Perussuomalaiset

Matti Luostarinen

Suomalaisen maaseudun lyhyt historia.

Suomalaisen maaseudun lyhyt historia

1.11.2006. – 28.09.2008 – 21.02.2023

Suomalainen maaseutu ja yhdyskuntarakenne on käynyt jatkuvaa kamppailua olemassaolostaan. Elimme 1960-luvulla kyliemme suurta aikaa, jota ruokkivat aiemmat maareformit ja myöhemmin monet asutuslait sekä Karjalan evakkojen sijoittaminen maaseudulle. Sotien jälkeen maaseutu eli vahvaa nousukautta, uudisrakentamista, jossa koulu oli kylän keskipiste.

Kirjassani ”Agropolis Strategia tai Agropolis Strategy” käyn lyhyesti läpi suomalaisen maaseudun rikkaan historian. Viljelyn luonne oli ohjaamassa kylien syntyä ja niiden sosiaalista rakennetta. Samaan aikaan, kun läntinen osa maata sai tiiviin kyläasutuksen, kaskitalous suosi idässä ja pohjoisessa harvempaa asutusta. Samalla kaskeaminen piti väestön jatkuvasti liikkeellä ja edellytti pienten osuuskuntien yhteistyötä.

Ensimmäiset itäsuomalaiset ”piällysmiehet” olivat noin kymmenen talouden kaskiyhtiöitä johtaneet ns. huuhtakuninkaat (vrt Simonen 1949). Olen aiemmin kuvannut kirjoissani mm. oman sukuni ja sukunimen syntyä osana verojen maksua luostarilaitoksen lampuoiteina. Kaskeamisen rinnalla suurehko, normaalin pitäjän kokoinen ja purjekuntaa ylläpitänyt, ”kloster” -sukunimen Pohjois-Savossa saanut luostarilaitoksen yhteyteen syntynyt yhteisö Kallaveden rannalla (Luostarinen 2021: Cluster art and art of clusters 70 years – Muistelmakirja NYT – The way on my life).

Tässä tapauksessa yhdistävänä ja tilaa ylläpitävänä voimana oli purjekunnan veneet ja verojen maksu airon paikasta, joko rahalla tai omalla työpanoksella kaskeamisen rinnalla. Paikka oli erinomainen lähteä vesiteitse myös kohti merta ja maailmaa. Veneet olivat viikinkiveneiden mallisia, suuria purjeveneitä. Veneessä oli kymmeniä aironpaikkoja. Soutajat kokeneita merenkävijöitä. Teitä oli harvakseltaan ja talvella liikuttiin jääteitä käyttäen.

Oulu opittiin tuntemaan sekin tervaporvareitten kaupunkina ja Oulujärvi Kainuun merenä. Nykyinen komea kaupungintalo oli alkujaan tervaporvareitten rakentama kapakka. Raahe tunnetiin sekin tervasta ja purjelaivakaudestaan. Raahen kaupunkitutkimusta tehdessämme siitä puhuttiin jopa Rautaruukin duunareitten kotona. Suomalaisten tapa sotia tunnettiin myös Ruotsissa. Samoin tapamme varoittaa maahan tunkeutuvista vieraista jo hyvissä ajoin tulia käyttäen.

Kylien sosiaalinen rakenne alkoi muotoutua jo varhain Itä-Suomessa toiseen suuntaan kuin länsi- ja eteläosissa maatamme. Toki taustalla oli myös jyrkkä luonnonmaantieteellinen raja, jota vahvistettiin myös miekalle piirrettynä, myöhemmin ”susirajaksi” kutsuttuna linjana. Niinpä maakuntiemme ja heimojen synty on mahdollista tulkita myös toisin kuin puhtaasti topeliaanisessa hengessä, olkoonkin että erilaisista Suomea koskevista aluejaoista asutushistoriallisesti merkittävimpinä voidaan pitää maakuntia, joiden määrä ja merkitys on historian kuluessa suuresti vaihdellut.

Niinpä alun perin Suomen muinaiset maakunnat olivat kansan itsensä muodostamia heimojen asuma-alueita. Kun maakuntien synty oli yhteydessä heimoasutuksen leviämiseen, voidaan Suomen vanhimpina maakuntina pitää varsinaissuomalaisten, hämäläisten ja karjalaisten asutusalueitamme. Näitä nuorempia maantieteellisiä alueita ovat mm. Uusimaa, Satakunta ja Pohjanmaa, jotka niin ikään ovat syntyneet lähinnä asutushistoriallista tietä.

Savolaisten paikan määrittivät juuri rajat ja kyky käyttää kieltä, joka muistuttaa brittilordien englantia. Varotaan, toisin kuin Hämeessä, kielteisiä ilmaisuja. Otetaan selvää kuka vieras voisi olla. Paikan tuulisuus koulii kieltämme. Topelius puhui hämäläisistä kivenpyörittäjinä ja karjalaisista sananpyörittäjinä. Savolaisista hän ei saanut mitään selvää.

Hallinnollisiin linnalääneihin pohjautuva lääninjako syntyi mm. niiden linnojen ja linnoitettujen paikkojen ympärille, joita oli perustettu ruotsinvallan aikana eri maakuntien puolustustarkoituksessa. Nämä hallintoalueet noudattelivat enemmän tai vähemmän vanhoja heimoalueiden rajoja, olkoonkin että poikkeamia esiintyi aikojen kuluessa hyvinkin runsaasti (esim. Auer 1936). On mahdollista tulkita, että juuri keskiajan linnaläänit vakiinnuttivat Suomessa myös ns. historiallisen maakuntajaon.

Vasta monet uudet läänijaot ovat hävittäneet hallinnollisten alueiden ja vanhojen maakuntien aiemmin miltei yhteiset rajat. Kun näin on ollut, myös viimeisin aluejako (sote) maakuntarajoina olisi voitu hoitaa käyttäen optiomaalisia saavutettavuuslukuja ja niiden mukaan syntyvää luokitusta vaikkapa noin kymmeneen optimaaliseen hallinnolliseen alueeseen. Nyt niitä tuli liikaa ja niiden kyky hoitaa tehtävänsä meni samalla. Yhden poliittisen liikkeen ylläpito tulee meille kohtuuttoman kalliiksi kymmenen puolueen joukossa.

Lännessä kylien elämää ohjasi sarkajako ja talonpoikien verotusluvut sekä vainiopakko, vuoroviljelyjärjestelmä johon talonpojat sidottiin. Työt oli suoritettava tiukan samanaikaisesti ja yhteistyössä säännöksineen. Jutikkalan (1942) mukaan tämä toi mukanaan järjestystä ja tehokkuutta, edisti uusia innovaatiota mutta samalla myös jarrutti niiden käyttöönottoa. Ajan oloon kielteiset piirteet koettiin suurempana ongelmana kuin saavutetut edut. Syntyi isojako 1746 ja uusjako 1848.

Isojaon aikana korostettiin jo maanviljelijän ajalle tyypillistä liberalismia, talonpojan itsenäistä asemaa yrittäjänä ja irrallaan kyläyhteisön holhouksesta. Syntyi asutuksen hajoamista, kylien sosiaalisen merkityksen vähenemistä, maattomien aseman vaikeutumista ja lopulta hallinnollisen kyläjärjestyksen katoaminen (Jutikkala 1942, Luostarinen 1992). Osin tämän seurauksena jouduttiin antamaan asetus kunnallishallinnon toteuttamisesta vuonna 1865. Katajamäen (1991) mukaan juuri tästä seurasi vääjäämättä kirkonkylän korostuminen ohi muiden kylien hallinnollisena ja kulttuurisena keskuksena.

Kallaveden rannalla tämä tarkoitti jo aiemmin Kuopion aseman korostumista ohi Maaningan, jolloin taustalla oli toki myös keskushallinnon toimet sekä liikenteelliset saavutettavuusluvut. Aiemmin Kallaveteen hukkuneet luostarilaitoksen veronmaksajien kohtalot sinetöityivät puolestaan juhannuspäivänä 1850. Se oliko kyseessä puhdas onnettomuus, on historiallisesti tänään toisarvoinen tekijä. Riidat Mikkelin ja Savonlinnan sekä Kuopion välillä ovat jatkuneet joka tapauksessa tähän päivään saakka. Sama pätee Pohjois-Karjalaan ja siellä kohtaamiini riitoihin, joita nyt lisää rajan sulkeutuminen Venäjälle (Luostarinen 1991. Keski-Karjalan yhteistyöprojekti, Agropolis strategy 1992).

Vuosisadan vaihteessa maataloutta kehitettiin ennen kaikkea tavoitteena monipuolisuus ja vankka omavaraisuus. Taustalla olivat katovuodet ja viljelyn oikullisuus. Toki mukana oli myös viljan hyvä hinta ja viinan kotipoltto, viljelyn yksipuolistuminen ja lopulta katovuodet 1867–1868, jolloin 10 % kansasta kuoli aliravitsemukseen.

Peltoala alkoikin lisääntyä rajusti, tuotanto tehostui, voita vietiin mm. Pietariin ja Englantiin. Edessä olivat rakennemuutokset, torppareiden vapauttaminen ja asutuslait (Lex Kallio). Sisällissodan jälkeen tärkeänä pidettiin epävakaan väestönosan sitomista maahan. Näin erityisesti maan reuna-alueilla ja Neuvostoliiton rajan tuntumassa. Suomalainen maaseutu eli parhainta kasvuaan 1920… 1950 lukujen aikana. Työvoimaa oli runsaasti tarjolla, maaseutu alkoi koneistua ja rikastui metsistään.

Kunnat olivat saaneet hallintonsa toimimaan etenkin kansan sivistystason nostajana, osuustoiminta kukoisti, Pellervo seuran rinnalla maassa toimi jo vuonna 1930 noin 5500 erilaista pienosuuskuntaa osuuskassoina, osuusmeijereinä, osuuskauppoina, hankinta- ja yhteistyöosuuskuntina. Syntyi ammatillinen etujärjestö (MTK) ja poliittinen toiminta kanavoitui Santeri Alkion toiminnan tuloksena. Karjalan siirtoväki asutettiin maanhankintalain perusteella lohkotuille tiloille etenkin Länsi- ja Etelä-Suomeen. Rintamasotilaille tiloja järjestyi ns. kylminä tiloina etenkin Itä- ja Pohjois-Suomeen. Toiminta oli perusteltua metsäteollisuuden raakapuun hankintana sekä elintarvikkeista omavaraisen kansakunnan tulevaisuuden turvaajana.

Syntyi agraariunelma, jota piti Suomessa yllä subventointijärjestelmä, joka poisti tuotteiden menekki- ja hintariskit sekä synnytti ylituotantoa ylläpitävän automaatin. Maaseutu eli dynaamista aikaa mutta samalla itseriittoisesti. Suuret ikäluokat alkoivat tulla aikuisikään ja alkoi prosessi, jota kutsuttiin koneellistumisen myötä kaupungistumiseksi ja sosiaalisena ilmiönä kaupunkilaistumiseksi. Yhteispohjoismaiset työmarkkinat helpottivat paineita ja nuorten muuttoa Ruotsiin. Kesällä juhannuksena kotitilani kokkotulilla puhuttiin sekä suomea että ruotsia mutta toki osa meistä saapui kauempaakin ja puhui puuta heinää tai ymmärsi olla hiljaa.

Nuoria oli paljon, lentopalloa pelattiin monella kentällä samaan aikaan. Menestyimme myös yleisurheilussa ja hiihdossa, mitalit haetaan nytkin vieremäläisten toimesta ja Keijo Rosberg koulutti meistä formulakuskeja, Immo Kuutsa hiihtäjiä, Seppo Kääriäinen poliitikkoja, Spede Pasanen tyhjänpuhujia. Ylä-Savo sai kuitenkin instituuttinsa ja yhteydenpito yliopistoihin hoidettiin sieltä.

Maatalouspolitiikassa maaseudun asuttamisen aika oli auttamatta ohi ja alkoi uusi rakennepolitiikan vaihe. Uusi teknologia ja tilakoon kasvu olivat osa tätä vaihetta siinä missä tapa tasapainottaa kotimaan tuotanto ja kulutus.

Pellonvaraustoiminnalla sodan jälkeen syntyneet pientilat saatiin pois tuotannosta. Etenkin Pohjois- ja Itä-Suomessa tämä johti huomattaviin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Kehityksen taustalla oli pikemminkin asutushistorialliset piirteet, eivät niinkään tuotannolliset lähtökohtaerot etelän ja pohjoisen välillä. Samalla ongelmaa syvensi verotuksen muuttuminen. Pinta-alaverosta siirryttiin todellisten tulojen verottamiseen. Verotus kiristyi juuri vaikeilla lypsykarjavaltaisilla tiloillamme maan itä- pohjoisosissa mutta helpottui samalla suurilla kasvinviljelytiloilla etelässä.

Suomalainen maaseutu alkoi autioitua, katkeruus levisi juuri tilansa raivanneiden viljelijöiden sekä kyliemme korpimaisemiin ja ne alkoivat autioitua. Maaltapako oli pahimmillaan suurten ikäluokkien tullessa työikään ja tilanpidon samalla päättyessä, tilojen autiotuessa kyläkunnittain. Katkeruus leimahti mm. poliittisena kansanliikkeenä (SMP) (Sänkiaho 1971). Oman aikamme perussuomalainen puolue on jatkoa tälle poliittiselle liikkeelle, olkoonkin että nyt katkeruus purkautuu myös montaa muuta kautta ja ilman poliittista liikehdintää sekä populismia.

Aluepolitiikasta siirryttiin seuraavassa vaiheessa aktiiviseen kylätoimintaan ja sen tukemiseen. Ensimmäinen tällainen kokeilu tehtiin Lokan ja Porttipahdan välissä sijaitsevan kylän ongelmien hoitamiseksi. Allasevakot olivat jääneet heitteille ja asuivat pääosin täällä. Poromiesten rivitalot olivat heistä erillisiä. Neljään kertaan evakkoon joutuneen kohtalo muistutti miestä suomalaisessa elokuvassa ”SISU”.

Samalla maaseudulle saatiin työvoimavaltaista teollisuuttakin. Etenkin tämä koski noin viittäkymmentä seutukaupunkia ja näiden maaseutupitäjiä. Näin varmistettiin samalla myös luonnonvarojen käyttö ja hoito myös nyt, jolloin taustalla on kasvava tarve luonnon hoidosta syntyvää ja ilmastopolitiikkaan kuuluvaa luovaa ja innovatiivista osaamistamme. Tähän pyritään myös muuttamalla toimintalogiikkaa, etätyötä ja energiavirtojen tuotantoa sekä kulutusta ohjaamalla sitä uuteen vaiheeseen. Tänään ilmiö ei ole pelkästään suomalainen vaan samalla globaali. Näin Suomella on mahdollisuus toimia myös luonnonvaroineen tavalla, joka on Euroopan mittapuussa esimerkillinen.

Vanha agraariunelma muuttui 2000-luvun puolella ja suurten ikäluokkien eläköityessä kokonaan uudeksi mahdollisuudeksi. Maaseudun asema ja suuri pinta-alamme toi mukanaan sellaista potentiaalia, jossa matka keräily-, metsästys- ja kalastuskulttuurista teollisen yhteiskunnan kautta tietoyhteiskunnaksi toi mukanaan myös innovaatiopolitiikan sekä viestinnän uudet menetelmämme.

Näkyvimmin tähän vastasi spontaani maaseudun yhdyskuntatyö ja kylätoimikuntien perustaminen perinteisen paikallishallinnon rinnalle. Keskeinen osuus tässä työssä oli yliopistojen ns. toimintatutkimuksella (Hautamäki 1979, Luostarinen 1991, 2001)

Toki rauhallisempi kehitys ja pitempi kulttuurinen tausta olisi ehkä antanut meille paremmat mahdollisuudet nähdä toiminnallisten alueiden luonne. lokalisaatioehtojen asettamat rajat ja taloudelliset realiteetit.

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Maaseutukylät ja kuntareformin suurtaajamat

Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu on kuntareformissa turhaa

Helsingin Sanomat (30.10) uutisoi kuinka Tammelan kunnan Letkun kylässä maanomistajat myyvät puolen hehtaarin tontteja lähinnä pääkaupunkiseudun muuttajille. Neliöhinta vaihtelee reilusta eurosta viiteen euroon kunnallisteknisesti valmiilla, suurehkoilla tonteilla. Pääkaupunkiseudulla vastaava tontti olisi kymmenen talon yhteinen ja neliöhinta aivan muuta kuin euron luokkaa. Letkun kylästä on vajaan tunnin matka Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle. Asioida voi myös Forssassa ja Hämeenlinnassa, Tammelan kirkonkylässä.

Samaan aikaan kun kuntien rakenneuudistus etenee suurkuntien suuntaan, kylät käyvät kilpailua keskenään säilyttääkseen muutaman peruspalvelun. Lähinnä taistelua käydään kouluista. Niin myös Tammelan kunnassa, joka oli alkujaan vieressä kuihtuvan Forssan kaupungin emäkunta. Emäkunta on kasvukunta ja Forssa menettää sinne asukkaitaan.

Forssan talousalueeseen kuuluu Tammelan lisäksi Jokioinen, Humppila, Ypäjä ja pitkin hampain Urjala sekä kaupunkikunta Somero. Suur-Hämeenlinna on jo syntymässä Tammelasta itään ja vieressä lännessä on niin ikään suur-Salon talousalue sekä Loimaan maaseutupitäjien talousalue. Kaikki muuttovoittoalueita Forssaa lukuun ottamatta.

Maaseutupitäjä Rengon liittyminen Hämeenlinnan kaupunkiin on sama ilmiönä kuin kirkonkylän muuttuminen aikanaan kunnan keskukseksi ja sivukylien unohtuminen jonnekin periferiaan. Hämeenlinnalla on näitä korvessa majailevia kaupunginosia jo liiaksikin omasta takaakin. Alkaa muistuttaa kaupunkirakenteena Lahtea tai Oulua. Seutukaupunkina Forssa kamppailee viiden maakunnan periferiassa omaa epätoivoista pitkitettyä kuolinkamppailuaan. Pelkkä kaupungin vaakunan kiillotus pienen seudun keskuskuntana ei oikein ketään elätä.

Kylien on siis itse hoidettava omaehtoisesti yhteytensä verkottuen ja verkostoituen. Tämä koskee myös maankäyttöä ja sen säätelytarkoituksia kyläyhteisön käytössä. Suuren pinta-alan kaupunkikunnilla on jo nyt laiminlyötyjä entisiä maaseutualueita viheralueina ja niiden lisääminen Rengon tai Hattulan kaltaisilla kymmenien kylien yhdyskunnilla ei näiden toimeliaisuutta ja yhdyskuntarakennetta juuri auta.

Politiikassa (politics) kyse on pelkästään vallankäytöstä ja valtapolitiikka ei suosi maaseudun pienkyliä. Tämän varmasti jokainen myöntää puolueesta riippumatta. Sen sijaan ihmisten elinympäristön kehitys (policy) on kokonaan toisen tason kysymys ja mahdollista myös suurkunnan osana. Näitä kahta ”politiikkaa” ei pidä sotkea toisiinsa. Ei myöskään regionalismia spatiaaliseen alueeseen ja mentaaliseen yhteisöllisyyteemme, juuriin ja sosiaaliseen pääomaan tai muistiin.

Suomen rikkaimman maatalousalueen (”Vakka-Suomen”) kohdalla maaseutupolitiikka menee tasatahtia luonnonvarojen käytön kanssa eikä vastakkainasettelua juurikaan esiinny. Vastakkainasettelu on syntynyt pikemminkin perinteisimmän aluepolitiikan maakunnissa Itä- ja Pohjois-Suomessa. Maataloustuet ovat yhteistä aluepolitiikkaa ja kinastelu aiheesta lähinnä poliittista peliä. Uutisköyhinä aikoina kaivetaan esille vanhoja hautoja ottaen vauhtia kansalaissodan vuosilta. Suomi nyt on tylsä, uutisköyhä maa. Huhtiniemen haudatkin vaikuttavat olevan 1800-luvulta ja Venäjän vallan aikaisia. Niistä ei saa kunnon riitaa tai vastakkainasettelua tekemälläkään.

Konsultoivaa apua olisi haettava Lapin allasrakentajilta. Dikotomia on kuulunut Lapissa ja köyhillä kehitysalueillamme tyypilliseen imperialismin periaatteeseen, jossa köyhät asetetaan vastakkain. Näin on estetty horisontaalinen verkostoituminen. Nykyisin se tapahtuu kuitenkin netissä ja rajat ylittäen eikä manipulointi ole mahdollista.

Suuret ikäluokat eivät saa enää lapsiaan ja näiden lapsia mukaan globaalista nettiympäristöstä. Rollaattoreilla tehty vallankumous ei ole uskottava. Yliopistojen ”verkottaminen” on hallinnollisesti turhaa puuhastelua sekin. Ei innovaatioympäristö hallintoa kaipaa verkostoympäristönä vaan sen poistumista jo viimeinkin eläkkeelle.

Sama koske ”valtapolitiikkaa” kuntien rajoilla. Kehen se valta kohdistuu? Valta ilman alamaisia on turhaa. Konfliktiteoreetikkojen ”pelaaja” -luonne ja persoonallisuus on vain yksi lähes kymmenestä verkoston ”tyypeistä” eikä pelin ulkopuolella olevat havaitse sen tekemisiä lainkaan (tyyppiluokitukset katso Luostarinen 2005: Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka)

Kuntauudistus ei koske niinkään vain kirkonkyliä, joista takavuosina tuli kuntiemme ja kylien yhteisiä palvelukeskuksia, vaan ennen kaikkea se koskee liki 3000 aktiivista pienkyläämme. Nämä pienkylät jäivät aikanaan suuremman kirkonkylän varjoon, josta tuli samalla kunnan hallinnollinen keskus ja usein myös kunnan nimi.

Varakkaista pienistä kylistä tuli paljon itsenäisiä kuntia. Yhteistä pohjaa ei niin kauheasti haettu ja Hämeen kylissä riitti, kun tunsi lähinaapurit. Maailma loppui hevosen kulkemaan matkaan. Nyt tämä sama matka on nettiympäristö ja globaali, rajaton todellisuus. Syntyi muutoksista se suurin, paradigmainen. Se muutti maailmankuvamme myös tieteissä, maantieteessä kartat ja aikatieteissä kellot ja almanakat.

Se ei suinkaan ole surrealistinen virtuaalimaailma. Virtuaalisena ja surrealistisena maailma avautuu nyt regionalismiin kiinni jääneille ja autoineen lumisohjossa tuskaileville. Tällaisia on vain vajaa 2 % koko ihmiskunnasta. Härillä kyntäjä puhuu häristä ja lähtee kohti itää, kun tarkoitus on mennä länteen. Nyt itään tuli este ja se pysyy sellaisena kauan. Olemme osa Natoa ja hybridiyhteiskunta jatkaa kouristeluaan sielläkin. Ja etenkin juuri siellä. (Ks. Luostarinen: Hybridiyhteiskunnan kouristelu)

Samalla kun ehkä noin sata kirkonkylää on nyt menettämässä itsenäisyytensä, samaan aikaan monet pienen kylät ovat kasvattaneet itsenäisyyttään EU:n omaehtoisen toimeliaisuuden ja tukitoimien rahoittamana. Paluumuutto kyliin on alkanut jo vuosikymmen takaperin ja koskee usein muuta kuin kirkonkylää. Niinpä esim. Forssa on menettänyt väestöään jo yli vuosikymmenen, mutta Tammela ja sen kylät lisäävät väestömääräänsä. Tammelan kironkylää ei pidä kuitenkaan sotkea Letkun kylään spatiaalisena yksikkönä. Mitä tekemistä Letkun kylällä on Tammelan kirkonkylän kanssa, jonne lapsia yritetään ”muiluttaa” elpyvistä kylistä ympäri maakuntaa?

Monet seutukunnat kasvavat kylien kasvun varassa. Koko Etelä-Suomen kolmio Helsingin, Tampereen ja Turun rajoittamana on muuttovoittoaluetta. Täällä kylärakenteiden muutokset ja kasvavat vahvuudet ei ole ollenkaan sama kuin kuntarakenteen kriisi kirkonkylästä tai seutukunnan kaupunkikeskuksesta tulkiten ja koko maata ravistellen.

Kunnan hallinnon kriisi ja valtapolitiikka siellä ei ole sama asia kuin kylät ja niiden toimeliaisuus. Mitä tekemistä Letkun kylällä ja sinne muuttavilla helsinkiläisillä lapsiperheillä on kunnallispolitiikan muutaman juonittelevan valtapolitiikan kanssa? Pienet maaseutukylät vahvistuvat siinä missä suuret kasvukeskuksemme järkevän maaseutupolitiikan (policy) keinoin oli kunnallispolitiikka (politics) vaikka kuinka syvässä ahdingossa. Ei näitä kahta asiaa tule sotkea toisiinsa vaikka ”peluri” (”politics”) niin haluaisikin. Peluri sulkee pelinsä ulkopuolelle kaiken ja kaikki, jotka eivät suostu hänen sääntöihinsä. Pelurin maailman suurin ongelma on moraalin puute ja emotionaalinen köyhyys.

Maastamme on muotoutumassa maakuntakeskusten ja maaseutukylien Suomi, jossa vanhat hallinnolliset kuntarajamme ovat olleet rasite jo runsaan vuosikymmenen ajan. Seutukunnat ovat toki lähempänä työssäkäyntialueita ja palveluiden hankinta-alueet ovat kohtuullisen helppo Suomessa rajata. Uusi verkostosukupolvi ei kunnioita hevospelien aikaa ja auto vie etsimään asuinpaikkoja kauas pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Emme me kauan jää ilman sähköisiä liikuntapelejä. Etätyö on sekin jäänyt pysyväksi ja laajenee kaiken aikaa.

Kirjoitan nyt vaivatta kymmenen kertaa sen minkä aikanaan työpaikalla, jossa työilmapiiri oli koko ajan tulehtunut ja psykososiaaliset ongelmat veivät perhesurmiin. Akateemikkojen taistelu paikasta auringossa maaseutupitäjien keskellä oli surullisen suomalainen kokemus. Matka Vantaalle ja maailmalle oli ainut henkireikä heille.

Kansainvälistynyt nuoriso hakee rajojaan netin ja globaalin maailman tarjoamin keinoin. Perinteinen kunnallispolitiikka on siitä uskomattoman kaukana. Verkkolehden lukija ja nörtti ei paljon paikallista paperilehteä selaile. ”Nörtiksi” nimittelykään ei enää oikein toimi, kun kyseessä on yhteiskunnan toimivan koneiston ulkopuolelle jäävä ”etanolirotta” EU:n liberalismin kokeilualueella ja laboratoriossa pohjoisessa periferiassa. Viimeisimpien tutkimusten mukaan suurten ikäluokkien yleisin kuolinsyy on jo alkoholismi sekä naisilla että miehillä (HS. 1.11.06). Verisuonitautimme ja rintasyöpä on ohitettu yhteisellä rintamalla.

Olemme siirtymässä yhtäällä kohtuullisen suuriin alueyksikköihin, joita leimaa lähinnä tapamme hankkia palvelut kalliina erikoispalveluna. Näillä muutamalla suuryksiköllä on kohtuullisen tutut rajat, joita maassa on käytetty periteisesti maakuntarajoinamme, olkoonkin että aivan niitä ne eivät näytä nyt noudattavan. Toisaalla Etelä-Suomessa Helsingin ja Pietarin vaikutus näkyy ja liikkuminen lisääntyy.

On syntynyt uusia palvelukeskuksia, jotka eivät vastaa vanhoja hallinnollisia rajojamme lainkaan. Erikoissairaanhoito ja -koulutus ovat esimerkkejä palveluista, joita vanhat rajat eivät enää oikein tottele. Nettinuorille nekin ovat vähän ahtaita. Jatkossa kilpailevat yksityinen ja julkinen. Todellista ongelmaa ”etanolirottien” hoidossa on piiloteltu, kuten aina Suomessa. Miten ”etanolirotta” hoitaisi itsensä, kysytään? Ongelma on sama kuin median kriisissä. On mahdotonta taistella itseään vapaaksi, kun vastassa on ”ei kukaan” tai oma peilikuva.

Maallemuuton kautta syntyvä kylien herääminen uudelleen on paluuta takaisin pienyhteisöjen suureen aikaan, jolloin kylä oli asumisemme perusyksikkö palveluita haettaessa. Tämä kylien uusi aika on syytä havaita ajoissa, ettei palvelujen alasajo kohdistuisi väärään osoitteeseen. Osa kunnista ja kuntakeskuksista on toki menettämässä paikkaansa palvelujen tarjoajana, mutta ei toki alkuunkaan kaikki.

Maaseutupolitiikalla on saavutettu tuloksia, joiden merkitys tulee huomata myös pohdittaessa palvelurakenteemme ruohonjuuritason toimivuutta tuhansien hyvin aktiivisten kyliemme kohdalla. Kun kyseessä ovat usein joko keski-ikäiset tai nuorperheet, heitä ei voi kylissä siirtää sellaiseen hallinnolliseen kujanjuoksuun, jossa esim. lapsia lähdetään maaseutuneuvos Eero Uusitaloa lainaten ”muiluttamaan” vanhoihin kirkonkyliin ja kuihtuviin kaupunkitaajamiin. Uusitalolla annettiin madoton tehtävä aikana, joka oli hänellekin vieras kokemus.

Ihmiset itse vapaasti valitkoon asumismuotonsa ja -paikkansa eikä sitä saa ohjailla tai rasittaa väkisten piirrettävillä rajoilla tai keinotekoisella tavalla jähmettyen kuntakokoihin ja jo kauan sitten unohdettuun ”regionalismiin” karttaharhana.

Verkostoitunut Suomi ja sen maaseutu ei ole tuon vanhakantaisen ajattelun ja arvomaailman vankina. Vastakkainasettelujen aika on ohi, olkoonkin että vaalit lähestyvät. Verkostopuolueesta puhuvat eivät vaaleista piittaa. Helsingissä liikutaan paljon vähemmän kuin maaseudulla ja netissä ”etanolirotat” viihtyvät paljon huonommin kuin lähikapakoissa. Tämän ”surffailun” ero on syytä ymmärtää, kun rajoja pohditaan regionaalisena tai spatiaalisena prosessina. Edellisten surffailijoiden maailma laajenee niin regionaalisena, kun spatiaalisena ilmiönä, kun taas jälkimmäisten kapenee ja vaihtuu painajasimaiseksi sairaskertomukseksi.

Fundamentum est iustitiae fides – Oikeudenmukaisuuden perusta on luottamus