Suomessa on Euroopan heikoimmat ja osaamattomimmat poliitikot. Ei kai tätä kukaan vakavasti otettava enää kiistä.

Tuore kansallinen velkajarru on vitsi. Kyseessä on laastari, joka vuotaa jo ennen kuin se ehdittiin liimata paikalleen. Sopimus syntyi, mutta todellisuudessa mitään ei muuttunut. Velka kasvaa, julkinen koneisto jatkaa paisumistaan, ja vastuuta siirretään seuraavalle hallitukselle tai sukupolvelle.

Valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden talous ei ole vain heikkoa vaan kiihtyvästi rapautuvaa. Suomi on matkalla kohti jyrkännettä ja vauhti kasvaa.

Eikä tämän toteamiseen tarvita kristallipalloa. Riittää, että katsoo niiden yritysten kehitystä, jotka voisivat aidosti luoda kasvua ja vientiä. Vertaa sitä bruttokansantuotteen kehitykseen. Kun luvut puhdistetaan julkisen sektorin investoinneista, niin nähdään karu totuus.

Lisäksi kannattaa vilkaista valtiovarainministeriön tiedotteita tai seurata, kuinka vähäinen kiinnostus kansainvälisillä markkinoilla on Suomen lainapapereita kohtaan. Se kertoo kaiken oleellisen uskottavuudestamme rahoitusmarkkinoilla.

Tämän takia on jopa irvokasta, että taloutemme huonoon kuntoon saattaneet poliitikot ja julkisilla varoilla elävät talouden asiantuntijat penäävät suomalaisia kuluttamaan. Onko tämä oikein? Toisaalta kyllä. Olemmehan me valinneet nämä korruptoituneiden valtapuolueiden edustajat kausi kauden jälkeen valtaan Arkadianmäelle, jotka vuosi vuoden jälkeen vahvistavat verkostoaan asettamalla julkisista varoista
nimittämiään kavereita virkoihin, joihin osaaminen ei riitä.

Puhutaan siis maan tavasta eli rakenteellisesta korruptiosta.

TUPO = sosialistien sisäpiirikabinetin huipentuma

On hämmentävää, että tänä päivänäkin vielä jotkut kaipaavat TUPO:a eli järjestelmää, jossa sisäpiiri päätti palkkatasosta ja niiden korotuksista sekä tarvittaessa veronkorotuksista, jopa sosiaalietuuksista. Syynä on tietenkin se, että TUPO:n kuolemisen jälkeen siirryttiin liittokohtaisiin neuvotteluihin.

TUPO:n puolustajat penäävätkin ”kultaisia aikoja” takaisin. Vuoden 2007 jälkeen käynnistyi nykyisen kaltainen korpivaelluksen aika, jolloin kansantaloutemme ei ole kehittynyt juuri ollenkaan. Valitettavasti TUPO:sta luopumisella ei ole ollut mitään tekemistä tämän kanssa.

Nykyinen järjestelmä eli liittokohtainen sopiminen on vain hienovaraisempi järjestelmä olla kehittämättä maatamme taloudellisesti ja jatkaa sosialistista linjaa. Liittokohtaisissa neuvotteluissa työnantajajärjestöjen etuja ajavat markkinajohtajat eli korporaatiot. Niiden tavoitteena on yksinkertaisesti vahvistaa omaa kansallista asemaa ja vaikeuttaa pienten haastajien toimintaa.

Työnantajaliittojen tavoitteet ovat samat kuin TUPO:ssa eli vähentää palkkakilpailua työntekijöiden kesken ja tasapäistää kansaa.

Yleiskorotukset ovat kommunismia ja prosenttikorotukset heikentävät köyhimmän asemaa

Suomi on poikkeuksellinen maa. Meillä kansaa ei opeteta koulussa, eikä sen jälkeen, että ahkeruus palkitaan ja että palkkaa pitää osata vaatia, jos siihen on aihetta. Suomalainen tyytyy nöyränä herrojen tekemään sopimukseen omasta palkkatasostaan. Nykyinen järjestelmämme on heikkopäisten unelma ja länsimaissa poikkeus, jos Suomea nyt länsimaaksi voi edes kutsua.

Kun korotukset jaetaan prosenteittain kaikille, suurituloiset hyötyvät aina enemmän. 5 prosentin korotus 6 000 euron kuukausipalkkaan ei ole sama kuin 5 prosenttia 2 000 eurosta. Tämä järjestelmä kasvattaa tuloeroja, vaikka sen väitetään tasaavan niitä.

Yksilön kehittäminen on Suomessa häpeän merkki. Maahan on iskostettu ”kaikki pelaa” -mentaliteetti, jossa tasoryhmiä ei ole olemassa. Se työntekijä, joka uskaltaa mennä omistajan puheille itsenäisesti ja pyytää palkankorotusta paremmin tehdystä työstä, kuin mitä muut työntekijät omaavat on outo lintu, joka ei saa hyväksyntää. Tämä on sosialistinen Suomi, joka ei kehity ja joka uppoaa velkaansa.

Hyvänä esimerkkinä on puolueiden sopima ”velkajarru”. Uskooko joku tosissaan, että nämä tavoitteet toimivat maassa, jossa yksikään päättäjä ei ole ikinä tienannut omia eurojaan, saati sitten työllistänyt ketään tai luonut kasvua? Näiden Herrojen unelmiako kansa rupeaa toteuttamaan?

Suomi on edelleen matkalla kohti jyrkännettä – 1,4 miljoonaa verovaroilla elävää loista

Suomi on matkalla kohti jyrkännettä, ja maa ajautuu velkakriisiin jo jopa ennen 2030-lukua. Onnea Suomi, onnea äänestäjä ja onnea ne 1,4 miljoonaa työntekijää, jotka elävät muiden selkänahasta.

Tällä tarkoitetaan kaikkia niitä, joiden toimeentulo perustuu tavalla tai toisella julkisiin varoihin. Näistä noin 650 000–700 000 työskentelee valtiolla, kunnissa tai hyvinvointialueilla. Lisäksi julkisten yhtiöiden työntekijöitä on arviolta 100 000–150 000, kolmannen sektorin (järjestöjen, säätiöiden) piirissä noin 150 000, ja yrityksissä, joiden liikevaihto perustuu lähes täysin julkiseen rahaan,kuten esimerkiksi sote-ostopalveluissa, koulutuksessa ja tulkkauspalveluissa on jopa 200 000–400 000 työntekijää.

Ja kaikki nämä ovat tarpeellisiä, jotta kansalainen voi elää ihmisarvoista elämää?

Kun kaikki taivaanrannanmaalarit yhdistetään, niin saadaan noin 1,2–1,5 miljoonaa henkilöä, joiden työ perustuu suoraan tai välillisesti verorahoihin.

Tiesitkö, että kestävän julkisen talouden näkökulmasta yhtä verovaroin palkattua henkilöä kohden tulisi olla viisi yksityisen sektorin työntekijää? Suomessa tämä suhde on romahtanut. Nykytilanteessa meillä on enää reilusti alle kaksi yksityisen sektorin työntekijää jokaista julkisista varoista riippuvaista kohden. Tämä tarkoittaa, että veronmaksajien kantokyky on ylitetty jo aikaa sitten.

Olemme siis perestroikan tiellä eli taloudellisen romahduksen esipihalla.