Pääministeri Antti Rinne toi esille ilmiön joka on askarruttanut mieltäni vuosikymmenet. Miksi meillä ei ole Euroopassa Yhdysvaltain kaltaisia yliopistoja ja näiden verkostoja? Mikä estäisi myös Suomen menestymistä tällaisten yliopistokampusten toteuttajana kunhan löydämme ne alueet, jossa edustamme jo nyt maailman ehdotonta huippua. Pääministeri esitti juuri tämän saman ajatuksen ja samalla yhteisiä panostuksiamme kunnianhimoisempaan perustieteen tukemiseen.

Kirjoitin vuosikymmen takaperin aiheesta ja koulutuksemme ryöstöviljelystä samaan aikaan kun tein toisen väitöskirjani ekologisesta klusterista ja innovaatiopolitiikasta. Takana oli myös ohjelmamme, jossa kävimme läpi kaikki suomalaiset luonnonvara-alan pienetkin yrittäjät ja maakunnittain heidän tukiverkostonsa. Luontoyrittäjyys Suomessa oli tuolloin nousussa ja sen alueelliset verkostot oli myös syytä koota sähköiseen tutkimusohjelmaan ja jatkokoulutukseen. Laajensin sen myöhemmin käsittämään koko ekologisen klusterin ja sen tänään niin ajankohtaisen ilmastopoliittisen keskustelumme.

Myöhemmin kysely lähetettiin mm. kaikille tuon ajan kansaedustajillemme ja heistä valtaosa vastasi kuinka koko Suomen tuli edustaa pelkästään ekologista yrittäjyyttä, johon tuli myös panostaa. Seuraavat kymmenen vuotta olivat kuitenkin alan kehittämiselle vaikeita ja painopiste siirtyi sellaisiin rakenteellisiin ohjelmiin, joiden kohdalla alan yrittäjyys ja sen kehittäminen katosivat. Nyt siihen olisi mahdollisuus palata uudelleen ja kunnianhimoisemman rahoituksen tukemana sekä osana tämän ekologisen ympäristöalan (ympäristögeologiasta ja -biologiasta, atmos- ja hydrosfäärisestä osaamisesta, ympäristötalouteen ja -juridiikkaan sekä ympäristösosiologiaan sekä- psykologiaan, ympäristömaantieteeseen ja -teknologiaan) maailman johtavaa yliopistoa.

Kirjoitukseni kymmenen vuotta takaperin oli kerännyt runsaasti lukijoita eilen. Oletan sen johtuvan juuri pääministeri Rinteen puheesta.

maanantai, kesäkuu 30, 2008

Koulutusta koko elämä

Koulutuspolitiikan aika palata maan pinnalle

Tänä vuonna yliopistoihin pyrki vajaa 70 000 nuorta. Määrä on reippaasti korkeampi kuin vuosittain syntyvä uusi ikäluokka. Yli 60 000 haki viiteen suurimpaan yliopistoomme ja puolta pienempi määrää 15 pienempään. Yksistään Helsingin yliopistoon hakemuksensa jätti yli 20 000 nuorta. Moni haki toki useampaan yliopistoon ja samalla myös ammattikorkeakouluihimme.

Liki puolet nuorista oli hakemassa humanistiseen, yhteiskunta- tai kasvatustieteelliseen opintoalaan. Luonnontieteet ja tekniset tieteet kiinnostivat enää noin neljännestä hakijoista. Vuosikymmenten saatossa on tapahtunut raju muutos. Yksityiskohtana kiintoisaa on että taidealoista teatteri ja tanssi veti hakijoita saman määrän kuin koko maa- ja metsätieteellinen luonnonvara-ala yhteensä. Edellisestä vuodesta piskuinen kuvataideala oli liki kolmenkertaistunut ja taideteollinen lähestyi oikeus- ja lääketiedettä hakijamäärissä. Uutta todella korkeatasoista, verkosto- ja klusterirakenteisiin tukeutuvaa innovaatioyliopiston apua tarvitaan pikaisesti. Elämme globaalissa ekologisessa kriisissä ja sen ratkaisu on mahdollista vain huipputieteen keinoilla.

Uusia tämän vuoden ylioppilaita sisään pääsevistä on alle 40 % ja monin paikoin se jää alle 15 %:n takavuosien kiintiöuudistuksista huolimatta. Pienissä yliopistoissa hakijoista alkaa olla pulaa. Naisten osuus hakijoista on 70-80 % ja sisään päässeistä yli 10 % korkeampi. Paikoin naiset valtaavat miltei kokonaan ainelaitosten vuotuisen uuden opiskelijakiintiön. Näin on jatkunut jo vuosia. Mieseläinlääkäriä on vaikea löytää maatalouden pariin valmistuneiden jäädessä hoitamaan lemmikkejä Helsingin seudulle. Se ei auta kun kyseessä on ekologinen klusteri tuhansine yrittäjineen pelkästään Suomessa ja kriisi syvenee kaiken aikaa katastrofiksi. Miksi me emme toimi kuten ohjelmamme ja tutkimuksemme opastavat koko maa moneen kertaan kiertäen ja käyden läpi myös kuluttajat ja kansanedustajamme?

Trendikkäät alat kiinnostavat ja samalla lukion merkitys on horjumassa peruskoulun jälkeisenä opiskelupaikkana. Monelle lukio onkin kakkosvaihtoehto ammatillisen koulutuksen jälkeen. Karsinta suosituimmille aloille ammattikorkeakouluissa on kohta yliopistoa ankarampi. Kun naisten annettiin vallata yliopisto, se samalla muuttui yleissivistäväksi ja suosiotaan kasvattivat etenkin ihmistieteiset humanistiset, kulttuuriset taideaineet sekä yhteiskuntatieteiset ja jossain määrin myös politiikkatieteiset alat. Miesten akateemista uraa ohjaa usein Nokia. Se panostaa tutkimukseen monin verroin Suomen Akatemiaa enemmän. Suomessa koulutuspolitiikan kriisi on samalla yhteiskunnan kriisi ja ohjaa nyt meitä väärään suuntaan ekologisessa katastrofissa eläen.

On omituista ajatella, kuinka Suomi menestyisi jatkossa ilman lääkäreitä, hoitajia, juristeja, insinöörejä ja maa- sekä metsäalan, ympäristön laajasti taitavia luonnonvaraosaajia. Toki leikkauksia on esitetty nyt naisten suosimilla tieteiden opetusaloilla, mutta mitä merkitystä niillä on jos hyviä hakijoita ei enää löydy myös työmarkkinaosapuolia kiinnostavilla koulutuspolitiikan perinteisillä kärkialoille. Selittääkö juuri tämä perinteisten luonnontieteisten ja teknisten sekä ekonomikasvatusta antaneiden yliopistojen heikon sijoittumisen tutkittaessa yliopistojen keskinäistä menetystä Suomessa tieteen perinteisin argumentein (Kivinen, Hedman & Peltoniemi). Onko näitä aloja ryöstöviljelty tieteen kustannuksella? Mehän tarvitsemme todellisen ja uskottavan huippuyliopiston luottamatta liikaa Nokian jatkuvaan kykyyn ylläpitää innovaatiopolitiikkamme avainalojamme. Tiedämmekö, tai muistammeko me edes sitä, mitä ne oikeastaan ovat tulevan katastrofin keskellä.

Petri Koikkalainen pelkää (HS 30.6) kuinka ”yleissivistävän” yliopistokoulutuksen leikkaukset opetusministeriössä vuodella 2012 ovat ylimitoitettuja ja niitä tulisi muuttaa. Kärjistäen hän kuvaa, kuinka yliopistoistamme on tulossa insinöörejä, juristeja ja ekonomeja tuottavia laitoksia tehotaloudelle ja tämän yhteiskunnan kolhut paikataan lisäten lääkäreitä ja sosiaalityöntekijöitä. Se on terävä havainto.

Kun koulutus on välitön osa työelämää ja suoritamme lukuisia koulutusohjelmia, verkottuneet yhteiskuntamallit ohittavat perinteiset urasuuntautuneet kouluttautujat. Tällöin on vaikea sanoa, mikä on paras yleissivistävä pohjakoulutus. Joidenkin mielestä se on luonnontieteinen, toiset korostavat humanistisia ja yhteiskuntatieteisiä aloja ja joku ehkä filosofiaa. Kun perustutkinnon voi suorittaa yliopistossa neljässä vuodessa ja väitellen kahdeksassa, sen osuus koko työelämän 40 vuodesta on lopulta vain noin 10-20 % ja vanhenee sisällöltään nykyisin muutamassa vuodessa.

Oppimisesta ja kouluttautumisesta onkin tullut jo pysyvä osa aikuiselämän ajankäyttöä ja koulutusinstituutioiden on sopeuduttava tähän elinikäiseen kouluttautumiseen myös työssäkäyvien ja ikäihmisten kohdalla. Se on kansantaloudellisesti ja innovaatiopoliittisesti hyödyllisin investointi ja tähän suuntaan yliopistojamme on kehitettävä ottaen huomioon työvoiman kysyntä rinnan erikoistuneiden professioiden että yleissivistävien, usein tutkimuspainotteisten alojen kanssa. On oltava avoin sille että tieteet tarvitsevat toisiaan, ihmiset tukea myös koko elämänkaaren valinnoilleen ja että koulutusfilosofia palauttaa heidät maan pinnalle. Maailman johtavat yliopistot ovat aikanaan perustettu juuri tähän tarkoitukseen ja ohjaamaan meitä yli suurtenkin katastrofien. On varottava, ettei yliopistoistamme tule ammattiin kouluttavia ja muodikkaita aloja seuraavia alisuorittajia.

Ps.

Espanjan jalkapallohistorian toinen Euroopan mestaruus oli 69 -vuotiaan valmentajan Luis Aragonesin uran tähtihetki. Kun ikuinen alisuorittaja Espanja edellisen kerran menestyi arvoturnauksessa Luis oli 15 -vuotias pojan koltiainen. Mihin tämä huippuja tuottava Euroopan Brasilia jalkapallokansana katosi 44 vuodeksi?

Luis Arangones on parhaassa iässä valmentamaan joukkueen mestariksi. Historia tuntee toki lapsineroja ja huippu-urheilu on heitä täynnä. Wolfgang Amadeus Mozart ja suomalainen Toivo Kuula olivat 35 -vuotiaita säveltäjiä kuollessaan. Franz Schubert 31-vuotias.

Mitä nämä nerot olisivat ehtineet, jos olisivat saaneet elää vaikkapa Jean Sibeliuksen ikään? Mitä taas Sibelius oli saanut aikaan 30-vuotiaana tai vaikkapa Mannerheim, Kekkonen tai miltei kuka tahansa tuntemamme suurmies? Ei mitään!

Miksi omaan aikaamme liittyy omalaatuinen paradoksi ihailla nuoruutta, hakea poliittisia tähtiä ja johtajia 30-40 -vuotiaista naisista, kun kaikki viisaus on kuitenkin vanhemmissa ja iäkkäämmissä naisissa? Poliittinen johtajuus, sosiaaliset taidot ja kyky hahmottaa suuria kokonaisuuksia, toimia visioivana valmentajana ja päätöksentekijänä, paranee iän myötä eikä ole edes mahdollista ilman elämänkoemusta ja hankittuja uusia taitoja. Usein siihen vaaditaan myös useampia tutkintoja ja se vaatii aikaa.

Monen tieteenalan tietojen yhdistämien ja lukuisat väitökset vaativat aina aikaa eikä nuoria saa polttaa kuten Mozartille tapahtui. Ihminen ei ole koneen osa tehotaloudessakaan. Nerous ja luovuus eivät taas ole ihmeitä vaan työllä saavutettavia voittoja, joissa kirous voitetaan lopulta ajan kanssa Espanjan tapaan ja oikean valmentajan johtaessa orkesteria.

Miksi me emme käytä Luis Arangonesin tapaisia fyysisesti ja henkisesti täydessä toimintavalmiudessa olevia ikäihmisiä ja kouluta heitä edelleen poikki- ja monitieteisesti? Ei uuden oppimien ole ikäihmiselle ongelma, pikemminkin vanhan poisoppiminen, väitetään yleisesti. Ja usein tämä vanha tieto on käyttökelpoisempaa kuin uusi pintatieto. Seniori löytää aina sellaisia oikoteitä, joita juniori ei voi edes tuntea. Asioiden yhdistäminen ja uusien luominen ei ole mahdollista, jos ihmisellä ei ole joko tajunnassa tai piilotajunnassa hankittuja ”palikoita”, joista uusi kokonaisuus rakennetaan. Uusi teknologia vain helpotta tätä prosessia, eikä ole ikääntyvälle ”ongelma” kuten virheellisesti näkee väitettävän.

Mitä koko evoluutio-oppimme isä Charles Darwin oli saanut aikaan 30-vuotiaana? Entä koko sisäisen piilotajuntamme ja uniemme isä Sigmund Freud? Ei yhtään mitään! Pablo Picasso teki pitkän uran ja senkin huippu ajoittuu lopulta vanhuuteen saakka. Useimmat nobelistit ovat olleet tuotantonsa huipulla niin kirjailijoina kuin tiedemiehinäkin hyvinkin iäkkäinä.

Ihmisen ikääntymisen muutosta on oivallettava käyttää oikein etenkin yliopistoissa ja sen työelämää luovalla tavalla palvelevissa ammateissa. Tässä on työsarkaa tuhansille tutkijoille ja kouluttajille, hoitajille ja lääkäreille suurten ikäluokkien vanhenevassa Euroopassa, Japanissa, puolessa globaalia maailmaa ja nyt etenkin Suomessa. Lohta kannattaa pyytää vaikkei sitä saisikaan.