EU-vaalien alla on syystäkin noussut otsikoihin Suomen lapsilisät, joita pitää maksaa tietyissä tilanteissa myös muihin maihin. Asia on hyvin ongelmallinen, mutta ei upouusi juttu. Suomesta on maksettu lapsilisiä toisiin EU-maihin EU-jäsenyytemme alusta asti.

Päätin ottaa asiasta tarkemmin selvää. Aikomukseni oli tarkistaa vain ”pari yksityiskohtaa ihan pikaisesti”, mutta siinäpä vierähti tunti jos toinenkin. Kylläpä on tehty asiat monimutkaisiksi! Ehkä nämä EU:n kummallisuudet saadaan tällä tavoin pidettyä paremmin pimennossa.

Lapsilisiä maksetaan rajojen yli EU-maasta toiseen
Lapsilisää maksetaan Suomesta toiseen EU-maahan, jos Suomessa työtä tekevän toisesta EU-maasta tulevan työntekijän lapset asuvat toisessa EU-maassa. Vastaavasti, jos suomalainen on töissä toisessa EU-maassa, mutta hänen lapsensa asuvat edelleen Suomessa, sieltä toisesta EU-maasta maksetaan tänne lapsilisää – jos sellaista etuutta ylipäänsä edes on työntekomaassa olemassa.

EU:ssa sosiaaliturvaa annetaan aina siitä maasta, missä työntekijä on työssä ja hänen perheenjäsenensä saavat sosiaaliturvansa työntekomaasta, vaikka asuisivat toisessa maassa. Etuuksia ei makseta kuitenkaan tuplana, vaan ne yhteensovitetaan ja esimerkiksi Suomesta Viroon maksetaan lapsilisää sen verran, millä suomalainen etuus ylittää virolaisen etuuden. Ja reilustihan se sen ylittää.

Lapsilisiä ei makseta muihin EU-maihin ihan kuinka vähäisen työskentelyn perusteella tahansa. Työskentelyn Suomessa tulee kestää vähintään neljä kuukautta. Lisäksi edellytetään vähintään 18 tunnin työskentelyä viikossa ja palkan tulee olla vähintään työehtosopimuksen mukainen tai 1154 €/kk.

Ei uutta alla auringon

Lapsilisien maksaminen Suomesta toiseen EU-maahan ei ole mikään uusi juttu, vaan näin on ollut EU-jäsenyytemme alusta asti. Lakia tosin muutettiin Suomessa vasta vuonna 2004. Lakiimme kirjattiin tuolloin säännöt siitä, että oikeus sosiaaliturvaan alkaa muodostua myös työnteon perusteella, eikä vakinaista asumista Suomessa voitu enää edellyttää.

Vuonna 2004 tehty lakimuutos tuli siis voimaan myöhässä. Suomessa oli pitänyt jo myös ennen tuota lakimuutosta noudattaa EU-asetusta, joka mahdollisti lapsilisien maksamisen ulkomaille. Oma lakimme oli siis ollut ristiriidassa EU-asetuksen kanssa, minkä takia EU-asetus jyräsi sen käytännössä jo EU-jäsenyytemme alusta lukien.

Suomeen työhön tulevalta EU-kansalaiselta ei ole voitu enää vuosikausiin edellyttää vakinaista Suomessa asumista, vaan oikeus sosiaaliturvaan syntyy työnteon perusteella. Tämä sama sääntö alkoi koskea myös EU-jäsenmaassa vakinaisesti asuvia EU:n ulkopuolisia (eli ns. kolmansien maiden) kansalaisia, jotka tulevat Suomeen työhön toisesta EU-jäsenmaasta. Näitä sääntöjä alettiin soveltaa EU:n kautta tuleviin kolmansien maiden työntekijöihin jo vuonna 2003. Asuinpaikan laillisuus on ollut ennakkoehtona tämän säännön soveltamiselle. Lisäksi lapsilisiä maksetaan vain EU-alueelle, eikä sentään sen ulkopuolelle.

Mitä yhdistelmälupadirektiivi toi tullessaan?

Viime aikoina keskustelussa on esiintynyt uusi, vuoden 2014 alusta Suomen lakiin leivottu yhdistelmälupadirektiivi. Se laajensi lapsilisään oikeutettujen piiriä avaamalla mahdollisuuden lapsilisiin myös suoraan EU:n ulkopuolisista maista Suomeen tuleville työntekijöille. Oikeutta on kuitenkin rajoitettu siten, että lapsilisää maksetaan vain ”mukana seuraaville lapsille”. Mikäli työsuhde kestää alle puoli vuotta, lapsilisää ei makseta lainkaan. Lisäksi edellytetään laillista asuinpaikkaa.

Mitä tilanteella voi EU-Suomessa tehdä?

Suomesta on siis maksettu lapsilisiä EU-maasta toiseen EU-maahan jo vuosikausia. Useimmista tämä tuntuu vähintään kummalliselta ja monien mielestä suorastaan väärältä. Kun eri EU-maiden sosiaaliturvaa sovitetaan yhteen työvoiman vapaan liikkuvuuden varjolla, Suomen säännöt väistyvät ja sosiaaliturvamme portit avataan uudella tavalla. EU:ssa halutaan purkaa kansallisen lainsäädännön luomat ”esteet” vapaalle liikkuvuudelle, kävipä siinä rytäkässä sosiaaliturvalle miten tahansa lopulta.

Itse pidän suomalaisten lapsilisien maksamista ulkomaille huonona asiana. Mutta mitä me voimme tälle asialle oikeasti tehdä? Kansallisilla päätöksillä asiaa ei ole mahdollista hoitaa. Jos taas tätä EU:sta tulevaa sääntelyä halutaan muuttaa, pitää pystyä muuttamaan yhtä EU:n perustavaa laatua olevaa säädöstä eli sosiaaliturvan yhteensovittamista koskevaa asetusta. Tämä asetus nojaa vahvaan yhdenvertaisen kohtelun periaatteeseen sekä pyhään työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen. Kyseessä on siis todella iso urakka.

EU:ssa ei ole yhtä yhtenäistä yhdenvertaisen kohtelun säännöstöä. Syrjinnän kiellon perusteet löytyvät kuitenkin perussopimuksista, perusoikeuskirjasta ja Euroopan ihmisoikeussopimuksesta. Näin vahvojen yhdenvertaisuuslähtökohtien maastossa on lähes mahdotonta edes ehdottaa, että jotkin asiat kuuluisivat vain jossain tietyssä EU-maassa asuville. Oman maan kansalaisten positiivinen erityiskohtelu leimataan saman tien muiden syrjimiseksi ja keskustelu jämähtää siihen.

Vapaata liikkuvuutta pidetään taas niin ylivertaisena asiana, että ennemmin ollaan vaikka valmiita tuhoamaan sosiaaliturva kuin miettimään sitä, haittaako sosiaaliturva oikeasti vapaata liikkuvuutta.

Jos lapsilisien maksamista ulkomaille ei saada muutettua, pahimmillaan vaarana on, että kansalaiset alkavatkin nähdä lapsilisän niin ongelmallisena asiana, että äänenpainot sen lakkauttamiseksi tai ainakin rajuksi leikkaamiseksi saattavat voimistua. Tämä voi olla jopa joidenkin piirien tavoitteena: eurooppalaisen sosiaaliturvan kilpajuoksuttaminen pohjalle. Toistaiseksi kansalaismielipide Suomessa on ollut lapsilisiä suojeleva, mutta universaalin etuuden vankka kannatuspohja rapistuu jo.

Mitä kaikkea olemme valmiita uhraamaan vapaan liikkuvuuden takia? Ilmeisen paljon.