Kuvittele tilanne, jossa erityishenkilö julistaa tasa-arvon ja myötätunnon nimeen, mutta hänen katseessaan ei ole lämpöä. Hän vaatii vastustajia vaikenemaan ”turvallisen tilan” nimissä, leimaa kritiikin vihapuheeksi ja kokee olevansa aina oikeassa, vaikka se vaatisi toisten hiljentämistä. Tämä ei ole poikkeus. Tämä on psykologinen malli, jota kutsutaan Pimeäksi Triadiksi.

Pimeä Triadi koostuu kolmesta persoonallisuuden piirteestä: narsismista, machiavellismista ja psykopatiasta (subkliinisellä tasolla). Ne ovat keskenään vahvasti korreloivia ja ennustavat kykyä nousta valtaan ilman, että empatia tai eettiset rajat hidastavat.¹ Tutkimuskirjallisuus on yksimielinen: nämä piirteet ovat yliedustettuina politiikan huipulla, yritysjohtajissa ja muissa hierarkioissa.²

Yksittäinenkin näistä piirteistä riittää vääristämään vallankäyttöä. Narsisti tarvitsee jatkuvaa ihailua ja näkee kritiikin henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Machiavellisti kokee moraalin esteeksi ja oikeuttaa valheen ”suuremmalla hyvällä”. Psykopaattinen piirre taas poistaa empatian kokonaan: toisen kärsimys on tilasto, joka ei merkitse mitään.

Kun nämä kolme limittyvät samassa henkilössä, syntyy lähes täydellinen vallankäyttäjä: hän osaa hurmata, manipuloida ja tarvittaessa tuhota vastustajansa; kaikki ilman pienintäkään omantunnon kolkuttelua.

Koko triadi on väestötasolla edelleen harvinainen kliinisessä muodossaan, mutta subkliinisinä piirteinä se on yleistynyt räjähdysmäisesti 2010-luvulta lähtien – etenkin verkkoaktivismissa, cancel-kulttuurissa ja polarisoituneissa liikkeissä. Juuri tämä leviävä, lievempi muoto tekee siitä nykyään yhteiskunnallisesti vaarallisemman kuin koskaan aiemmin.³

Narsismi korreloi tilastollisesti liberaalin ideologian kanssa voimakkaammin kuin konservatiivin.⁴ Vasemmistoliberaali retoriikka tarjoaa moraalisen ylivertaisuuden tunnetta (”minä puolustan sorrettuja”), joka ruokkii narsistista tarvetta olla sankari.

Machiavellismi hylkii perinteistä sosiaalista konservatismia ja uskonnollisuutta, koska ne asettavat eettisiä rajoja vallankäytölle.⁵ ”Muutos nyt heti” -narratiivi antaa tilaa ”tavoite pyhittää keinot” -ajattelulle.

Psykopatian piirteet ilmenevät cancel-kulttuurissa ja autoritaarisessa poliittisessa korrektiudessa. Kun ”turvallinen tila” muuttuu sensuuriksi ja kriitikot leimataan vihanlietsonnalla, emme enää puhu suojelusta, vaan vallankäytöstä.⁶

Yhteiskunnallinen keskustelu polarisoituu, luottamus instituutioihin heikkenee ja demokratia korvautuu hiljaisuudella tai huudolla. Ei ole sattumaa, että juuri vasemmistoliberaaleissa maissa (Ruotsi, Kanada, Iso-Britannia, Yhdysvaltojen siniset osavaltiot) akateeminen vapaus on laskenut jyrkimmin 2010-luvulta lähtien.⁷

Maailmanpolitiikassa ilmastopolitiikka, maahanmuuttopolitiikka ja identiteettikysymykset ajetaan läpi machiavellistisella logiikalla: vastustajat leimataan moraalisesti kelvottomiksi, faktoista tulee toissijaisia ja köyhimmät maksavat laskun – mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen.

Pimeä Triadi ei katoa kieltämällä sitä. Ainoa toimiva vastavoima on avoin, säälimätön dialogi ja ehdottoman henkilökohtaisen vastuun vaatimus.

– Vaatia johtajilta kykyä sietää kritiikkiä ilman henkilökohtaista loukkaantumista.

– Kieltäytyä hyväksymästä moraalista ylivertaisuutta vallan oikeutuksena.

– Ottaa vastuu omista tunteistaan: viha, kateus ja katkeruus on tunnistettava ja käsiteltävä itsenäisesti, ei ulkoistettava kollektiiviselle ”oikeudenmukaisuudelle”.

Yksilötasolla tämä tarkoittaa stoalaista harjoitusta: erottaa mikä on omassa vallassa ja mikä ei. Yhteiskuntatasolla se tarkoittaa instituutioita, jotka palkitsevat rehellisyyttä ja rankaisevat manipulointia. Ei päinvastoin.

On tärkeää korostaa: Pimeä Triadi ei ole vasemmiston yksinoikeus. Se viihtyy vallan äärellä riippumatta ideologiasta. Mutta vasemmistoliberaali liike on tällä hetkellä otollisin maaperä sille, koska se yhdistää moraalisen ylivertaisuuden tunteen ja institutionaalisen vallan ilman perinteisiä eettisiä vastavoimia.

Lopuksi

Pimeä Triadi ei ole enää vain harvinainen kliininen poikkeama. Subkliinisinä piirteinä; lievänä narsismina, arkisena machiavellisuutena ja tunnekylmyytenä, se on yleistynyt räjähdysmäisesti verkkoympäristöissä, kansalaisaktivismissa ja polarisoituneissa liikkeissä.³ Juuri tämä leviävä, arkipäiväinen muoto tekee siitä nykyään yhteiskunnallisesti vaarallisemman kuin koskaan aiemmin.

Lopulta kysymys ei koske vain virallisia johtajia. Se koskee meitä kaikkia, jotka haemme vaikutusvaltaa – oli se sitten valtiopäivillä, työpaikan kokouksessa tai somen kommenttikentässä.

Haluammeko ihmisiä, jotka tarvitsevat hiljaisuutta säilyttääkseen valtansa, vai sellaisia, jotka kestävät avoimen kritiikin? Ensimmäinen tie johtaa autoritaarisuuteen, oli se sitten vasemmalta tai oikealta. Toinen tie on epämukava, mutta ainoa, joka säilyttää demokratian.

Alkuperäinen blogikirjoitus on julkaistu 1.12.2025 hupli.fi -sivustolla josta löydät myös viitatut lähteet.