Viime vuosien julkisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa on puhuttu paljon tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.

Absoluuttista tasa-arvoa ihmiset tuskin edes voivat saavuttaa. Miksi esimerkiksi minulla kuuluisi olla tililläni sama rahamäärä kuin vaikkapa nerokkaalla mobiilipelikehittäjällä, jonka työn tulokset herättävät yhteiskunnassa enemmän vastakaikua kuin oman lingvistisen työni tulokset, niin tärkeitä kuin jälkimmäiset itselleni ovatkin? Ihmisoikeuksia taas tunnutaan nykyään penättävän jos jonkinlaisista asioista. Oikeus olla terve tuntuu pintapuolisesti järkevältä ajatukselta. Lähempi tarkastelu tekee kuitenkin ainakin omissa silmissäni siitä ainakin jossain suhteessa älyttömän. Jos vaikka joku terve nuori ihminen ehdoin tahdoin kiipeää vapaasta tahdostaan vaaralliselle vuorelle ja loukkaantuu yrityksessä vakavasti ja peruuttamattomasti, onko hänellä automaattisesti oikeutta vaatia yhteiskunnan pyrkivän korjaamaan kaikki hänen vammansa esimerkiksi minun maksamistani verovaroista?

Jos kuitenkin ajatellaan oikeuksia olevan, eivätkö velvollisuudet kulje niiden kanssa käsi kädessä?

Tätä mietin kiivaasti katsoessani esimerkiksi karttamuodossa esitettyjä maakohtaisia tilastotietoja New Yorkissa työskennelleiden kansainvälisten diplomaattien maksamatta jättämistä pysäköintivirhemaksuista 1997-2002.

(https://ourworldindata.org/grapher/unpaid-parking-violations-per-diplomat)

(Kartan tietoja on helppo tarkastella eritellysti viemällä hiiren osoittimen kartan alapuolisen palkin eri osiin, jolloin kartalla näkyvät korostettuina osoitetun palkin lukumäärätiedon mukaiset maat. Lisäksi tilastoja voi valita tarkasteluun myös luettelomuodossa.)

Vaikka eri maiden diplomaattitoiminnan varojen allokoinnissa varmasti on eroja, niin sen oletuksen uskallan tehdä, ettei eri maiden diplomaattien pysäköintivirhemaksujen maksamattomuus New Yorkissa ole johtunut silkasta varojen vähyydestä.

Lisäksi uskallan olettaa kaikkien maiden diplomaattien olevan selvillä siitä, että kukin heistä käytännössä toimii ulkomailla oman maansa, kansansa ja kulttuurinsa lähettiläänä ja (hm…) brändin rakentajana.

Sitten niistä itse tilastotiedoista.

Hymähdän huvittuneena, jos joku tämän ensimmäisen blogitekstini lukija yllättyy seuraavien esimerkkimaiden diplomaattien joko välttyneen kohdeaikana parkkisakoilta tai hoitaneen mahdolliset virhemaksut asianmukaisesti:

Ruotsi, Norja, Kanada, Australia ja Japani.

Myönnän kuitenkin minulle olevan jonkinlainen yllätys, että samaan nollakerhoon tarkasteluaikana ylsivät myös esimerkiksi seuraavat maat:

Turkki, Keski-Afrikan tasavalta, Burkina Faso, Kolumbia ja Ecuador.

Tästä uskallan itse vetää sellaisen johtopäätöksen, ettei pysäköintivirhemaksujen (eräänlaisten ikävien velvollisuuksien) hoitaminen ole eri maanosissa eläville ja eri rotua ja kulttuuritaustaa edustaville ihmisille (joita diplomaatitkin voittopuolisesti lienevät) fyysinen mahdottomuus tai kulttuurisesti hyljeksittävä tabu vaan ihan oman henkilökohtaisen valinnan tulos.

Suomi ja Uusi-Seelanti muuten ylsivät ”vain” saldoon 0,1 maksamatonta pysäköintivirhemaksua diplomaattia kohden. Vaikka maamme on tutkitusti maailman toimivin, niin kansainvälistä kuvaamme on edelleen varaa kiillottaa tämän tiedon valossa.

Tilaston mustassa päässä yli 100 maksamattomalla pysäköintivirhemaksulla kutakin diplomaattia kohden olivat ainakin seuraavat maat:

Bulgaria, Mosambik, Tšad, Egypti ja Sudan.

Mitä tällaisella tilastokertauksella on väliä? Onhan kyseenalaista vetää syy-yhteyksiä erillisten tilastojen välille ja perusteella.

Itselleni niillä on väliä. Minulle tuollainen tilasto kertoo kulttuurisidonnaisesta yleisestä piittaamisesta oman toiminnan vaikutuksista yhteiskunnassa. En voi uskoa, että esimerkiksi Suomen ulkoministeriössä sivuutettaisiin olankohautuksella suuret määrät suomalaisdiplomaattien maksamatta jättäneitä pysäköintivirhemaksuja, kun taas näköjään monissa maissa asia ei ole nk. kunniakysymys. Minusta myös on sokeaa naiiviutta olla huomaamatta eroja tässä.

Projisoidaan sitten keskustelu Suomeen. Vaikka Suomeen pyrkiviä maahanmuuttajia tulee arvioida yksilöinä, joista kullakin on mahdollisuus hoitaa omat velvollisuutensa maassamme moitteettomasti, en itse käsitä, miksei tämän tilaston kaltaisia asioita oteta ensimmäiseksi lähtökohdaksi maatamme oikeasti kehittävän maahanmuuton suunnittelussa. Ei tietysti yksittäisten parkkisakkojen perusteella vaan laajemmassa tarkastelussa esimerkiksi maahanmuuton verrokkimaista lähtömaapohjaisten eri vaikutusten perusteella. (Tiedän, että Suomen Perusta tätä ansiokkaasti yrittää ajaa, ja olen siitä rohkeasta työstä ajatuspajalle kiitollinen.)

Kun parhaillaan esimerkiksi Ruotsissa jo vasemmistokin joutuu myöntämään epäonnistumisen maahanmuuttopolitiikassa, niin eikö siinäkin olisi syytä tarkastella yhteiskunnan rakentamisen ulkopuolelle jättäytyneiden maahanmuuttajien omia valintoja, omia ”maksattomia parkkisakkoja”? En voi millään muotoa kuvitella Ruotsia jonkinlaiseksi salaisen Ku Klux Klanin maaksi, jossa valkoiset kyykyttävät muunvärisiä joka välissä, kampittavat johdonmukaisesti näiden etenemistä yhteiskunnassa ja aiheuttavat tällä näiden syrjäytymisen.

Eiköhän meillä Suomessakin maahanmuuttajilla ole tarjolla varsin paljon mahdollisuuksia hyvien valintojen tekemiseen, myös parkkisakkojen maksamiseen, jos oma asenne ei ole esteenä. Itse toivotan tervetulleiksi yhteiskuntaamme sopeutujat ja sitä omalla tavallaan rakentavat, joita varmasti tulijoiden joukossa on paljon. Samalla kuitenkin yhä enemmän toivon ideologisilta maahanmuuton kannattajilta rohkeutta maahanmuuttofaktojen rehelliseen tarkasteluun ja tiedon perusteella reagointiin.