Varautua pitäisi, hinkua olisi, mutta mihin ja mistä resurssit?

Jukka Tarkka kirjoittaa itsenäisyytemme elpymisajasta ja politiikan historian professori Juhana Aunesluoma arvostelee Tarkan kirjoituksen Helsingin Sanomien kulttuurisivulla (9.3.2022).

Aunesluoman mukaan hetki ei olisi voinut olla osuvampi kuin juuri nyt Venäjän hyökätessä Ukrainaan. Samasta aiheesta, Suomen muuttuvasta geopoliittisesta asemasta kylmän sodan lientyessä ovat toki kirjoittaneet muutkin, sekä tutkijat että poliitikot.

Kylmä sota päättyi, Neuvostoliitto hajosi ja Suomi livahti länteen. Kuinka länteen ja miten hakea takuut, ei ole enää edes kiinnostava aihe. Suomi kun on Tarkan tulkinnassa sulautunut Natoon paremmin kuin monet siihen kuuluvat valtiot.

Päätös olla liittymättä Natoon olisi suurempi muutos kuin siihen liittyminen, joka vain vahvistaisi tapahtuneen kehityksen. Lisäksi Suomen puolustuksen suurin ongelma ei toki ole 1300 kilometrin maaraja idässä, vaan paljon lyhyempi, eteläinen pätkä merirajaa, jonka varassa on Suomen yhteydet muuhun maailmaan: lähestulkoon koko vienti, tuonti, tietoliikenne ja ihmisten liikkuminen.

Lukkona tälle oman aikamme Mannerheimin linjalle seisoo vankasti demilitarisoitu Ahvenanmaa. Kaikki tämä on viisaan kirjoittajan tekstiä.

Maantieteen ja yhteiskuntatieteitten tutkijana, poikkitieteisenä havainnoijana myös mediayhteiskunnan viestintää seuraten, aiheesta paljon kirjoittaneenakin, pidän tätä kirjoittajan havaintoa myös todennäköisenä venäläisen ajattelunkin kulmakivenä. Ei Venäjällä toki ole illuusioita naapureittensa ja etenkään Suomen ja Pohjolan asemasta, ja toki se on siihen myös varautunutkin. Eivät nämä shakkia pelaavat tyhmiä ole saati vailla strategista ajattelua.

Totta on sekin, etteivät suomalaiset ole pelkästään omahyväisiä jahkailijoita vaan tarvittaessa reaktiot tulevat myös nopeasti ja jopa oikeaan aikaankin. Kylmän sodan päättyessä reaktiot ja niiden nopeus jopa yllätikin. Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen määräykset menettivät merkityksensä. Samalla yya-sopimuksen Saksaa koskevat viittaukset olivat nekin vanhentuneita. Toki jahkaileva Koivistokin ne havaitsee presidenttinämme.

Kylmä sota oli Suomen osalta ohi. Jukka Tarkkaa lainaten oleellista ei ollut päätösten sisältö, vaan miten nämä päätökset tehtiin. Kuinka Koivisto oli irrottanut Suomen toisen maailmansodan jälkeisen ajan kahleista suurvaltapolitiikan rakenteissa. Samalla käynnistyi Suomen itsenäisyyden ajan elpyminen. Aloiteoikeus Suomen itsenäisyydestä ja sen puolustamisesta jäi Suomen valtiojohdolle, ei muille.

Tämä ei ole kadonnut tänään mihinkään ja toki presidentti Sauli Niinistö sen ymmärtää sanomattakin. Korrekti diplomatia on kuitenkin eri asia kuin uhittelu ja typerä mahtailu pohjalaiseen tapaan elämöiden. Savolainen sanoo sen kokonaan eri tavalla nolaamatta vastapuolta. Siihen kun ei ole mitään syytä.

Yksi epäonnisimmista oman aikamme poliitikoista on Esko Aho. Ratkaisevina vuosina 1991-2003 pääministerinä toiminut Aho hävisi vuoden 2000 presidentinvaalit täpärästi Tarja Haloselle.

Suomen Kennedyksikin mainittu Aho matkusti toipumaan Yhdysvaltoihin, toimi myöhemmin Sitran yliasiamiehenä, Nokian yhteiskuntasuhteiden johtajana ja vuodesta 2016 Venäjän valtion enemmistöomistaman Sherbankin hallituksen jäsenenä. Toki hän toimi myös yritysten idänkauppasuhteita edistävässä East Officessa, opiskeli Helsingin yliopistossa ja Harvardissa.

Venäjä on viime aikojen taloutensa ylläpitäjänä mysteeri. He uskovat voimapolitiikkaan. Ahoa lainaten he epäilevät koko ajan, kuinka toinen osapuoli pyrkii jotenkin epäreilusti hyötymään, ja itse he pyrkivät horjuttamaan vastapuolta. Sitä voisi kutsua vainoharhaiseksi verkostojen rakentelijaksi, jolle oman aikamme klusteritalous ei oikein ota toimiakseen. Tuolla menetelmällä ei oikein saada luottamusta, saati ystäviä.

Ja sitten tulee tämä kommunismin pitkä traditio sekä sen tuoma sosiaalinen pääoma ja toki jo sitä edeltänyt tsaristisen Venäjän epäluulot omituisine kirjailijoineen ja shakin pelaajineenkin. Siinä markkinatalouteen ei luoteta lainkaan. Kaikki merkittävät strategiset talouden alat, kuten metalliteollisuus ja energia ovat tiukassa valtion otteessa. Samalla valtion ote taloudesta on koko ajan kiristynyt ja paluu vanhaan kunnon kommunismiin saa taputuksia ja nyökkäilyä, markkinataloutta pidetään kaiken pahan alkuna.

Ahon olo on tämän kaiken jo kerran kokeneena pettynyt ja tyhjä. Nyt hän keskittyy Jukka Tarkan ja monen muun tapaan kirjan kirjoittamiseen ja neuvonantajan tehtäviin. Kun olen kirjoittanut jo 120 kirjaa ja myös muistelmani, kuvittanutkin ne, osa kirjoista on myös väitöskirjojakin, toivotan Ahon tervetulleeksi tähän luovan työn ainoaan oikeaan ympäristöön.

Sen sijaan presidentin viralle kannattaa joskus sanoa myös jyrkkä ei, siinä missä Sherbankin jättämälle leimalle maineeseen painolastina kirjoittajana. Pitäisin noita kokemuksia pikemminkin rohkaisuna niille nuorille ammattitaitoisille ja kielitaitoisille ihmisille, joiden ura on Ukrainassa ja Venäjällä mennyttä.

Lopuksi Esko Ahoa lainaten Venäjästä: ”Varuillaan pitää olla ja huolissaan saa olla. Mutta pelätä ei saa, sillä juuri pelkoa Putin pyrkii luomaan. Peloissaan ei pysty tekemään viisaita päätöksiä.”

Tämän minäkin allekirjoitan ja kirjan, jossa kerrotaan kuinka ”Pelko on aseeni”. Varautua pitäisi mutta mistä tietäisi mihin kaikkeen? Hinkua on vaan ei kunnon resursseja, lainaten taas Forssan Lehden pääkirjoitussivun otsikkoja. Harvinaisen hyvin valittuja ja tähän aikaan sopivia.