Talebantien taistelut ovat omiamme.

Kun Suomi täytti sata vuotta, kirjoitin aiheesta luonnollisesti kirjan, ”Finland’s big year 2017- Suomi 100”, joka oli koottu sadasta kirjastani. Suomen tarina muistuttaa siinä erehdyttävällä tavalla Silkkitien varrelle eksyneiden kansakuntien kertomuksia. Syntyy sekä luonnonmaantieteeltään ja vauraudeltaan että aluetaloudeltaan, talous- ja sosiaalimaantieteeltään sekä geopolitiikaltaan sellaisia houkutuksia, jotka rikkovat tämän Silkkitien varrella asuvien ihmisten normaalin elämän. Jopa me suomalaiset olemme osallisia näissä houkutuksissamme. Eivätkö omat murheet ja vaikeudet riitä?

Kirjoitin puolileikilläni, kuinka matka Forssasta ja Lounais-Hämeestä, viiden maakunnan pirstomasta Loimijokilaakson pienestä seutukunnasta kohti Iisalmea ja Ylä-Savoa, synnyinseutujani, on kuin matka Kabulista Silkkitietä Pakistani rajalle. Se kun on yhtä pitkä ja kohtalot myös yhtä julmia kuin hämäläisillä, savolaisilla ja karjalaisilla omassa maassaan eläen sekä välillä myös Ruotsin ja Venäjän suuntaan kumartaen, keskenään sisällissotia käyden heimosotien rinnalla. Joutuen samalla ajopuuksi kuvattavana kohtalona talvisotaan, jota maailmalla myös Suomen sodaksi kutsutaan, sekä myöhemmin jatkosotaan, jota muu maailma kutsui toiseksi maailmansodaksi. Raja kulki sekin railona sekä luonnonmaantieteellisenä, kulttuurimaantieteellisenä ja jopa miekalla piirrettynä läpi tämän alueen, alkaen Vaasan pohjoispuolelta ja jatkuen kohti Laatokan Karjalaa Pähkinäsaaren rauhan rajana.

Tuolta vyöhykkeeltä olivat syntyneet niin rallikuskimme, runoilijamme, näkyvimmät poliitikot ja hiihtäjät, pesäpallon pelaajat ja yleisurheilijatkin, painijat ja tänään se tahtoo tyhjentyä nuoristaan. Kieli oli sekin rakenneltava Agricolan nerouden jäljiltä ja Lönnrotin avustamana onomatopoeettiseksi, luontoa matkivaksi ja murteita mukaan ottaen. Se oli poliittinen kieli ja sellaisena sanoja saattoi järjestellä jokseenkin vapaasti, etteikö lauseet tulleet silti ymmärretyiksi. Fiksuimmat käyttivät liki 100 000 sanaa mutta vähemmän niitä oppineet vain kymmentä prosenttia tästä. Silti me uskoimme ymmärtävämme toisiamme.

Emme me ymmärtäneet, mutta ei se saanut häiritä yhteistä eloamme lähtemättä merta edemmäs kalaan. Maassa kun oli tolkuton määrä järviä ja mittaamaton matka jokirantaa elääksemme yltäkylläisyydessä luonnonvaroja viisaasti käyttäen ja innovaatioita tieteemme kautta kehitellen. Tieteeseen oli vain koko ajan panostettava, ettei yliopistomme tipu sadan maailman huippuyliopiston listalta olympiaurheilijoittemme tapaan. Nyt siellä on vain yksi juuri ja juuri listan hännillä. Tuhannen joukossa on sentään kymmenkunta. Kymmenen kärkiyliopiston joukossa briteillä on kaksi yliopistoa ja Yhdysvalloilla loput kahdeksan. Tunnen ne hyvin. Olen niissä vieraillut ja luennoinutkin, on tehty yhteistä tutkimustakin.

”Afganistan on kaaoksessa. Talebanit ovat tehneet suuria sotilaallisia läpimurtoja, halvaannuttaneet keskushallinnon ja kärjistäneet maan taloudellista kriisiä”, kirjoitti tuolloin vuonna 2017 Tapio Tamminen ja jatkoi.

”Afganistanin hallituksen hallinnassa on viimeisen yhdysvaltalaisen arvion mukaan enää 60 prosenttia maasta. Se on 15 prosenttia vähemmän kuin vuosi sitten. Väkivaltaisuusluvut ylittävät sodan ensimmäisten vuosien luvut. Kidnappaukset ja muut vastarinnan muodot ovat samoissa luvuissa kuin Yhdysvaltojen tunkeutuessa maahan. Hälyttävimpänä on pidetty sitä, että kuolemiin johtaneet iskut poliiseja ja hallituksen sotilaita vastaan ovat kasvaneet tasaisesti vuodesta 2010 lähtien.

Yhdysvaltoja ja Naton joukkoja näyttää odottavan Neuvostoliiton kohtalo: ne häviävät sodan Afganistanissa. Maa myös jää yhtä sekasortoiseen tilaan kuin Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeen.

Talebanien nopea vahvistuminen näkyy esimerkiksi siinä, kuinka liike innovoi uusia tulonlähteitä.

Mujib Mashal ja Najim Rahimjan kuvaavat ilmiötä hiljattain ilmestyneessä The New York Timesissa näin:

”Tämä on johtanut kahdessa suuressa provinssissa omalaatuiseen tilanteeseen. Afganistanin valtio takaa provinssin asukkaille sähkönjakelun, mutta talebanit keräävät useimmiten kansalaisilta sähkömaksut. Hallituksen kannalta tilanne on epämukava siinäkin mielessä, että valtio joutuu ostamaan suuren osan sähköstään kalliilla hinnalla naapurimaista.

Talebanit ovat keksineet myös uusia tuotteita ja palveluita verotettavien listalle. Veroja kerätään esimerkiksi perunoiden tuotannosta, jauhomyllyjen toiminnasta, opettajien palkoista, avioliittoseremonioista, polttoaineesta ja teiden käytöstä – esimerkiksi pääkaupungin, Kabulin eteläpuolella on talebanien tietulli, jossa kerätään maksu jokaiselta rekka-autoilijalta”.

Talebanit ovat säilyttäneet myös liikkeen perinteiset rahoitusmuodot. YK:n tuoreen raportin mukaan talebanit saavat suurimman osan tuloistaan huumekaupasta, laittomasta kaivostoiminnasta ja kansainvälisiltä lahjoittajilta. Esimerkiksi huumekauppa kartutti liikkeen kassaa viime vuonna lähes 400 miljoonalla dollarilla.

YK:n raportin mukaan talebanit noudattavat sijoittajien perinteistä ohjetta: kaikkia munia ei pidä laittaa samaan koriin. Jos joku sijoitus ei tuota tarpeeksi, se korvataan nopeasti toisella.

Dawood Azamin mukaan Afganistanin kaaoksen taustalla ovat suurvaltojen ja naapurivaltioiden ristiriitaiset intressit. Siksi ratkaisukin vaatii ulkovaltojen laajaa yhteistyötä ja sopimusta maan tulevaisuudesta. Azamin mielestä alueen vakauttamiseksi on kuitenkin vain yksi kestävä ratkaisu.

”Afganistan pitäisi jättää rauhaan. Puolivuosisataa sitten Afganistan oli yksi alueen rauhallisimmista ja vakaimmista valtioista. Historiallisen kokemuksen perusteella voi sanoa, että Afganistanissa on voitu sitä paremmin mitä vähemmän muut valtiot ovat puuttuneet sen asioihin”.

Edellä kerrottu on siis hetkeltä, jolloin Suomi täytti sata vuotta. Tänään Silkkitien varrella käyty seikkailu on loppumassa ja Yhdysvallat oppi siellä saman läksyn kuin aikanaan Vietnamissa. Kannettu vesi ei pysy kaivossa eikä maata ja maailmaa voi kurittaa loputtomiin, vaikka käytössä olisi vuosikymmenet biljoonia dollareita. Kiina ja Venäjä ovat nekin olemassa ja hakevat yhteisesti omia intressejään siinä missä Intia ja Pakistan omiaan. Yhdysvaltain kokema arvovaltatappio on heidän nieltävä siinä missä aikanaan Vietnamissa. Suomen vastaavat tappiot ovat omiamme ja Afganistanin katastrofi on raskas isku myös Suomelle, lukien tämän päivän Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikon (HS 17.8. 2021).

Länsimaiden tukema hallitus kaatui Talebanin edessä kuin korttitalo ja ystävien sijasta Yhdysvallat päätyi vahvistamaan vihollisiaan, demokratian sijasta sota-alueella voimistuivat diktaattorit ja ääri-islamit. Yhdysvalloissa tämä voimistaa niitä voimia, jotka haluavat pitää maan ulkona muun maailman asioista, toteaa pääkirjoitus ja on varmaan oikeassa.

Vastuun kantaa seikkailusta George W, Bush ja hänen uuskonservatiiviset avustajansa suuruudenhulluudessaan. Yhdysvalloille epämieluisien hallitusten korvaaminen sille mieluisilla kävi yhtä kalliiksi kuin aikanaan Vietnamissa. Kaksi vuosikymmentä ja kolme biljoonaa dollaria sekä ihmishenget. Moraalinen tappio on kuitenkin raskain ja nöyryyttävin.

Suomi selvisi kahdella ihmishengellä ja 2467 rauhanturvaajan työajalla. Talebanin voitto oli myös tappio suomalaisille, kirjoittaa Helsingin Sanomat. Saman lehden ja sivun alakerta otsikoi taas, kuinka perussuomalaisten uusi puheenjohtaja ”Purra piti itsevarman linjapuheen.” Se on taas hyvä merkki suomalaisille. Sen minkä olemme oppineet oman maamme ja Afganistanin historiasta, on tärkeintä. Ulkopuoliset eivät saa sekaantua asioihimme eikä kannettu vesi pysy kaivossa.

Mediamme ei kanna vastuuta, ne vain raportoivat ja ovat jälkiviisaita kolumneissaan. Vastuun kantavat demokratia ja poliitikot, jotka tuntevat myös kansakuntansa ja sen historian sekä maantieteen, luonnonmaantieteen, talousmaantieteen, sosiaalimaantieteen mutta myös laajemman kulttuurimaantieteen ja geopolitiikan. Jos nyt ei niissä väitellen ja professorina niin ainakin perusteet on oltava avustajineen kunnossa.