntiin? 

Hox, hox, hox! Ja nopeasti! Puolituntia myöhemmin joella olisi ollut aivan pimeää.

Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth (1905-2004) on sanonut, että suomalaisia johdetaan edestä, omalla esimerkillä. 

Suomalainen Aleksi teki sitä Ukrainassa; johti kansainvälistä joukkoa kärkimiehenä.

Herojam Slava.