Viimeisin kolumnini julkaistiin Länsi-Uusimaassa lauantaina 12.4.2014. Käsittelin EU:n komission harjoittamaa talouskontrollia, mihin kuuluu mm. se, että Suomen budjetti pitää antaa komission hyväksyttäväksi. Minulle on tullut mielikuva, että Euroopan päälle on ikään kuin viskattu verkko, joka kiristyy, ja jonka alla Euroopan maan sätkivät ja kärsivät talouskriisin kourissa. Tässä koko kolumni:

Verkko kiristyy

EU:n ote euromaiden taloudesta on kiristynyt merkittävästi viime vuosina. Komissio voi todella vaikuttaa kansallisiin budjetteihin, mikä kaventaa myös Suomen talouspoliittista liikkumavaraa. Loikat kohti EU:n keskusjohtoisempaa talouspolitiikkaa eivät olisi olleet mahdollisia ilman vallitsevaa kriisiä. Kriisin pitkittyminen palveleekin liittovaltion kyhääjiä. Samalla myös EU:n ote sosiaalipolitiikastamme kiristyy talouspoliittisen ohjauksen varjolla.

EU:n uusi talouspoliittinen ohjausjärjestelmä on sekava, mutta vahva. Talouspoliittiselle ohjaukselle on annettu uutta toimivaltaa, mikä tulee lopulta näkymään sosiaaliturvassakin köyhiä kyykyttävänä keppilinjana ja muina sosiaaliturvan heikennyksinä. Niitä ne ”työn tarjontaa lisäävät rakenteelliset politiikkasuositukset” pohjimmiltaan ovat. Talouden kimpussa häärivät myös yksityiset luottoluokittajat, joita jälleen halutaan miellyttää kovilla päätöksillä, vaikka viimeksi finanssikriisin alla nämä samaiset luottoluokittajat eivät erottaneet Ö:tä A:sta.

Komission tavoite eli kestävyysvajeen poistaminen on sinänsä hyvä. Komission arviot eri maiden vajeista ovat kuitenkin epäuskottavia: niiden mukaan Suomen kestävyysvaje olisi maailman suurin. Siksi meihin kohdistuvat myös suuret säästöpaineet, vaikkei Suomen kestävyysvaje sentään oikeasti maailman suurin ole. Komissio laskee, että esimerkiksi Italiassa kestävyysvaje on muka Suomea pienempi, vaikka Suomessa väestökehitys ja muu tilanne on Italiaa parempi.

Suomikin on siis tilivelvollinen komissiolle. Komissio ei kuitenkaan ymmärrä Suomen tilannetta eikä ehdi siihen kunnolla perehtyä – käskytettävien listalla kun on muutama muukin jäsenmaa. Talouden rakenteellista alijäämää ei voi mistään havaita, vaan se pitää arvioida. Arviolaskelmat taas riippuvat taustaoletuksista, joiden määrittelyssä komissiolla on yksinoikeus. Pienen maan on vaikea haastaa komission oletusten oikeellisuus.

Vaarana on, että komissio alkaa puuhastella eläketurvamme parissa. Ilman liittymissopimukseen saatua erityispykälää EU-sääntely vaikuttaisi jo nyt paljon enemmän työeläkkeisiimme. Eläkejärjestelmämme on mielestäni niin hyvä kuin Suomen taloushistorian kuluessa on osattu ja voitu tehdä, vaikka uudistamisen tarvetta onkin taas ilmennyt. Komissio ei vain tunnu ymmärtävän järjestelmämme mekanismeja, kuten elinaikakerrointa. Komissiota miellyttää esimerkiksi enemmän Ruotsin malli, jossa eläkkeitä leikataan, jos järjestelmän sijoitustuotot ovat huonot. Eläkkeiden leikkaus on tehty siellä jo kahtena vuonna ja tehtäneen taas tänä vuonna. Suomessa ei tällaisiin leikkauksiin ole jouduttu.

Eikä komissiokaan pelkästään huonoja eläke-ehdotuksia ole tehnyt, vaan osa niistä on jopa kannatettavia, kuten esimerkiksi täydentävien lisäeläkkeiden roolin parantaminen. Juuri tässä asiassa Suomi on kuitenkin valitettavasti ymmärtänyt väärin komission suositukset ja vapaaehtoisen eläkesäästämisen keinoja on meillä huononnettu.

Sosiaaliturvaan kohdistuu kova eurooppalainen yhdenmukaistamisen paine. Suomen ongelma on, että sosiaaliturvamme malli ei ole EU:n enemmistön kaltainen eikä Suomella ole riittävää poliittista painoarvoa EU:ssa. Lisäksi euro ja EU rajoittavat Suomen keinovalikoimaa pärjätä maailmantalouden kilpajuoksussa. Se taas lopulta heikentää taloudellisia mahdollisuuksia pitää yllä edes nykyisen kaltaista sosiaaliturvaamme.