Yrittäjien roolikartat ekologisessa klusterissa

Ekologisen yrittäjyyden klustereiden innovaatiotoiminnasta

Talis qualis – Mä oon mikä oon

Tutkimus yrittäjien klusterirakenteista käynnistyi vuonna 1999 ympäristöministeriön klusteriohjelman yhteydessä. Tuolloin käytiin läpi esitutkimuksessa kaikki maakuntamme ja niiden lähinnä luontoyrittäjyyteen tuolloin liittyvät verkostorakenteet sekä sen toimijat. Tässä vaiheessa mukana haastatteluissa oli vajaat 500 yritystä sekä hallinnon, koulutuksen, kehittämisen, tutkimuksen sekä rahoittajan edustajaa (Rutanen & Luostarinen 2000). Tätä oli kuitenkin edeltänyt ns. Agropolis strategiaan kerätyt runsaan 2000 maaseutuyrittäjän tiedot ja heidän haastattelut sekä postikysely kattaen koko maan ja vielä erikseen Keski-Karjalassa Kiteen talousalueella suoritetut yrittäjäkyselyt (Luostarinen 1991, 1992, 1993). Vielä tuolloin tie oli ummessa mutta tietä on yritettävä – ”Temtanda via est” (Vergilius).

Verkoston klusterirakenteen käynnistäminen syveni vuonna 2000, jolloin jo useampaan kertaan analysoiduista yrittäjistä runsas sata haettiin mukaan klusterirakenteita täsmentävään laajempaan tutkimusohjelmaan (Luostarinen & Vanhamäki 2001, Luostarinen 2004). Yrittäjät haastateltiin samaan aikaan aiemmin kuvattujen kuluttajakyselyiden kanssa. Rakenteiden tulkinnassa käytettiin mm. IMA (Innovation Management Association) luokituksia sekä lukuisia tiedepuisto-organisaatioiden tuottamia vastaavia yrittäjäryhmittelyjä (IASP International Association of Science Parks; AURP Association of University Related Research Parks). Tiedepuisto-organisaatioille oli tuotettu runsaasti aineistoja koskien etenkin agroparkkien (bioparkkien) toimintaa ja klusterisovelluksia (Luostarinen 1997, 1998, 1999, 2002). Lisäksi toimintaan liittyi kestävää kehitystä mittaavan indikaattoriaineiston prosessointi osana maaseutua ja maataloutta (SUSAGRI Sustainable Agriculture) (Luostarinen 2001). Idea agropoliksista ja Agropolis strategiasta oli syntynyt ideakilpailun tuotteena MTT:n (Luke) talousalueella vastatessani ko. kilpailuun ja kirjoittaen samalla aihetta koskevan kirjan (Luostarinen 1991–1993) sekä jakaen sen tiedepuisto-organisaatioiden sisällä globaaliin levitykseen. Tänään strategia on levinnyt bio- ja agroparkkeina ympäri globaalia maailmaa ja saanut tehtäväkseen lukuisia juuri ekologista klusteria palvelevia tavoitteitamme. Aika vain ei tahdo riittää. Aika on asioiden ahmatti. – ”Tempus edax rerum.” (Ovidus).

Vastaavia yrittäjien typologioita olimme hakeneet jo1970-luvulla ja etenkin sen lopussa ja 1980-luvun alussa Oulun ja Turun yliopistojen yhteistyössä (tiedepuistot ja teknopolikset) alueellisina kehittämisohjelminamme esimerkkeinä Ylä-Savossa ja Ounasjokilaakossa ja etenkin Rovaniemen maalaiskunnassa, toki myös Levin ympäristössä hoitaen samalla sen suojelun allasrakentajiltamme, sekä Keski-Karjalassa Kiteen talousalueella (Luostarinen ym. 1983, 1984, Naukkarinen ym. 1978, 1979, Luostarinen 1991). Nämä tutkimukset liitettiin opiskelijoittemme kenttätöihin ja niistä valmistuviin opinnäytteisiin kouluttaen heistä maistereitamme. Mukana oli hyvin poikki- ja monitieteistä aineistojen kerääjää ja käsittelijää, mutta yhteisenä tavoitteena ja pääaineena suunnittelumaantiede, aluesuunnittelu. Muistaen samalla kuinka aika pakenee. – ”Tempus fugit” (Vergilius).

Yhteisten aineistojen kartografisen toteutuksen ohitettuamme analyyseineen ja satelliittikarttoineen, väärävärikuvineen, päädyimme suurten ja rinnakkaisten aineistojemme kanssa yrittäjätypologioissa porterilaiseen klusterirakenteeseen suomalaisena ratkaisuna ja sen sovellukset hoidettiin Agronet verkostoineen jo varhain 1990-luvun alussa, jolloin mukana olivat jo myös MTT (Luke) ja sen huippuosaajat sekä pitkälle viety teknologia luonnonvarojen käytössä maataloudessamme. Olimme epäilemättä maailman huipulla ja myös kongresseissa ja konferensseissa kysyttyjä luennoijia. Etenkin Agropolis-strategia tiedepuistosovelluksineen kulki kirkkaasti alan huipulla. Ilmiö ei oikein sopinut kuntien valtuustojen asialistalle. Ei ollut leikkimisen aika. – ”Tempus ludenti”.

Kansainvälisiä ohjelmia syntyi EU:n tukemana ja näistä muistoina ovat mm. Jokioisten Agropolis (MTT, Luke) ja osaamiskeskus esittelypuistoineen (Elonkierto) sekä hankkeet uusinen laboratorioineen. Syntynyt askel oli todella pitkä ja muutti ajatteluamme myös kansan keskuudessa luonnonvarojemme käytöstä. Itse kiersin Kiinan (Susdev China) ja Euroopan (European rivers network) ohella Etelä-Amerikassa ja etenkin Brasilissa (Luostarinen 1992a, b, 1998, 1999). Toteutuneet globaalit suurohjelmat johtivat myös tiedepuistojen toiminnassa erikoistumiseen omaksi luonnonvaroista vastaavaksi globaaliksi klusteriksemme. Tämä tapahtui jo paljon ennen myöhemmin syntynyttä maakunnallista osaamiskeskus ohjelmaa ja mediahuomiota hankkineita kansalaisliikkeittämme sekä globaalina, että paikallisina, etenkin ilmastomuutokseen ja luonnonvarojen kestävään käyttöön kohdistuvina liikkeinämme. Alan tiedepuistoja oli syntynyt siinä missä laajempia kansallisia ohjelmia. Näin myös oma ”päivyrini” täyttyi työstä, jota tehtiin matkustaen maaosasta toiseen. Ilmiö muistutti äärimmäistä hätätilaa. – ”Tempus ultimum.”

Se miten yrittäjät kokivat yhteistyön välttämättömyyden sekä yliopistoihin että tutkimuslaitoksiin ja verkostoitumisen klustereineen, oli tuon ajan leimaavin ilmiö tiedeyhteisöjen sisällä toimien ja verkostojen samalla kooten. Vaihtelua ekologisessa yrittäjyydessä oli todella runsaasti. Tuolloin vuosituhannen alussa tutkimusten mukaan voimakkaimmat muutospaineet ja arvostelu nousivat ns. valmisorganisaatioiden ulkopuolelta. Hjerppen ja Vartian mukaan (1998) teollisen kasvun luonne muuttui kuitenkin jo 1980-luvulla, jolloin samalla käynnistyi resurssien uusi allokointi kohdistamalla panostuksia koulutukseen, tutkimukseen sekä organisaatioiden kehitystyöhön. Tässä suunnitelmassa pysyttiin lujasti ja kauan. – ”Tenax propositi”

Tutkimuksessa alettiin puhua interventionistien teknologiapolitiikasta sekä kansainvälistyvästä teollisuuspolitiikasta (Jääskeläinen 2001). Tämä kehitys näkyi myös saamissamme lukuisissa vastauksissa 2000-luvun alkuvuosinamme. Niinpä klusterirakenteita suunniteltaessa valmisorganisaatioiden ulkopuolella elävillä oli etenkin 1990-luvun alussa tavallaan herkempi vaisto ymmärtää muutoksen tarpeellisuus ja organisaatioiden sekä yritysten muutostarve paremmin ajan haasteita vastaavaksi. Sama pätee toki 2020-luvun alkuun ja nyt toteutettaviin ohjelmiimme. Tämä tie kun on jo hiottu ja sileä. – ”Teres atque rotundus” (Horatius).

Vielä 1980-luvulla julkisen vallan inventiot teolliseen kehitykseen ja klusteroitumiseen menivät hukkaan siinä missä mediatalojen muuttaminen digiaikaan. Vain Itä-Savo reagoi maakuntalehtenämme ja oli valmis muutokseen. Helsingin Sanomat pilaili aiheella, siinä missä 1990-luvun agropoliksen ja agronetin synnyllekin. Pilailussa lehmät soittelivat kännyköillä toisilleen. Samaan aikaan muualla bioparkit ja niiden agropolikset olivat tärkein kehitettävä luonnonvaroineen. Oma mediamme syvensi aikarajaa. – ”Terminus”.

Niinpä Suomen aluepolitiikan sopeuttaminen EU:n aluepolitiikkaan kouristeli vielä 2000-luvun alussa omia lastentautejaankin. Sen sijaan pien- ja keskisuuri yrittäjyys onnistui omassa ponnistelussaan juuri klusteritalouden suomalaisena sisään ajajana ja uudet innovaatiot otettiin vastaan kiitettävällä tavalla. Niinpä Suomen todettiinkin edistäneen Euroopassa EU:n aluepolitiikan verkosto- ja innovaatiorakenteet kiitettävän hyvin (Silander, Tervo & Niittykangas 1997, Vartiainen 1998) ja teollisuuspolitiikan muutos integroitui muuhun politiikan lohkoihin ja etenkin tiedepolitiikkaan. Tiede todellakin panosti juuri tähän osaan yrittäjyyttä, mutta myös kuluttajuutta unohtamatta, joista syntyi toinen väitöskirjanikin. Myös tiede ja sen kouluttajat oli nyt pidettävä ajan valtimolla (Luostarinen 2024). On muistettava, kuinka Suomi oli tuntematon maa. – ”Terra incognita”.

Tieteellisen, rationaalin yhteiskunnan kausi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla edusti yhteiskunnallisen ohjauksen paradigmaa, ei niinkään radikaalimpaa porterilaista yhteiskunnallista muutosta, jossa reagoidaan tieteellä sen ajattelun välittyessä sellaisenaan politiikan muotoiluun (Jääskeläinen 2001). Suomessa seurattiin hyvin tarkoin Euroopan yhdentymisen tavoitteita ja kehitystä sekä kulloinkin käytettyjä toimenpiteitä (Hjerppe & Hjerppe 1993). Sama ilmiö oli todettu tiimityön sisäänajon hierarkkisiin, karkeisiin organisaatioihin. Niiden varhaisempaa toimintatapaa oli kuvattu sävyttävän puheenjohtajan virallisuudella, persoonallisen otteen karttamisella, ylemmyyden ja varmuuden korostamisella, muutosesteiden esiintuomisella mutta samalla muutosta viestittävien asioiden karttamisella, pitkäveteisyydellä sekä defensiivisyydellä (Collins & Porras 1991, Damapour 1991, Heikkilä & Heikkilä 2001). Oli jouduttu maailman teatteriin. – ”Thetrum mundi.”

Niinpä myös tiimityöksi (teamwork) muutettu johtoryhmätyöskentely oli esitetty näennäisen muodolliseksi ja samalla ajanhaaskaukseksi. Tiimit osana jo verkottuvaa ja klusteroituvaa taloutta eivät suinkaan tuottaneet aina uutta tai ennalta arvaamatonta rakentavaksi kuvatun yhteistyöskentelyn aikana ja sen tuloksena. Etenkin maaseudulla tämän todettiin aiheuttavan odotetusti turhautumista ja vetäjien väsymistä. Lisäksi parannetuissakin organisaatioiden johtoryhmissä oli ollut mukana pääsääntöisesti vain joko kiihkeitä organisaattoreita, tuotteiden tekijöitä ja kontrolloijia (Heikkilä & Heikkilä 2001). Edessä oli kansallinen kypsyyskoe. – ”Testimonium maturitatis.”

Niinpä tiimityöskentelyn myös klustereihin sopivissa roolimalleissa Heikkilät jakoivat osallistujat roolikartalla perinteisiin kahdeksaan tyyppiin sekä heidät yhdistävään yhteyksien luojaan (Linker) (ks. myös Collins & Porter 1991). Nämä roolikartan tyypit olivat tutkija-aloitteentekijä (explorer promoter), luova innovaattori (creator innovator), reportteri neuvonantaja (reporter adviser), kannustaja ylläpitäjä (upholder maintainer), kontrolloija tarkastaja (contrlle inspector), tuotteiden tekijä (concluder producer), kiihkeä organisaattori (thruster organiser) sekä arvioija kehittäjä (assessor developer). Samalla organisaatioiden kehittämiseen liitettiin erilaiset ”leadershippiin” liittyvät toimintatavat ja Kanterin (1977, 1983) mukaiset voimistumisprosessit (the process of empowerment). ”Empowerment” oli sittemmin vakiintunut myös suomalaiseen käyttöön lähinnä epäedullisissa olosuhteissa työskentelevien työskentelyolosuhteiden muutostarpeena ja usein juuri innovaattoreiden yhteydessä. Kyseessä olivat yleensä heikolla moraalilla varustetut työorganisaatiot, joiden taustalla oli lisäksi byrokratian suosimista, sääntöihin tukeutumista ja niiden korostamista sekä ylenmääräistä kontrollia (Kanter 1983). Huolia oli taivaan mitalla. – ”Toto caelo.”

Yksilön suorituskyvyn ja innovatiivisuuden tutkimuksessa oli lähdetty lähinnä ihmisen oletetuista tarpeista sekä inhimillisen olemassaolon kategorioista (Vogt & Murrell 1990). Empowerment -prosessissa työorganisaatiossa suosittiin yhtäällä työn itsenäisyyttä ja omaa päätöksentekoa; vastuun, roolin ja oikeuksien kuvailua sekä hyvin matalia (horisontaalisia) organisaatiorakenteita (Gutenbuck 1995). Usein se siirtyi vielä vihaan. – ”Transit in iram.”

Empowerment -käsitteellä tarkoitettiin työntekijöille annettavaa autonomiaa toimia vastuullisemmin ja tehokkaammin organisaatiossa, Blockin (1987) mukaan empowerment -prosessissa organisaatioon luotiin yrittäjyyden henkeä. Jokainen koki siinä ikään kuin kehittävänsä itse työorganisaatiota. Lightfootin (1986) mukaan empowerment -kokemuksen edellytyksenä oli persoonallisen voiman tunne, vastuun kokeminen ja valintojen mahdollisuus. Maeroff (1988) luetteli empowerment -tunteeseen statuksen, vahvan tietoperustan ja itsenäisen päätöksenteon. Gutterbuch (1995) esitteli puolestaan empowerment -käsitteen määrittelytavat osana persoonallista vastuunkantoa, delegoinnin siirtoa, voimien keskittämistä ja ihmisten täysimääräistä käyttöä osana heidän erityistaitojaan. Jokaista veti lopulta hänen oma halunsa. – ”Trahit sua quemque voluptas.” (Vergilius).

Hickman (1992) oli tuonut esille etenkin leadership -tyyppisen orientaation, jossa verkoston tehokkuutta kuvatiin yksilön näkökulmasta motiivilla, lateraalisella ajattelulla, samanarvoisuudella, optimismilla, vastakkainasettelulla, vallan jakamisella, informaalisuudella, taiteella ja unelmilla. Usein kyseessä olivat samalla monikansalliset prosessin sisäistäneet ja sitä jäljittelevät työryhmät (Rasetti 2003, Cardarelli 2003). Luovuutta ja innovatiivisuutta ehkäisevinä Hickman kuvasi management -tyyppisen orientaation, jolle tyypillisiä olivat menetelmät, looginen ajattelu, hierarkkisuus, skeptismi, tasoittaminen, vallan pitäminen, formaalisuus, tiede ja virkavelvollisuudet. Leadership -tyyppisessä lateraalissa ajattelussa edettiin hyvin nopeasti tavanomaisesta poikkeavaan suuntaan, jolloin mahdollistui epäsovinnaisten ratkaisujen tuottaminen. Jokaista vain tahtoi vetää hänen oma halunsa. – ”Trahit sua quemque voluptas.” (Vergilius).

Niinpä yrityskyselyssämme ja sen yhteydessä (Luostarinen & Vanhamäki 2001) jouduttiin pohtimaan ekoyrittäjyyden tutkimukseen, koulutukseen, hallintoon sekä liiketoimintaan liittyviä verkosto- tai klusteritalouden periaatteita. Niinpä yhteistyön perusteiksi toiminnassa katsottiin yleensä yritysten pienuus, halu hankkia lisää volyymia, synergiaedut erillisen osaamisen ja yrityskulttuurin yhtyessä, säästöt markkinoinnissa ja etenkin vaativissa yhteisissä investoinneissa sekä pitkäaikaisissa tuotekehittelyprosesseissa. Yhteistyötä haettiin etsien näin myös innovaatioetuja, uusia ideoita mahdollisuuksia saada tukea yritystoiminnalle myös tyystin erilaisesta toimintakulttuurista kuin mihin pienyrittäjät työssään joutuivat. Muutos oli ei vain suuri ja dramaattinen vaan samalla monelle ainutkertainen kokemus. Kaikki olikin kiinni omasta tahdostasi. – ”Tua sponte.”

Edelleen vertailtaessa keskenään klusteritalouden ja verkostotalouden eroja ja mahdollisuuksia, yrittäjät korostivat verkostotalouden merkitystä yhteisen osaamisen ja yhteistyösuhteiden kautta syntyvänä voimavarana sekä toki myös yhteisenä edunvalvojana. Käytännössä klusteri liitettiin tuolloin heti 2000-luvun alussa verkostorakennelmaan, jonka osaaminen, voimavarat ja yhteistyösuhteet nostivat verkoston tietyn liiketoiminnan merkittävään asemaan kansallisilla ja etenkin kansainvälisillä markkinoilla. Klusterin kilpailuvoimana ei pidetty pelkästään suurta mittakaavaa, kuten myöhemmin on väitetty, vaan verkoston laajuutta arvostettiin sen kriittisen massa kautta syntyvänä hyvin monitahoisena ilmiönämme sidoksissa kunkin yrityksen toiminnan erityisluonteeseen verkostotoimijana. Tämä kuvaus oli aikanaan hyvin portterimainen ja sopi myös Eskelisen (1993) ja Forsströmin (1992) esittämiin strategisiin verkosto- ja klusterikuvauksiin maaseutusovelluksinamme. Nyt kyse oli vain sen konkreettisesta toteutuksesta. Meitä kun leimasi maaseudulla häpeällinen köyhyys. – ”Turpis egestas” (Vergilius).

Klusterin kilpailuvoiman tärkeimpänä etuna nähtiin sen toimintalogiikka, innovoivuus ja joustavuus. Pienille yrityksille sen oletettiin avaavan mahdollisuuden toteuttaa sellaista poliittista ekonomiaa, jossa markkinoiden täydellisen avaamisen sijasta pyrittäisiin säädeltyyn markkinoiden avaamiseen. Tämän toteuttaminen edellytti myös täsmällistä tietoa kuluttajien käyttäytymisestä ja odotuksista. Niinpä tässä kuluttajien luokitus ja rakenteet oli syytä tunnistaa sekä hakea ensin, jolloin yrittäjien eri innovaatioroolit ja niiden käyttö täsmällisesti tunnetuissa kuluttajasegmenteissä olisi lopulta myös ekoklusterin toiminnan avain yhdessä it-yrittäjyyden tukirakenteiden kanssa. Näin heti alussa tutkimuksemme keskeiseksi painopisteeksi tuli selvittää yritysten klusteroituminen ja järjestäytyminen eri innovaatiorooleihin osana kuluttajien odotuksia sekä samalla tämän tyypityksen mallintaminen lopulta kansalliseen käyttöömme. Ilmiö on kansallinen ja olemme siinä kokonaan kiinni. – ”Totum in eo est.”

Faktori- ja pääkomponenttianalyyseillä (vertaa aiemmat kuluttaja-analyysit) sekä ryhmittelyanalyyseillä näitä toisilleen homogeenisiä yrittäjätyyppejä aineistosta löydettiin kaikkiaan kahdeksan. Näiden ryhmien välisestä yhteistyöstä oli mahdollista jäljittää hyvinkin täsmällisesti IMA:n (Innovative Management Association) suosittamat innovaatiojärjestelmien roolirakenteet verkostoineen. Näin IMA:n aiemmin kuvaamat innovaatio-organisaatioiden tai oikeammin tiimityön roolikartat typologioineen vastaavat läheisesti jo aiemmin saatuja ja tunnistettuja faktori- ja pääkomponenttipisteiden klustereita. Kansainvälisinä pidettävillä innovaatiorooleilla oli siten myös selvä empiriaan perustuva ja ympäristöominaisuutta luonnehtivat homogeeniset yrittäjätyyppinsä suomalaisessa pienyritystoiminnassa ja ekologisessa klusterissa. Näin koskien sekä yrittäjiä että heidän asiakaitaan. Enää et ollut yksinäinen. Jos tulet olemaan yksinäinen, tulet olemaan apea. – ”Tristis eris, si solus eris.” (Ovidus).

Teoriarakenteen ehkä suurin ongelma oli itse klusteritalous ja sen suhde jatkossa kestävään kehitykseen. Vielä tuolloin 2000-luvun käynnistyessä kehityksen oli mahdollista nähdä polarisoituvan kahdella tavalla, josta edellinen johtaa huipputeolliseen kasvu-uraan malleineen ja jälkimmäinen puolestaan ekokestävyyttä suosivaan humanistisekologiseen tulkintaan verkostotaloudesta (Luostarinen 2005). Niinpä juuri avoimuus näytti tuolloin muotoilevan klusteritaloudessa uudelleen yhteiskunnan ja markkinoiden toimintalogiikan. Tämä avoimuus ei liittynyt niinkään tietotekniseen vallankumoukseen, kuin klustereiden historialliseen syntytapaan ja niiden osuuteen kansallisissa innovaatiojärjestelmissämme. Olimme syrjäinen kansakunta ja takana hävityt sodat, häpeällinen köyhyys. – ”Turpis egestas.” (Vergilius). Tästä oli päästävä lopullisesti irti.

Niinpä Suomessa maaseudun innovaatiojärjestelmän voitiin olettaa syntyvän luontevimmin (kuin meitä varten) SRI:n (Stanford Research Institution) noudattaman innovaatioluokituksen tai taksonomian perusteella. Tässä luokituksessa olivat mukana sekä luovat tutkijat että tutkimuslaitosten innovaatioprosessit, organisaatioiden sisäiset ”tuotechampionit” välitysagentteineen ja teknologiakeskuksineen, aina valppaat projektin vetäjät ja innovaatioprosessien tukijat, radikaalien ideoiden sponsorit, teknologioiden ja markkinoiden portinvartijat, välitysagentit, megatrendien tulkitsijat sekä maaseudulle tärkeät kokemusvälittäjät (Luostarinen 2004). Tänään mukana on luonnollisesti algoritmit ja robotiikka sekä sosiaalisen median ja tekoälyn välinen dilemma (Luostarinen 2023) tai oikeammin vieläpä luovan teknologian renessanssi (Luostarinen 2024).

Miksi näin? Vuosituhannen (2000) alussa maaseudulla ongelmaksi näytti muodostuvan innovaatiojärjestelmämme liittäminen mukaan tutkailevaan promoottorijärjestelmään sekä arvioivaan kehittämisjärjestelmään (Luostarinen & Vanhamäki 2001, Luostarinen 2002, 2004). Sen sijaan organisoivat ja kontrolloivat systeemit toimivat maaseudulla hyvinkin aktiivisesti. Sama ilmiö oli toki havaittu aiemmin myös tutkimuksissa koskien suuria organisaatioitamme ja niiden johtoryhmien rakennetta. Niinpä myös niiden ”tiimeissä” (teamwork) todettiin olevan ja varhain edustettuna kiihkeitä organisoijia (thruster organiser), kontrolloijia (controller inspector) sekä tuotteiden tekijöitä (concluder producer) (Collins & Porras 1991, Heikkilä & Heikkilä 2001). Innovaattorit, promoottorijärjestelmät ja kehittämisjärjestelmät sen sijaan puuttuivat usein kokonaan. Tämä ei ole uutta elettäessä vuotta 2024 (Luostarinen 2024). Se selitti jo historiassa häpeällisen köyhyydenkin. – ”Turpis egestas.” (Vergilius).

Tutkimuksessa mukana olleet yritykset kattoivat tasaisesti kaikki Suomen maakunnat. Pääosa yrityksistä oli tuolloin 2000-luvun alussa hyvin nuoria, 1990-luvun puolivälin jälkeen toimintansa aloittaneita ja liikevaihdoltaan pieniä. Liikevaihto oli kuitenkin voimakkaassa kasvussa ja lähivuosien odotukset todellakin positiivisia (Luostarinen & Vanhamäki 2001). Ulkomaan kauppaa yrittäjistä kävi kolmannes ja puolet oli käynnistämässä kansainvälistä uraansa. Tänään 2024 monella tuo ura on jo pitkällä. Miltei puolet oli investoinut ympäristöalan osaamiseensa ja näitä investointeja pidettiin myös kannattavina. Siihen tuli keskittyä kaikin voimin. – ”Totis viribus.”

Jatkossa haluttiin panostaa etenkin tuotekehittelyyn ja tätä kautta laajempaan tuotevalikoimaankin ja samalla ekologiseen ”tuoteperheeseen” palveluineen. Vielä vuosituhannen alussa ympäristöimagon käyttö oli jäänyt yrityksen markkinoinnissa vähäiseksi. Parhaita avustajia toiminnan käynnistäjinä olivat olleet Tekes, VTT, TE-keskukset, erilaiset projektit ammattiauttajineen sekä oppilaitokset. Monelle pienyrittäjälle tuotekehitysprosessit tai tutkimuslaitokset osana yritystoiminnan kehittämistä olivat kuitenkin täysin vieraita ja myös ympäristöalan koulutus oli jäänyt vähäiseksi tai sitä ei ollut juuri lainkaan. Lähes 90 % toivoi yhteisen organisaation toteutuvan ja niin ikään puolet oli valmis liittymään organisaation osakkaaksi. Lisäksi miltei puolet toimi jo nyt alueellisessa tai kansallisessa yrittäjäverkostossa ja oli saanut toiminnasta yleensä myönteisiä kokemuksia. Takana oli äärimmäinen kurjuus. – ”Ultima miseria.”

Vajaa puolet käytti päivittäin internet-palveluja ja yhteistä verkkopalvelua olisi käyttämässä noin kolmannes päivittäin ja kolmannes satunnaisesti. Näin siis vuosituhannen alussa, jolloin oman aikamme luovan teknologian renessanssi oli vielä tuntematonta (Luostarinen 2024). Jo tuolloin 2000-luvun alussa osakkaaksi yhteiseen verkkopalveluun olisi ollut halukas joka viidennes (Luostarinen & Vanhamäki 2001). Samalla erilaisia toimialan kehittämistehtäviä esiteltiin hyvin runsaasti, johtuen lähinnä alan hajanaisuudesta ja tarpeiden kirjavuudesta. Laajimmat tarpeet liittyivät kuitenkin laadunvalvontaan (sertifiointi), yhteisiin tuotemerkkeihin, yhteiseen organisoitumiseen ja palveluntarjontaan, edunvalvonnan järjestelyihin sekä ympäristö- ja laatujärjestelmien rakentamiseen. Olimme ikään kuin viimeinen toivo. – ”Ultima spes”. Ja samaan aikaan äärimmäinen vaara. – ”Ultimum periculi.”

Robotiikan ja tekoälyn näkemys tänään aiheesta tiimityöskentely, klusterit ja roolimallit ekologisessa yrittäjyydessä sekä kuluttajien koulutuksessa

ChatGPT

Ekologinen yrittäjyys, joka tunnetaan myös nimellä vihreä yrittäjyys tai ympäristöyrittäjyys, korostaa kestävän kehityksen periaatteita liiketoiminnassa. Tiimityöskentely, klusterit ja roolimallit ovat keskeisiä tekijöitä, jotka voivat edistää ekologista yrittäjyyttä ja kuluttajien koulutusta kestävän kehityksen arvojen mukaisesti.

Tiimityöskentely

Tiimityöskentely ekologisessa yrittäjyydessä:

Monialainen osaaminen: Ekologinen yrittäjyys vaatii monialaista osaamista, kuten ympäristötieteitä, taloustieteitä, markkinointia ja teknologiaa. Tiimityöskentely mahdollistaa erilaisten asiantuntijoiden yhteisen työskentelyn, mikä voi johtaa innovatiivisiin ja kestäviin ratkaisuihin.

Yhteistyö ja luovuus: Tiimityöskentely edistää luovuutta ja innovaatioita, koska eri näkökulmien ja ideoiden yhdistäminen voi tuottaa uusia ja tehokkaampia ympäristöystävällisiä tuotteita ja palveluja.

Jaettu vastuu ja motivaatio: Tiimityöskentelyssä vastuu jaetaan tiimin jäsenten kesken, mikä voi lisätä motivaatiota ja sitoutumista kestävän kehityksen tavoitteisiin.

Klusterit

Klusterit ekologisessa yrittäjyydessä:

Ekologiset klusterit: Klusterit ovat maantieteellisesti lähekkäin sijaitsevia yrityksiä ja organisaatioita, jotka toimivat saman alan sisällä ja hyödyntävät toistensa osaamista ja resursseja. Ekologiset klusterit voivat keskittyä esimerkiksi uusiutuvaan energiaan, kiertotalouteen tai kestävään maatalouteen.

Verkostoituminen ja yhteistyö: Klusterit edistävät verkostoitumista ja yhteistyötä, mikä voi johtaa yhteisiin kehitysprojekteihin, yhteisten resurssien käyttöön ja tiedon jakamiseen. Tämä voi parantaa innovaatioiden määrää ja laatua.

Kilpailuetu ja näkyvyys: Klustereihin kuuluvat yritykset voivat saada kilpailuetua ja lisää näkyvyyttä, koska ne voivat hyödyntää yhteisiä markkinointikanavia ja osallistua yhdessä alan messuille ja konferensseihin.

Roolimallit

Roolimallit ekologisessa yrittäjyydessä:

Inspiraatio ja esimerkki: Menestyvät ekologiset yrittäjät voivat toimia roolimalleina ja inspiroida muita yrittäjiä ja kuluttajia. Heidän tarinansa voivat osoittaa, että kestävään kehitykseen panostaminen voi olla taloudellisesti kannattavaa ja yhteiskunnallisesti merkittävää.

Mentorointi ja ohjaus: Roolimallit voivat toimia mentoreina nuorille yrittäjille ja auttaa heitä välttämään yleisiä virheitä ja kehittämään kestäviä liiketoimintamalleja.

Koulutus ja tietoisuuden lisääminen: Roolimallit voivat myös osallistua koulutustoimintaan ja kampanjoihin, jotka lisäävät kuluttajien ja muiden yrittäjien tietoisuutta kestävän kehityksen tärkeydestä ja mahdollisuuksista.

Kuluttajien koulutus

Kuluttajien koulutuksen merkitys ekologisessa yrittäjyydessä:

Tietoisuuden lisääminen: Kuluttajien koulutus kestävistä valinnoista ja ekologisista tuotteista on keskeistä, jotta he osaavat tehdä ympäristöystävällisiä päätöksiä. Tämä voi tapahtua esimerkiksi koulujen opetussuunnitelmissa, julkisissa kampanjoissa ja sosiaalisen median kautta.

Käyttäytymisen muutos: Koulutuksen avulla kuluttajat voivat oppia ymmärtämään omien valintojensa vaikutukset ympäristöön ja talouteen, mikä voi johtaa kestävämpiin kulutustottumuksiin.

Tuki ekologiselle yrittäjyydelle: Koulutetut ja tiedostavat kuluttajat ovat valmiimpia tukemaan ekologisia yrityksiä ostamalla niiden tuotteita ja palveluita. Tämä luo markkinoita ympäristöystävällisille innovaatioille ja kannustaa lisää yrittäjiä suuntautumaan kestävän kehityksen periaatteisiin.

Yhteenvetona voidaan todeta, että tiimityöskentely, klusterit ja roolimallit ovat tärkeitä työkaluja ekologisessa yrittäjyydessä ja kuluttajien koulutuksessa. Ne edistävät kestävien liiketoimintamallien kehittämistä ja laajentavat kuluttajien tietoisuutta ympäristöystävällisistä valinnoista.