Suomi Yhdysvaltain itäisimpänä osavaltiona on ilmiönä koominen. Vastaavasti Venäjän luoteiskulmassa oleva omituinen valtio omalaatuisen kielensä kanssa on jotenkin heille tutumpi johtuen muista mm. Siperian sukulaiskansoistamme. Meitä halutaan ymmärtää sieltä suunnalta ja usein vieläpä hyvätahtoisesti leikkiä laskien. Aina näin ei ole kuitenkaan ollut. Olemme myös osa länttä ja omat viikinkimme olivat hekin vaikeasti kesytettäviä tapahtui se sitten idästä tai lännestä. Kahtia jakautunut läntinen maailma kohtasi Suomessa ja käännyttäjämme eivät olleet erityisen ystävällisiä aina hekään. Suomi oli jo varhain jaettu kahteen kansakuntaan ja raja kulki pitkin ikivanhaa luonnonmaantieteellistä, antropologista vyöhykettä ja miekalla Pähkinäsaaren rauhan yhteydessä jaettua rajaa. Kaksi kansakuntaa oli lopulta geeneiltään jopa norppaa lähempänä kuin toisiaan.

Topelius runoili, kuinka Jumala onkaan ollut leikkisä asettaessaan kaksi näin erilaista heimoa rinnatusten, kivenpyörittäjät ja sananpyörittäjät. Hämeessä kun saaret linnoitettiin ja pohjoisempana maa oli juuri noussut merestä ja oli pelkkää saaristoa heti Salpausselkien takana, jossa harjut kulkivat väärään suuntaan. Mannerjään sulaminen kun välillä pysähtyi kokonaan ja syntyi näitä pitkittäisharjujen, jään railoon syntyneitten somerikkojen rinnalle, mannerjään reunaan kasautuneita poikittaisharjujamme. Siellä lasketaan parhaillaan mäkeä ja suksitaan kilpaa maailman valioitten kesken Lahdessa.

Jokaisen suuremman saaren sisällä oli uusi järvi saarineen ja järvineen sisäkkäin. Ei sellaista linnoiteta vaan päinvastoin, opiskellaan tuntemaan vieras, veneellä soutaen ja purjein lähestyvä, sanoilla pyöritellen. Laukkuryssän tapaaminen oli erilainen kokemus kuin miekkalähetystä hoitaneen kohtaaminen. Tällaista korrektia mieltä, negaatioita kiertävää puhetapaa,kohtaa myös muissa saarivaltioissa ja etenkin brittien saarella. Sieltä syntyy myös kirjailija, joka säpsähtää ilkeilevää kielenkäyttöämme ja vihapuhetta sosiaalisissa medioissamme ja hakee ”tolkun ihmisiä”. Sellaisten löytäminen Hämeestä veisi kuitenkin aikaa vuosituhansia ellei kyseessä ole Muolaan karjalainen Forssassa tai Loimaalla, Someron kaupungissa.

Onomatopoeettinen, luontoa matkiva kielemme, on arvokas lisä globaalia kieliperintöä ja toki geenimmekin näyttävät tutkijoita maailmalla kiinnostavan tautiperintöineen. Oma kuvitelmamme maailman napana on, huonon itsetunnon ohella, monien virheitten tulosta, etenkin suurten maailman tapahtumien sivutessa myös meitä ja joutuessamme aika ajoin osaksi suurvaltapolitiikaa, joko pelinappulana tai vaihtorahana.

Arvaa oma tilasi, anna arvo toisillekin, oli Urho Kekkosen oppia ja sitten tulisi olla vielä malttia vaurastuakin. Paasikivi taas neuvoi meitä oivaltamaan, historian rinnalla myös maantietoa, tieteestä nyt ehkä hieman tinkien, joille kummallekaan, ajalle ja paikalle, emme voi mitään.

Se, että kyseessä on regionaalinen ja spatiaalinen käsite, jota onomatopoeettinen kielemme, Agricolan ja Lönnrotin rakentelema, ei tunnista, on erityinen ongelma etenkin Hämeessä. Näin olemme juuri nyt vailla niin poliittista, taloudellista kuin ilmiön sosiaalistakin tai mentaalista, psyykkistä ymmärrystä. Siis mentaalisia alueitamme.

Se taas, että siirryimme ajattomaan ja paikattomaan maailmaan, globalisaatioon ja hybridiajan sekä -mediayhteiskunnan pyörteisiin, näyttää olevan meille kansakuntana jo liikaa rinnakkain niitä käsitellen.

Tämä näkyy etenkin kylien, kuntien, maakuntien ja sote-nimellä kulkevien rakenteiden yhdistelyssä ja muutettaessa toiminnallinen, funktionaalinen, osaksi joko regionaalista tai spatiaalista käsitteistöä, ”alueita”, ja laatien samalla myös näitä koskevaa lainsäädäntöä. Kun tähän sekaantuvat vielä väärän tieteenalan tohtorit, lääkärit, syntyy pelottavaa jälkeä.

Ilman alan asiantuntijoita ja turvautuen esim. insinöörin tapaan havaita tai oivaltaa näitä käsitteitämme, yhdessä lääkäreiden kanssa, johtaa auttamatta ongelmiin. Olemme yhtä hukassa kuin käyttäen vain yhden suunnan osaajiamme sektorihallinnossamme ja sen suhareiden vuosisataisessa maailmankuvassamme.

Se kun ei toimi enää hybridi- ja kybermaailman käsitteiden sisällä ja talouden rakenteiden suunnittelussa, talous- ja sosiaalimaantieteessä rinnakkain ja luonnonmaantieteenkin rajat ja ehdot hyväksyen.

Aluesuunnittelun lääkärit (tohtorit) on jätetty tämän suunnittelun ulkopuolelle. Näistä kun valtaosa on jo siirtynyt Suomesta pois, tai työskentelee kyllä Suomessa, mutta ei ole kiinnostunut kansallisista ongelmistamme enää lainkaan.

Kun kusiaiset ovat kuuraketin kimpussa lopputulos on arvattavissa. Kielemme kun ei ole tiedekieli lainkaan ja tiede ei pelaa kymmenjärjestelmällä sormia ja varpaita laskien. Digiaika ja sen käsitteet jäivät siten nekin aakkosina opiskelematta. Tieteen popularisointi kieleemme muuttui sekin loputa mahdottomaksi ja käytännössä siitä luovuttiin kokonaan.

Tästä syntyi käsite ”ajopuu”, joka on oman historiamme tärkein käsite. Siinä ihminen ei ohjaa enää tietoisesti kohtaloitaan, ei valitse niitä itse, vaan siirtää vastuun muualle, ulkopuolelle oman vastuunsa vallankäyttönsä. Kun luemme brittien historiaa omasta maastamme, se ei vastaa omaamme lainkaan ja käsite ”ajopuu” puuttuu kokonaan. Meitä myös moititaan täysin virheellisistä ratkaisuista ja meitä pidetään usein hölmöinä ja vastuuttomina sivuuttaessamme oman vastuumme historian ratkaisuissa ja omista valinnoistamme siellä. Alamme puhua traumoista, joita olemme itsellemme hankkineet, eikä tämä aika ole sopiva niiden käsittelyyn. Etenkin kun kyse on epigenettisesti perityistä traumoista, joita ei eds voi pimeine geeneineen käsitellä. Ymmärtämättä niistä mitään saati sitä, että on ne itse aiheuttanut ja itkien vilpittömästi haudoilla, jotka on itse aiheuttanut.