Kaupunginjohtajat kauhistelevat maakuntamallin ja soten sotkemista keskenään ja palaisivat vuosikymmenen takaiseen PARAS -kuntahankkeeseen ja sen pienten kuntien pakkoliitoksiin. Toki olisi voitu palata vieläkin kauemmas ja aikaan, jolloin kuntia ei ollut lainkaan mutta ei oikein kunnolla valtioitakaan.

Suomalaiset elivät metsissään onnellisina ja vailla sellaista byrokratiaa jota kuntajohtajamme nyt pelkäävät Hämeenlinnassa ilmestyvässä Forssan Lehdessä.

Helsingin Sanomissa (17.10) taas viestinnän professori ja feministi Anu Kantola kaipaa Linnan Tuntemattomaan poikaporukoiden rinnalle ja ohikin fiksuja työssä käyviä naisia. Muutenkin lehti on toimittajineen masentuneen oloinen kuten nyt Itävallan vaalit ja syksyinen alakulo edellyttääkin.

Itävalta on siirtynyt EU:n nationalistien itäisten naapureittensa rintamaan Unkarin, Puolan, Tsekin ja Slovakian tapaan eläen. Suomeen tauti ei voi levitä koska Itävalta on monimutkaisempi historiansa kanssa ja meistä erillisempi muutenkin, kirjoittaa Hesari.

Jos velikullat Kantolan lukemissa romaaneissamme ja niiden elokuvasovituksissa vaikenevat niin kyllä näyttävät vaikenevan myös heidän sisarensa ja siskorakkaat tänään tuppisuina tutkijoina ja rapauttavat siellä tieteen saavutukset, kirjoittaa taas toimittaja Mari Manninen tiedepiirien mykkyydestä ja osaamattomuudesta viestinnän vaativassa maailmassa (HS 17.10).

Tiedeviestinnässä tutkijoita pyritään toki sparraamaan ja yliopistomme ovat heränneet aivan viime vuosina kouluttamaan tutkijoista itsestään ja myös asiastaan innostuneelta vaikuttavia ihmisiä ja tiedettä popularisoivia osaajia amerikkalaisten ja brittien tapaan työhönsä eläytyen. Tunteet ne ratkaisevat sielläkin, kongresseissa ja konferensseissa, eikä vain asiasisältö, kirjoittaa Manninen ja häntä tukee viestinnän mediaprofessori Esa Väliverronen.

Suuryhtiöillä asiat ovat kohdallaan ja muodonmuutoksen on havainnut toimittaja Juha-Pekka Raeste samassa Hesarissa. Esityksissä on positiivista pöhinää, digitaalista disruptiota nollaenergiaympäristössä, kestävän kehityksen ilmapiiriä, kirjoittaa Raeste.

Voi kokeilla virtual reality -laseja, videoesitykset ovat lyhyitä, suuri hipaisunäyttö ja tiivistetty sanoma.

Mieleeni tulee viimeöinen uneni, jossa näin ikään kuin Timo Soinin oloisen hahmon mutta reippaasti hoikistuneena, sinisessä pikkutakissa ja ruutupaidassaan, ei siinä Marimekon tyylisessä lakanassa ensinkään. Jalassa tyyliin sopivat rennot farmarit.

Sinistä hohtava toimisto oli kohti taivaita kurkottavassa portaikossa ja tätä jumalaista näytelmää sisustaja oli lisännyt “rosolla” vanhanaikaisia mattoja ja ryijyjä, sellaisia mummon aikanaan kutomia räsymattoja matkivia, muovisangot oli korvattu heleänvärisillä liki vihreään vivahtavilla sinkkiämpäreillä ja katosta roikkui 1970-luvun presidentin vaaleista muistuttavia tai sitä aikaisempia Kari Suomalaisen piirtämiä karikatyyrejä nooteista joista myös laulettiin hiljaa mutta hitaasti.

Venäjän punakuoron laulama “siellä missä honkia humisee” kuului taustalta ja kuoroa johti Leninin näköinen mies, joka erehdyttävästi muistutti oman aikamme suomalaista poliitikkoa, jonka nimeä en unessa millään muistanut kalevalaisen sammon suoltaessa ilmoille tammen terhoja pikkuoravien iloksi ja niiden temmellyksen kadotessa viherkasveilla ja hedelmillä kirjattuun ja tähtiä tuikkivaan punertavaan taivaanrantaan. Sen siimeksessä kaksi miestä tanssi avaten oman Digital Bazaarinsa.

Raesten kuvaamalla tavalla myös unessani launch julkaistaan reaaliaikaisesti live-lähetyksenä Youtubessa ja niinistössä samoava hahmo, sylissään tuppilaudoista siististi koottu hyllykkö, esittää lyyrisen runoelman, joku naisista säestää enkelikuorossa ja antaa retorisen vastauksen, sellaisen jota Raestea mukaillen leimaa yrittämisen ja matkimisen pakko, jossa suoritetaan ajan hengen vaatimuksia ja toistetaan hokemia, koska luullaan, että niin pitääkin tehdä kuin nyt joulukin lähestyy ja se jos mikä on lasten juhla. Siinä vanhakin nuortuu kuin lapsi leikkimään.

Hyvää siinäkin varmaan tahdottiin, unessani, josta heräsin hiestä märkänä ja ikään kuin kaiken tämän aiemminkin kokeneena elokuvassa “Päiväni murmelina” ja Anu Kantolankin näkemässä Saara Turusen kiitellyssä näytelmässä “Turvallisuuden aave”. Varmaan tämäkin uneni kertoi taas kerran suomalaisista miehistä ja naisista.

Metsistä on taas kerran noustu, Kantolaa mukaillen, tarjoten jäätyneitä hetkiä, vaivautuneita juhlapuheita, kiusaantunutta kursailua, tyhjiä sanoja, kahvilusikoiden vimmaista kilinää, jossa vaikeudet alkavat heti kun olisi sanottava jotain lämmintä, hauskaa tai rakastavaa.

Aika loppuu kesken, ikään kuin Katalonialla, kirjoitetut ohjelmat kun eivät sano yhtään mitään mahdollisista uusista keinoista miksi sinistä unta ajetaan puoluereksiteriin. Katalonia oli omasta mielestään julistautunut itsenäiseksi sekin mutta epäselväksi jäi pitäisikö julistus sittenkin perua, toistaiseksi ja palat alkuruutuun ja PARAS -malliin kuten suomalaiset sotessaan ja maakuntamalleissaan tyyliin liike kaikki kaikessa, päämäärästä ei niin väliä Mauno Koiviston käynnistämänä demaripresidenttien sarjana.

Raeste kuvaa näkemänsä verraten sitä kunniakkaaseen ja hyvässä tahdossa tehtyyn näytelmään, mutta jota leimaa toiminnan epätoivoisuus ja silloin siihen liittyy aina unen näkijänä surullinen myötähäpeän tunne. Yliyrittäminen ja matkimisen pakko, jossa pyritään hakemaan ajan hengen vaatimuksia.

Tuon kokemuksen huvittavuus on samalla ahdistavaa, ikään kuin vanha ihminen, vanha puolue, joka yrittää pukeutua liian nuorekkaasti ja pilaten siinä vanhuutensa kauneuden.

Se on kuin reppu ja reissumies, jonka repusta on tehty yllättäen salonkikelpoinen, Esa Pakarinen nostettu estradille väärään aikaan ja väärässä paikassa Simo -nimisten puupposten tai salmisten tapaan ja ihan vain koska nyt sattuu olemaan Simon.