Jos toimittaja tai kansanedustaja pääsee niin pitkälle kuin omaan toverituomioistuimeen, hän on tosi rautainen ammattilainen ja panee saamansa tuomion diplomina seinälleen kehystäen. Se on se viimeinen ja komein saavutus.

Kansakin arvostaa näitä rohkeita tyttöjä ja poikiaan. Siinä on rautaisia suomalaisia ja puoluetovereita. Jos tuomiovalta siirrettäisiin tuomareille, juristeille, se olisi sitten jo toinen juttu.

Linnakundi kun oikean tuomioistuimen kautta tuomittuna saa arvostuksensa toista kautta ja nämä arvostajat eivät ainakaan toistaiseksi ole kansakunnan kermaa. Saati poliittinen enemmistömme.

Siksi perustuslakituomioistuin eroaa niin paljon näistä poliittisista tuomareista ja media omasta omituisesta toverituomioistuimestamme. Sen johtajakin kun vaihtui yhtenään kiitos sen tavan toimia ja toimittajan tavan asennoitua tuomioonsa. Se oli diplomi jota kollegat arvostivat.

Niin toki punavihreätkin omiaan ja tuomittuja. Toverituomioistuimiin onkin pyritty etsimään edes yksi rehellinen ja nuhteeton, lahjomaton suomalainen, ei poliittinen henkilö. Nyt se alkaa olla mahdotonta. Ei löydy enää oikein edes sitä yhtä lahojamatonta.. Lauri Tarastia joka lähtöön.

Olisiko todella mahdollista että poliittinen kenttämme olisi jakautunut myös kansakuntana tavalla, jossa emme ole enää saman perustuslain ja lainsäädännön turvaamia? Kohdellaanko meitä kunnissa, yrityksissä, hallinnossa jne. pohtien poliittista taustaammekin, jossa ratkaisevaa onkin lopulta poliittinen osallistuminen väärään tai oikeaan kuppikuntaan meitä leimaten?? Ilmiö olisi siten yhteiskunnallinen ja samalla insitutionaalisesta syvästä kriisistä kielivä.

Olemmeko palanneet takavuosien käytäntöön, jossa poliittinen leima oli myös osa kaikkien tuolloin tuntemaa myös kiusaamiskulttuuriammekin. Sillä leimattiin myös jopa kuntia, kaupunkeja ja maaakuntiammekin. Sehän syntyi alkujaan pienissä kylissä ja kaupungeissamme juuri institutionaalisena ilmiönämme. Jostakin syystä sitä on vain nyt pyritty psykologisoimaan. Onko se ajan hengen mukaista ilmiöiden käsittelyä osoitellen yksilöitä, ei yhteisöjä ja yhteiskunnan omia instituutioitamme, joita myös virus ja pandemia nyt ravistelee. Ei vain yksilöitä ja vedoten heidän käyttäytymiseensä.

Yhteiskunnallisesta ilmiöstä on tehty liki väkisten jopa yliopistoissammekin psykologinen ilmiö. Toki nyt tätä on tutkittukin sekä oivallettu tieteen ja sen koulukuntienkin olevan samalla myös poliittisia liikkeitämme lähelle syntyneitä kuppikuntiamme. Näin jopa yliopistojemme kohdalla. Sama pätee pohtiessamme suhdetta pandemiaankin, virukseen osana luntoa ja sen lakejamme, ei omiamme. Omat lakimme eivät oikein toimi lääketietessäkään, luonnontieteen sovelluksissa.

Tätä oman aikamme virus ja pandemia, suuresti arvostamamme luonto ja sen lait, eivät oikein ymmärrä samalla tavalla kuin ihmistieteet, yhteiskunta- ja valtiotieteemme. Syntyykö tästä kohtuuton ristiriita? Ovatko molemmat tieteet todellakin objektiivisia ja lahjomattomia? Käyttävätkö ne edes samaa käsitteistöä ja kieltä? Onko poliittinen pandemia muuta kuin luonnontieteinen ilmiö sekin? Monet salaliitot kertovat kuinka oletamme tapahtuvan muutakin kuin vain luonnonlakeja noudattavan viruksen häätöä.

Vieläkö luotamme että olemme todella yhdenvertaisia vai ovatko tietyn puolueen jäsenet jopa perustuslainkin suojaamina paremmassa asemassa kuin väärissä puolueissa toimivat suomalaiset? Olemmeko todellakin tasa-arvoisia vai ovatko jotkut muita tasa-arvoisempia myös hakiessaan tukea median ja poliittisten laitostemme kautta sitä vaalien jälkeen hakien? Ovatko poliittiset liikkeet näin syvässä kriisissä ja onko media, ei vain sosiaalinen mediamme, mukana tässä muistuttaen toki menneiden vuosikymmenten Suomea kekkosineen ja polliittisine medioinemme? Olemmeko lähestymässä hirvittävää virhettä medioinemme ja valiokuntiemme poliittisine tuomareinemme?

Onko perussuomalaisena yhtä helppo lähestyä medioitamme tai tiettyjä valtion tai kuntien laitoksia kuin vaikkapa kokoomuslaisena tai punavihreänä poliitikkonamme? Pidetäänkö tätä jopa itsestään selvänä, jolloin myös oikeulaitos joutuu seuraamaan nyt käytyä poliittista peliä perustuslakivaliokunnassamme. Onko se myös ohje heille? Miksi tuomareita medioissamme perustuslain lukkona pelätään? Ono tämä syy todellakin yhteiskunnallinen, ei niinkään pelkästään psykologinen saati biologiseksi verhottu paikallinen, alueellinen, maakunnallinen, kansallinen ja lopulta globaali suuntamme? Olemmeko me oikeasti näin eksyksissä?