Seurakuntien keskeisiä tehtäviä ovat ihmisten auttaminen arjessa ja erilaisissa elämäntilanteissa. Viime aikoina on yhteiskunnassamme noussut kasvava huoli lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Itsemurhat, mielenterveysongelmat ja pahoinvointi ovat lisääntyneet merkittävästi. Tällä viikolla otsikoihin ovat nousseet hyvin valitettavat kouluväkivallanteot. Kaikki tämä kertoo siitä, että lapset ja nuoret voivat huonosti yhteiskunnassamme.

Kirkolla ja seurakunnalla on erityinen tehtävä huolehtia lastemme ja nuortemme elämistä ja hyvinvoinnista. Syystä tai toisesta ajan mittaan on tapahtunut niin, että tuo erityinen rooli on kaventunut. Seurakunnalla ei ole enää sellaista kiinteää kontaktia lapsiin kuin aiemmin on ollut. Resursseja ja toimintaa on vähennetty. Panostamisen painopisteitä on siirretty muihin toimintoihin seurakunnan sisällä. Yksi kokonaisuus, jossa panostusta on lisätty monien eri suunnitelmien ja raporttien valossa, ovat maahanmuuttajat ja heidän kotouttaminen. Tämä ei ole mikään virheellinen mielikuva tai kärjistys vaan näin todellakin on tapahtunut ja tapahtuu. Kotouttamista halutaan tukea ja siihen kohdistaa seurakunnan resursseja. Ymmärrän tämän osittain, koska hyvällä maahan sopeutumisen politiikalla pystytään mahdollisesti estämään monia muita lieve-ilmiöitä ja ongelmia. Tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta, että samaan aikaan vähennetään lapsiin panostamista.

Tämä kuvattu epäsuhta on omiaan aiheuttamaan kauaskantoisia seurauksia suomalaisessa yhteiskunnassa. Seurakunnan tulisi ehdottomasti kirkastaa ja terävöittää linjanvetojaan ja arvovalintojaan. Valinnat ja teot sisältävät arvot ja sen, mitä haluamme vaalia yhteiskunnassamme ja maailmassamme. Olisi ensisijaisen tärkeää pitää huoli maan omasta ja alkuperäisestä kansasta ja aivan erityisesti lapsista, joissa on maamme tulevaisuus. Mikäli käytämme resursseja merkittävästi muualta tulleiden, usein jo aikuisten ihmisten sopeutumiseen ja maahan integroitumiseen, teemme samalla valintaa siitä, mille kaikelle suljemme oven. Mikään valinta ei ole oma, itsenäinen asiansa vaan valinnat vähentävät usein muiden asioiden mahdollistumista.

Seurakunnan toiminnalla on historiallinen ja kulttuurinen ulottuvuus kansamme olemassaolossa. Meidän tulee maassamme vaalia omaa arvokasta kulttuuriamme ja tukea kansamme pyrkimyksiä. Seurakunnassa tehtävä lapsi-ja nuorisotyö on yksi parhaimmista keinoista tavoittaa laajoja ikäluokkia ja tarjota kasvualustaa heille. Kirkolla on lasten kerhoineen ja rippikouluineen yhteisöllisyyttä lisäävä vaikutus ja merkitys. Historiamme, musiikkimme, tapamme ja arvomme välittyvät kirkon siipien suojassa aivan erityisellä tavalla. Tuota toimintaa meidän tulisi vaalia. Mitä enemmän hukassa lapset ja nuoret ovat, sitä enemmän kirkon tulisi antaa tukeaan ja kohdistaa resursseja tuohon maamme tulevaisuuteen.

Aivan erityinen osa-alue seurakunnan toiminnassa on seurakunnan diakonia-työ, joka antaa korvaamatonta tukea vaikeissa tilanteissa oleville ihmisille. Resursseja tuohon toimintaan pitäisi lisätä ja kasvattaa eikä ainakaan vähentää. Maassamme on tehty merkittäviä leikkauksia esimerkiksi sosiaalipuolella ja tämä kaikki kasvattaa diakoniatyön tarvetta. Kulttuurimme sekä hyvinvoinnin kannalta erilaiset kirkolliset tilaisuudet sekä juhlat täytyy säilyttää ja ennemminkin lisätä niihin panostamista kuin vähentää sitä. Sen sijaan sellaisiin toimintoihin panostaminen, joka ei ole omaa kulttuurista alkuperäämme tuntuu vähintäänkin perusteettomalta. Niin paljon ei pidä haluta muuttaa käytäntöjä ja sitä myöden maamme toimintatapoja, että seurakunnan alkuperäinen perustehtävä ja siihen oikeutetut alkuperäiset kansalaiset jäisivät sivuseikoiksi. Meillä on maana ja kulttuurina oikeus ja oikeastaan myös velvollisuus varjella, kehittää ja siirtää jälkipolville sitä oppia ja niitä tapoja, joille suomalaisuutemme ja uskomme perustuu.