Pankkini turvallisuutta parannellaan, kertoo tieto sähköpostissani. Olen siitä iloinen mutta en mene lankaan. Kyseessä on rikollisten toiminta, ei pankkini. Siirryn sosiaaliseen mediaan ja huomaan, kuinka sivullani on sopimatonta tekstiä ja pornografista aineistoa. Sitä on levitelty myös hakkeroiden tietojani ympäri maata ja maailmaa, mediaosaajan taidoilla. En voi asialle mitään mutta teen siitä ilmoituksen sivuston pitäjälle ja alkaa virusten puhdistustyöt. Kun kyseessä on yhdysvaltalainen toimija ja yhtiö, tämä saa etsiä rikolliset sosiaalisen median  sisältä. Toki voin vähän vihjaista.

Normiton yläluokka

Käräjät käydään Yhdysvalloissa ja sen valtion lakeja noudattaen. Se ei ole minun asiani enää. Suomalainen laki ja nettipoliisi olisi voimaton muutenkin median kohdalla. Kansakunta kun on pieni ja jokainen tahtoo verkottua samaan elitistiseen yhteiseen köyteen sen huipulle kavuttaessa. Kapuamisessa on kadonnut niin normit kuin moraali ja lopputuloksena on ensimmäinen luokka ja luokattomat.

Vaadittaisiin yhteisöllistä toimintaa, kuten vuosisatoja sitten Pohjanmaalla häijyjen toiminnan lopettamisessa ja sen ohella ruma vallesmanni. Häijyjen johto siirrettiin käräjien kautta Siperiaan ja sieltä palasi uskovaisia miehiä, jos nyt palasi lainkaan.

Olen kirjoittanut jo väsyksiin saakka medioista ja samalla fatalismista, stereotyypeistä ja sopuleista, megafoneista ja suomalaisesta mediakulttuuristamme. Mediamme synty jatkona kouluopetukselle ja kirkkovallan siirtyessä kohti ylimys- ja patruunavaltaa,  kansanvaltaa, jolloin maakuntien mediamme olivat maakuntalehtiä ja kaikkea kolmea yhdessä.

Ei ollut yhteisiä normeja mutta ei oikein lakejakaan, joita olisi uskottavasti voitu alusmaan rahvaan piirissä noudattaa. Syntyi herraviha ja sen sosiaalinen muisti, perintö, jota vieläkin maassa vaalitaan.

Stereotypiat syntyvät – mediakratian synty

Kouluopetus oli stereotyyppien esittelyä maasta ja kansoista, äärimmäisen rasistista ja sotien aikana se vielä paheni ja muuttui palvelemaan sota-ajan, ja vielä kauan sen jälkeenkin, propagandaa, jota maakuntalehtemme tukivat. Näin maakuntahenget saivat kukin omat kuvaajansa ja ylläpitäjänsä, alueellinen identiteetti osana valtaa ja sen käyttöä maaherran tai kirkkoherran toimintaa näin helpottaen. 

Maakuntalehdet olivat taas poliittisten liikkeitten omistuksessa ja kansallinen joko yleisradiona tai Helsingin Sanomien tapaan yksityisessä omituksessa. Jonkun tulkinnan mukaan Erkko oli sotiemme synnyssä erityisen näkyvä ja jopa muut valtiomahtimme ohittava operoija. Näin se oikeasti toki olikin. Suomi alusmaana alkoi kehitellä ajopuuteorioitaan ja suomettumistaan ja mediavalta odotti tulemistaan.

Myöhemmin, kun sodat olivat ohi, myös aiemmin verinen sisällissotamme, tutkijamme päätyivät käsitteeseen “ajopuuteoria”. Sen sijaa rajojemme ulkopuolelta tulevat tutkijat päätyivät toisenlaiseen tulkintaan ja heistä yksi nimekkäimmistä, Anthony W. Upton, sai nekrologinsa Helsingin Sanomiin 7.8.2015.

Upton kirjoitti teoskissaan “ Vallankumous Suomessa 1-2” ja “Välirauha”, kuinka suomalainen fatalismi ja ajattelu historiallisesta välttämättömyydestä häpäisee koko kansakuntaa ja ihmisarvoa. Niinhän se tietysti tekeekin. Se kun oli samalla oma valintamme niin kauan kuin aloimme oppia lukemaan ja panemaan mediavallalle hanttiin.

Ihmiset ja kansakunnat, puolueet ja niiden mediat, ratkaisevat tekonsa ja toimensa omilla aktiivisilla teoillaan ja päätöksillään, valinnoillaan. Niin myös suomalaiset oman jatkosotansa toisessa maailmansodassa siinä missä punaiset, tehden hirveän virheen, joutumisen sisällissotaan.

Siitä on vai kirjoitettu medioissamme ikään kuin synkkä erehdys olisikin vain syntyneitä julmuuksia ja uhreja, myöhemmin syntynyttä jälkipyykkiä. Jälkipyykin pesusta oli päästävä ja ryhdyttävä katsomaan totuutta silmiin myös Suomessa. Likapyykki kun ei muut puhtaaksi pesemättä eikä musta valkoiseksi edes pesemällä.

Maailmankuvamme muuttuu

Sotiemme syyt ja niiden tietoinen valinta, mediamme, näiden  yhteinen kehitys ovat ikään kuin muuta kuin tietoista valintaa ja tekoja, väitimme aiemmin ja uskoimme siihen itsekin. Näin myös median kehitystä ohjasi ikään kuin näkymätön käsi,  historian välttämättömyys.

Kun sen virheet, rötökset, huomasi vastassa oli ikään kuin ei kukaan, eikä siihen voisi puuttua tänäänkään. Sodassa sen sijaan oli vastassa aina vihollinen. Joskus jopa puolen maailma kokoinen liittoutuma. Toiseen satuun uskottiin, toiseen taas ei.

Näin oman aikamme mediayhteiskunta on, historiallisen pääomamme tulkintana, median osalta ajopuu, stereotyyppien luonnehtimaa narratiivista kertomusta, jossa maantieteen, historian ja valtiotieteitten jne. käsi ei niihin ylety, eivätkä muut valtiomahdit. Luonnontieteet ovat jo kokonaan toisen kielen käyttäjiäkin. 

Neljättä valtiomahtia ohjaa vain pyhä käsite “sananvapaus” ja muita vapauksia ja arvoja ei sitten olekaan. Paitsi sosiaalisen median viides valtiomahti, joka alkoi kirjoittaa ja lähettää reaaliaikaista mediaa välittämättä pätkääkään neljännen valtiomahdin sille asettamista rajoistamme. Sitä kun suojasi sananvapaus ja jos sitä alkoi rajoittaa, ampui neljäs valtiomahti omaan jalkaansa.

Näin alkoi syntyä rajauksia, joita media käytti sosiaalisen  kansalaismedian vallan ja sananvapauden suitsemiseen mutta halusi pitää itsellään edelleen oikeuden olla yläpuolella kansalaismedioittemme. Ei sellainen voinut onnistua. Leimata joku huolimaton sanavalinta perussuomalaiselta kansanedustajalta sopimattomaksi sananvapauden käytöksi ja aloittaa koko kansanliikkeen leimaaminen. Käynnistää marsseja ympäri maata käyttäen vuosisataista ja lähinnä neekeriorjille ja heidän jälkeläisilleen tarkoitettua mekastusta.

Vaarallista leikkiä tulella

Kun stereotyyppejä käytetään leimaamisessa, sen on oltava ylilyövää ja kaikki normit ylittävää. Tätä on käytetty niin ensimmäisen kuin toisen maailmansodan aikaan ja toki aina kun on lietsottu vihaa ja poliittista aggressiota. Vastapuolen on taas vaiettava ja sieltä on  vietävä sananvapauskin.

Historiallinen välttämättömyys ja ajautuminen uuteen paradigmaiseen, maailmankuvat muuttavaan hybridiyhteiskuntaan, ei kuitenkaan onnistu näin heppoisin eväin ja vain julistuksena jostain, joka ei ollutkaan valittu arvo, normi, puhumattakaan moraalista tai laista.

Fasismi kun ei ole Paavo Haavikon tulkintana arvo tai edes anarkia saati aatesuunta vaan pelkkä toimintamalli, jota saattoi tavata niin vasemmalla  kuin oikealla. Siinä toimintamallissa taustalla näyttelevät ihmisen geneettinen perimä ja aggressiot, vihan hedelmät takaraivossa ja luolien suulla kivittäen ikkunoita tai potkien ihmisiä kaduilla. Sellaisen provosointi on äärimmäisen vaarallista silloin kun lama ja taantuma jatkuu vuosikymmeniä.

Kun tieteet puhdistivat jo omat pesänsä aika- ja paikkatieteissä, valtiotieteilijät ja yhteiskuntatieteilijät, luonnontieteet omalla kohdallaan, media jäi ei kenenkään maille ja vanhan maailmansa vangiksi luottaen tuon maailman “historiallisen välttämättömyyden“ tuomaan muutokseen. Jos se oli maalaisliiton tai demareitten mediaa, se haki edelleen turvaa sieltä, vaikka olikin julistautunut jo mukamas riippumattomaksi. Punavihreä toimittaja on tutkimusten mukaan jotenkin uskottavampi kuin muut toimittajat ja ehkä koulutuskin tulee Tampereelta.

Vanhan valtaajat uuden maailman valtaajina

Kun tukea alettiin hakea vanhoista ja rapautuvista rakenteista hybridiyhteiskunnan maassa ja maailmassa, mediavallan maakuntahenget ja vanhat stereotypiat eivät enää toimineetkaan. Niinpä kun syntyi uusi kansanliike, oire tähän onnettomaan tilanteeseen, jossa historialliseen välttämättömyyteen ei enää uskottu, perinteinen media alkoi leimata sitä ikään kuin se olisi menneiden vuosikymmenten Kari Suomalaisen piirtämiä koomisia kynänvetoja poliittisten liikkeittemme vanhoista stereotyypeistämme.

Ironia, satiiri ja sarkasmi sitoivat ikivanhan tiedottamisen keinot siinä missä kuvat ja videotkin. Niitä käytettiin mutta sisällöstä ei enää piitattu lainkaan. Ei kysytty miten leimata karjalaisten alun perin perustama puolue rasistiseksi loukkaamatta siirtokarjalaisiamme verisesti. Se oli jo suuri kansallinen ongelma  sinänsä mutta unohdettu ja kuopattu käsittelemättä lainkaan.

He kun olivat kokeneet suomalaisen rasismin ensimmäisenä ja siitä oli vaiettu osana jatkosodan historiallista välttämättömyyttä, vääriä luulojamme. Oli siitä muutama tutkimus tehty, mutta niillä haluttiin vain rohkaista maata ponnisteluissa jälleenrakentamisen aikana. Se oli tuon ajan “tiedettä” ja propagandaa, tapa unohtaa koko asia tehden rajusti työtä ja maksaen sotavelkojamme.

Media kiersi aina totuuden – tieteen ja tutkimuksen

Sen sijaan maantieteilijät olivat jo aikoja leimanneet rasistiset ja stereotyyppejä rakentelevat oppikirjamme alimpaan tuonelaan siinä missä valtiotieteilijät tapamme kirjoitella poliittisista liikkeistämme. Professori Tuomo Martikainen, moneen poliitikkomme kouluttanut ja kokenut poliittisten liikkeittemme ja vaalitutkimuksen emeritus, kirjoitti vaaleista, puolueista, yhteiskunnan muutoksesta ja kuinka Suomessa vihataan politiikkaa. 

Timo Soini teki gradunsa hänelle ja aihekin oli populismi. Varmasti oli oikeassa ohjauksessa tehtyä tutkimusta, joka siirtyi myöhemmin sanoista teoiksi ja ajopuumallit unohdettiin, syntyi puolue, hyvä teoria hyväksi käytännöksi

Kun nyt Perussuomalaisten työmiehen ja konkreettisen osaamisen taidon itselleen hankkineen Matti Putkosenkin sietokyvyn rajat ylittyivät, hän puuttuu erittäin mittavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan. Toki sitä sivusi jo presidentti Mauno Koivisto tiedemiehen koulutuksellaan heti virkakautensa alusta ja alkoi kiertää jo tuolloin mediaa kutsuen toimittajia sopuleiksi, ei vielä käsitteellä sopulismi tai magafoni.

Koivisto antoi lausuntonsa MTV:n kautta ja Pekka Hyväriseen luottaen. Hyvärisestä tulikin myöhemmin Julkisen Sanan Neuvoston vetäjä näkyvien erojen jälkeen. Pekka Hyvärinen itse poistui  tästä toverituomioistuimesta Matti Vanhasen ajojahdin yhteydessä ja tuppilautavallankumous kaatui näihin hetkiin. Blogieni lukija muistaa miten kirjoitin jo etukäteen mitä tapahtuu ja miksi.

Vanhanen luki varmaan myös blogini ja valitsi tiensä välttäen jopa oman puolueensa ja Maaseudun Tulevaisuuden asettamat ansat. Nyt tuon lehden päätoimittajana on Helsingin Sanomista potkittu päätoimittaja ja meppivaaleissa epäonnistunut poliitikko. Näin median kärjessä vastuuta kantavat näkyvät poliitikot ja päinvastoin. Kuka uskoo, että siinä ollaan neljäntenä valtiomahtina vahtimassa muita vallankäyttäjiä Suomessa ja poliittisesti tasapuolisesti toimien?

Valheita valheitten päälle

Vain hetki takaperin hän julkaisi toimittaja, maanviljelijä ym.  sekä entisen vihreän kansanedustajan kanssa elävän hämeenlinnalaisen keskustan puoluejohtajaehdokkaan Timo Kauniston artikkelin, jossa hän haukuskelee eläkkeellä olevan diplomaatti Matti Kääriäisen kirjaa “Kehitysavun kirous”.

Maan toiseksi suurilevikkisin päivälehti kirjoittaa,  kuinka Afrikan kehitystyössä 40 vuotta toiminut suurlähettiläs olen minä, Matti Luostarinen, ja kirjakin on minun kirjoittama, ei ansiokas elämäntyökirja suurlähettiläs Kääriäiseltä. Sitä on turha edes yrittää oikaista. Kun tunnen sekä päätoimittajan että artikkelin kirjoittajan, kyseessä ei voi olla vahinko.

Jään odottaman että valtionhoitajapuolue panee asiat kohdalleen ja Putkonen ei jätä yhtään kiveä kääntämättä nyt kun kyseessä on poikkeuksellisen suuri ja mittava asia ja sen vuosikymmeniset, jopa vuosisataiset juuremme pahuuden teossa ja historian vääristelyssä.

Sieltä kun löytyvät myös sotiemme syyt ja seuraukset, myös koskisotien, eikä rauhaan jää mediasotien ihmeet ja kiusaamiskulttuurin pahin perkele. Jo oli aikakin puuttua ongelmaan ja sen ytimeen muidenkin kuin meitä seuraavien vieraitten toimesta meitä suomettuneita ja  historialliseen välttämättömyyteen uskovia kansalaisia ihmetellen.