Spatiaalinen kognitio ja karttojen harhat

Tehtäköön taidon säännöillä – Fiat lege artis

27.05.2023

Kognitio käsittää ne mielemme sisällöt ja prosessit, joilla keräämme, koemme, tulkitsemme, ymmärrämme ja käsittelemme tietoa sekä kokemuksen omasta tiedonkäsittelystämme. Vaikea asia, siinä missä maantiede tieteenä on myös ikääntynyt ja yksi vaativimmista. Purjehtien kompassin avulla tai ilman.

Käytännössä kognitio tarkoittaa muun muassa tarkkaavaisuutta ja aistihavaintojen käsittelemistä, oppimista, muistiin painamista ja muistista palauttamista, kielen ymmärtämistä ja tuottamista, päättelyä, mielikuvien käsittelemistä, ajattelua, tietoisuutta, ongelmanratkaisua ja luovuutta, päätöksentekoa ja kaikkien näiden omien sisäisten ajatteluprosessiemme havaitsemista ja arvioimista. Kaikkea tarvitaan, kun kyse on maantieteestä, spatiaalisesta mutta myös regionaalisesta, kartan piirtäjän kyvystä hahmottaa tieteellisen täsmällisesti kartografiaa.

Mutta entä kun kyse on spatiaalisesta? Tai ehkä regionaalisesta? Mikä ero on maantieteilijän tavalla jakaa alueet spatiaalisiin ja kartalla näkyviin regionaalisiin ja siten hyvin konkreettisiin, kartanpiirtäjän mittakaavallisiin ja automme käyttämiin GIS (Geographical Information System) reitinluku ohjeisiin?

Maantiede on tieteistämme ehkä se vanhin ja samalla vaikein. Lähtien tavastamme hahmottaa ympäristöämme ja lopulta suunnistaa pohtimatta edes, miten linnut kykenevät siihen ja niin täsmällisesti kotipesänsä löytäen tuhansien kilometrien lentomatkan jälkeen.

Mitä poliitikkomme mahtavat tarkoittaa, puhuessaan puuta heinää aluevaaleistamme ja jakaen maata, laskelmoiden samalla, miten saisivat harhautettua omat äänestäjät, ne viisaat ja ymmärtävät, miten juuri hän on se, joka ymmärtää ja kykenee hoitamaan tämän kunnan, talousalueen ja kansakunnan asiat muita paremmin.

Oli kyse talousmaantieteestä, sosiaalimaantieteestä, kulttuurimaantieteestä, luonnonmaantieteestä, suunnittelumaantieteestä jne. On kulttuureja, joissa maantiede esiintyy tiedekuntana, tehty tutkimus on poikkeuksellisen salaista ja samalla omamme kaltaisia, pieniä laitoksia muiden pienten laitosten rinnalla.

Lukion opettajat opettavat maantiedettä maantietona rinnan biologian kanssa. Maantiede jos mikä on; ”Herkkä runoilijoiden laji” – ”Genus irritabile vatum” (Horatius). Tyypillinen maantieteilijä oli mm. Sakari Topelius ”Maamme kirjan” kanssa tai oululaisille rakas runoilijamme Aaro Hellaakoski. Jos et ole runoilija, sinusta ei voi tulla hyvää maantieteilijää.

Lisäksi sinulla on oltava poikkitieteinen tapa lähestyä etenkin värejä ja muotoja, kyky hahmottaa moniulotteista maailmaa. Katsoa myös tähtien taakse. Et saa tehdä mittakaavavirheitä suunnistaessasi ja silmäillen ympäristöäsi luonnon, talouden, kulttuurin, geosfäärin, hydro- ja atmosfäärin, biosväärin, mutta myös ekono- ja sosiofäärin kautta yhdistellen. Taustalla oma psykosfäärisi. ”Jumalalle kunnia korkeuksissa” – ”Gloria in altissimus Deo” on munkkilatinaa ja se on syytä osata.

Sain takavuosina kitkeriä kommentteja blogeistani etenkin, kun ne oli sijoitettu jonkun poliittisen liikkeen sivustoille. Harvemmin kotisivullani. Poistin ammattimaisen ilkeilyn ja jäljelle jäi vähemmän kommentoitavaa. Tyypillinen kommentoija käynnisti sen sanoista, joita hän ei ymmärtänyt. Portaat kuitenkin Parnassolle – Gradus ad Parnassum.

Otan esimerkin käsitteistä, joita vaikkapa aluetieteitä edustava maantieteilijä tai kartan piirtäjä ei voi välttää. Ne käsitteet, sanat, kun tarkoittavat aluetta, joko regionaalista tai spatiaalista. Olkoonkin että suomalainen tapa (Finnico more) olisi joskus ollut selvitä pienemmällä sanavarastolla. Aleksis Kivi kirjoitti tästä myös kirjassaan ”Seitsemän veljestä”, joista Juhani oli se kovapäisin koulutettava. Onnen poika (Fortunae filius) kertoisi Horatius pilke silmäkulmassaan.

Jotta tärkeimmät maantieteen ja kartoittajan kaksi sanaa tulisivat ymmärretyiksi, aloitan tänään, taas kerran, näiden käsitteiden avaamisen. Ensimmäisen väitöskirjani nimikin, kansilehteen painettu, oli aikanaan, puoli vuosisataa sitten omalla kielellämme ”Spatiaalinen identiteetti ja ympäristömuutokset” (”Spatial identity in the face of environmental changes”).

Toki tuossa kirjassa oli jotain uuttakin. Se kun on väitöskirjan tehtävä. Tänään tuo ”uusi” on ollut etenkin sukututkimusta harrastavien käytössä tai juuriaan hakevien, algoritmeja käyttävien robottien tapa edetä etsien meistä, homo sapiens sukuisista loogisesti käyttäytyviä kieltemme taitajiakin. Kalpaveljesten ritarikunnan tunnusta lainaten, ”Kristuksen sotaveljiä” – ”Fratres militiae Christi”. Nämä maalliset ja kirkolliset käsitteet ja niiden hoitajat etenivät rinnatusten sekä samalla myös kilpaillenkin. Toisin kuin nyt Venäjällä maallisen vallan alistaessa hengellisen.

Luostarilaitoksen lampuoitina joskus veroni sinne maksaneena tiedän, kuinka dominikaanimunkit olivat ”saarnaajaveljiä – ”Fretres praedicatores”, fransiskaanimunkit ”vähäisemmät veljet” – ”Fratres minores”, kalpaveljesten ritarikunta ”Kristuksen sotaveljet” – ”Fratres militiae Christi”.

Niinpä kun onnetar näitä veljiä suosi, se teki sen pettääkseen (Fortuna cum blanditur, captatum venit (Publium Syrus). Niinpä heidän oli pysyttävä kansan keskuudessa ”Lujasti asiassa, lempeästi tavassa” – ”Fortiter in re, suaviter in modo” (Claudio Aquaviva). Sama pätee tänään. Väitöskirja ja tiede sekä oman aikamme media ovat kaukana toisistaan – kuten itä lännestä.

Kun keisari Augustuksen aikana kehotettiin ”kiirehtimään hitaasti” (Festima lente), nyt tämä neuvo ei ole enää tekoälyksi kutsutun ensimmäisiä ohjeita reaaliaikaisessa maailmassa. Jopa suomalaiseen tapaan (Finnico more) on tullut oivaltaa, kuinka liekki on hyvin lähellä savua (Flamma fumo est proxima).

Tiedän, etteivät suomalaiset juurikaan lue väitöskirjoja, ylipäätään tieteellisiä julkaisujamme. Se on vahinko, joka ei korjaudu sosiaalisen median myötä, eikä muutenkaan ilman koulutuksen kohenemista. Yhä suurempi osa Telluksen pintaa tallaavista ei osaa oikein kieliä ja niiden symboliikkaa. Syntyi ”mimesis”, jäljittelytaipumus. Rene Girard, vuonna 2015 kuollut ranskalaisyhdysvaltalainen kulttuurintutkija, akateemikko, selitti parhaiten väkivallan, jäljittelyn ja uskonnon yhteyksiämme.

Nyt nämä teoriat on taas kerran otettava näkyvästi esille. Mimeettisessä teoriassa tarve puolustaa yhteiskuntaa konflikteilta syntyy sijaisuhraamisen kautta. Juutalaisuus ja kristinusko muodostivat käännekohdan. Ne kyseenalaistivat arkaaisen, ns. pakanallisen, uhraamisen. Sana ”syntipukki” paljastaa jo meille osittain uhraamisen motiivit. Meillä on mahdollisuus jäljitellä väkivallattomuuden mallia.

Vielä vuosisata sitten meitä oli vain muutama prosentti nykyisestä liki kymmenestä miljardista. Moni osaa Suomessakin vain noin 10 000 sanaa kauniista kielestämme ja kielen kääntäjä ehkä 50 000, parhaimmillaan 100 000. Hän, joka hallitsee yli 100 000 sanaa, on varmasti ”onnen poika” (Fortunae filius) ja elää rikasta elämää. Suomalaisia pohtien on muistettava, kuinka jumalatkin asuivat metsissä – Habitarunt di quoque sylvas (Vergilius).

Ero hallittujen sanojen välillä on niin suuri, etteivät nämä kaksi todellakaan voi ymmärtää toisiaan. Se ei ole millään tavalla mahdollista, jos toinen ymmärtää luetusta tai puhutusta vain joka kymmenennen tai viidennen sanan. Loput menevät sitten haukkumiseksi ja kapulakielen tiliin. Sosiaalinen media kun käyttää rikasta sanastoa pilkatessaan ihmisiä, joita ei ymmärrä lainkaan. Kohtalon pyörä pyörii siinä toisen tappioksi ja sitä jopa syventäen (Fortunae rota volitur).

Usein he eivät ole suomalaisia alkujaan ja juuriltaan. Globaalissa maailmassa englantia puhuvat ovat oppineet sietämään toisiaan, olkoonkin että kielen puhujien sanavarasto ja lausuntatapa vaihtelee suuresti. Suuri maailma ja sen suvaitsevaisuus on eri asia kuin pieni maailma ja sen tapa reagoida spatiaaliseen tai regionaaliseen ympäristöönsä. Tässä tapauksessa siis spatiaaliseen. ”Katkaise, poika, kynäsi ja hylkää hyödyttömät muusat” – ”Frange, puer, calamos, et innanes desere Musas” (Calpurnius).

Otan esimerkin meille kaikille tutun karttojen käyttäjän eli Maanmittauslaitoksen tekstistä esitellessään omaa työtään. Näin se menee ja moni lukija ei ymmärrä lukemaansa Suomessa iät ajat asuneena:

Spatiaalinen kognitio

” Spatiaalisen kognition tutkimus selvittää tapaa, jolla ihmiset havainnoivat ja käsitteellistävät fyysistä ympäristöä ja sijainteja. Vallalla olevat teoriat asettavat maamerkit eli ympäristön selkeästi erottuvat kohteet keskeiseen asemaan spatiaalisen kognition prosesseissa. Joka paikan spatiaalisen vuorovaikutuksen tutkimusryhmässä olemme tutkineet maamerkkien kognitiota luontoympäristössä tarkoituksena tunnistaa sellaisia luonnon kohteita, jotka ovat oleellista sisällyttää erilaisiin paikkatietosovelluksiin, joissa käytetään sanallisia reittikuvauksia tai karttoja.

Olemme tehneet kokeellisen tutkimuksen reittikuvauksista Nuuksion kansallispuistossa 20 koehenkilön otoksella. Koehenkilöt käyttivät ääneen ajattelun menetelmää ja kuvailivat kulkemansa reitin ympäristöä. Koe toistettiin sekä talvella ja kesällä. Koehenkilöitä pyydettiin myös piirtämään reitistä jälkikäteen karttaluonnokset. Reittikuvausten lauseiden ja sanojen sisältöanalyysi vahvisti maamerkkien tärkeyden spatiaaliselle hahmottamiselle luontoympäristössä. Lisäksi tulokset näyttivät, että maamerkkejä havainnoitiin enemmän kesällä kuin talvella. Maamerkkiryhmistä löydettiin käyttötapaeroja vuodenaikojen välillä.”

Lainaus päättyi ja kieltämme muokkaavat koneemme löysivät sieltä kuusi korjattavaksi mennyttä kieliopillista virhettä. Korjasin ne ja aina näitä jää omaan tekstiinkin koneenkin lukemisen jälkeen. Ne eivät vaikeuta tekstin ymmärtämistä. Kielessämme kun on kohtuullisen vapaa sanajärjestys ja kirjainmerkit saavat olla liki missä tahansa järjestyksessä, kunhan ensimmäinen ja viimeinen kirjain ovat kohdallaan. Usein ilmiö johtuu kirjoittamisvimmasta (Furor loquendi) jonka toinen hoitaa raivoisalla puheripulilla (Furor loquendi).

Kielemme on luontoa matkivaa, onomatopoeettista, ja se on aina hyvä toistaa käytettäessä käsitettä ”onomatopoeettinen” ja lisäksi on hyvä kertoa, kuinka luontoa matkiva kieli ”lirisee ja lärisee” luonnon ääniä näin matkienkin. Jos joku luontoa seuraava ei sitä heti ymmärrä, on syytä jatkaa antaen tämän aiheen jäädä vähemmälle ja sivuuttaa tällainen lukija etenkin, jos tämä käy aggressiiviseksi, vihamieleiseksi ja on usein vielä juovuksissa ja samalla tullut sellaisen poliittisen liikkeen sivustoille, jossa hän on oppinut käyttämään aggressiivista kieltään. Olisi hurskas petos toimia toisin (Fraus pia). Kun Hannbal on porteilla (Hannibal ad (ante) portas), silloin viisaan on parempi perääntyä. ”Have, pia anima, jää hyvästi, hurskas sielu”, on viisain tapa toimia sosiaalisen mediamme kohdalla.

Hänet voi poista sivustoltaan ja jatkaa kuten yliopistoissamme teemme. Karsimme pyrkijöistä sellaiset, jotka eivät ole saaneet riittäviä arvosanoja, läpäistäkseen sen seulan, joka koulutuksen ja kasvatukseen ikävä kyllä kuuluu.

Eivät kaikki väittele aiheestaan tohtoreiksi ja opeta yliopistossa professoreina, mutta hyvä olisi välillä tutustua heidänkin (professoreiden) sosiaalisen mediamme arkeen, muutenkin kuin sitä tutkivina. Tänään tosin koneet tekevät sen algoritmeineen, ja robotiikan yleistyessä syntyy yhä pienempiä sellaisia koulukuntiamme, joiden käyttämä kieli ei ole kenen tahansa hallittavissa tai omaksuttavissa (Furtum possessionis – Omaisuuden (ominaisuuden) kähveltäminen). Tulevaisuutta voi kuitenkin jo aavistaa (Futuri prudens).

Einstein käytti aikanaan suhteellisuusteoriansa esittelyyn noin 30 sivun mittaista tekstiä, jonka lähetti ystävälleen yliopistossa luettavaksi. Ei siinä ollut kuin yksi kovin tuttu merkintä. Aivan lopussa valonnopeus oli nostettu numerolla 2 (potenssiin kaksi) kerrottavaksi itsellään. Melkoisen suuri luku siitä syntyy ydinräjähteen voimaa myös kuvatessaan. Ei Einstein sitä heti ymmärtänyt pommin ja energian teon käyttöön sopivaksi. Vapautuva energia kun oli valtava, mutta niin oli saastepilvikin.

Tuo Einsteinin teoria olisi hyvä käydä läpi, olkoonkin ettei sitä avata kuten vaikkapa ihmistieteilijät joskus pyrkivät kohdallaan tekemään popularisoidessaan sanomaansa ”kenen tahansa” ymmärrettäväksi. Ei se oikein onnistu vääristelemättä vaikkapa suhteellisuusteorian syntyä. Olen toki kokeillutkin. Riski tulla haukutuksi monelta suunnalta on kuitenkin otettava, etenkin medioittemme edustajina tiedettä (perustieteitämme/ luonnontieteitä) kansanomaistaen. Tosin grammatikot ovat eri mieltä, ja asia on yhä ratkaisematta – Grammatici certant, et adhuc sub iudice lis est (Horatius).

Kansa kun maksaa myös verot ja mahdollistaa tieteen etenemisen ja sen vaatimat taloudelliset uhrauksetkin. Ylimielisyys siihen suuntaan on vaaraksi koko tiedeyhteisön elämälle ja rahoitukselle. On siedettävä myös marginaalista joukkoa, joka haluaa tämän rahoituksen loppuvan tyystin, motiivina pysäyttää vääjäämättä etenevän ihmiskunnan tietomäärän kasvua ja innovaatioiden syntyä, leviämistä, diffuusiota. Se miten tämä olisi hoidettava, on sekin tutkimuksen alla kaiken aikaa. Suurempienkin pilvien jälkeen on yleensä suotu Foibos (aurinko). Gratus est solito post maxima nubila Phebus (Alanus).

Identiteetti kriisissä

Kongnitiivista psykologiaa

05.08.2012 – 27.05.2023

Negatiivinen identiteetti tarkoittaa uhmakasta tapaa toimia juuri ympäristön toiveiden vastaisesti. Negatiivinen identiteetti syntyy moitittaessa ihmistä, erityisesti lasta, jolloin tuloksena on syvä häpeän tunne. Suomalaisia on moitittu koko historiamme ajan ja meitä vaivaa jatkuva piilotettu häpeä. Meitä vaivaa pysyväksi jäänyt identiteettikriisi. Meiltä puuttuu kyky terveeseen itsetarkasteluun. Me emme tunne itseämme vaan kyselemme sitä muilta ja pönkitämme hakien turhaa kiitosta naapureiltamme, kateellisilta. Vai olisiko tämä viimeinkin korjautumassa? Hyväksymmekö lopulta oman myös spatiaalisen identiteettimme ja osaamme erottaa sen regionaalisesta ja kartalle piirrettävästä, meitä rajoineen traumaattisesti kohdelleesta ”alueesta”. Sotiemme kartoista ja juurista, talvisodan traumasta, jatkosodan kauhuista.

Mikä ihmeen identiteetti?

Kongnitiivisessa psykologiassa identiteetti tarkoittaa kykyä itsetarkasteluun, tietoisuutta omasta itsestään myös kansakuntana. Se ei vaadi kultaa ja kunniaa Lontoon olympialaisista. Yhtenään siellä kisaille. Britit eivät muista kuinka meillä on jo paavi. Habemus papam.

Yksilön kohdalla vahva ego liittyy ehjään minäkuvaan, eheään persoonallisuuteen. Identiteetti matematiikassa ja filosofiassa on käsitteenä kokonaan eri asia kuin mitä sillä tarkoitetaan vaikkapa psykologiassa. Identiteetti logiikassa, ontologiassa tai vaikkapa Hegelin filosofiassa vie pohdinnan siihen, miksi olio on sama kuin se itse. Tai mitä tarkoittaa se, että olio on sama, jos se muuttuu kuitenkin ajan kuluessa? Luostarisuvun kasvattina opetettiin, kuinka vaate ei tee vielä munkkiakaan – Habitus non facit monachum.

Leipizigin lain mukaan kaksi olioita ovat samanlaisia vain, jos ne jakavat kaikki samat ominaisuudet. Kansakunnat, ihmiset niiden jäseninä, eivät tahdo jakaa samoja ominaisuuksia, mutta silti puhumme identiteetistä. Miksi ja millä perustein? Kuunellen ja lukien kieliopin kerettiläisiäkö? Haereticus in Grammatica?

Kvalitatiivinen ja numeerinen identiteetti tuovat tieteen ja tutkimuksen niille laidoille maailmankuvaamme, jossa puhutaan samalla vaikkapa suhteellisesta ja metafyysisestä identiteetistä. Filosofiset termit ja ontologia, logiikka ja ihmisen psykologia, arkielämän filosofia, eivät toimi samassa tasossa. Kun näin on, ensin on syytä varmistua siitä, mistä identiteetistä keskustellaan. Pelkkä hurskastelu tiedoillaan ei vielä riitä. Jää hyvästi hurskas sielu – Have, pia anima.

Missä muruseni?

Harvoin keskustelu menee matematiikkaan ja logiikkaan, hieman yleisemmin ontologiaan ja filosofiaan, kaikkein yleisemmin kuitenkin arkikielen käyttöön ja sen käsitteisiin, jossa identiteetti on sama kuin minä ja minun napani, johon tuijotan. Että tällä lailla – Hac lege.

Kasakuntana se napa kuulusi olla Suomi -neidon puhtoinen ja hyvin saunottu, kansallisin symbolein kukitettu ja kanteleella soitettu Reino Helismaan hengentuote, jonka nykyisin korvaavat Jukka Immosen, Maki Kolehmaisen, Matti Mikkolan, Aku Rannilan tai Patric Sarin säveltämät ja sovittamat Duran duranit, joita esittävät Jenni Vartiainen, Anssi Kela, Mamba, Anna Abreun, Lauri Närhi, Suvi Teräsniska, Vesa-Matti Loiri tai Diandra. Vai muuttuko suhteemme alueeseen Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja oliko Euroopan hullu vuosi 2022 myös meille merkittävä taitekohta Natoon liittymisen myötä? Jos ihmisellä on kohtalonsa, niin kyllä sen on kirjoillakin. Habent sua fata libelli.

Vai väittelemmekö identiteetin yhteydessä kovinkin usein modaalilogiikan aksioomista medioissa seuratessamme internetin identiteettivarkauksia tai puhuessamme vaikkapa kulttuuri-identiteetistä sekä kansallisesta identiteetistä huippu-urheilun yhteydessä? Toki kapakan taiturille riittää, kun toteaa, kuinka täällä juodaan. Hic bibitur.

Mitä pidemmälle Lontoon kisat etenivät kesällä 2012, sitä heikommalta kansallinen identiteettimme vaikuttaa. Horjuuko uskomme urheilukansaan? Menestyimmekö 1970-luvulla vain DDR:n kaltaisen totalitaarisen dopingin tuoman lisäpotkun seurauksena? Olimmeko tuon ajan Valko-Venäjä? Missä on nyt itsetuntomme? Tässä lepää haudattuna – Hic iacet sepultus. Levätköön sepustus rauhassa – Hic requiescit in pace.

Itse tutustuin näihin käsitteisiin ensimmäisen kerran vakavammin 1970-luvun alussa valmistellessani paikkaleimautumiseen ja alueelliseen identiteettiin, spatiaaliseen identiteettiin (spatial identity) liittyvää tutkimustani osana suurten ympäristömuutosten aiheuttamia taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuuria muutoksia. Tausta-aineistoina minulla olivat etenkin suurten jokilaaksojen ja altaiden alle jääneiden ihmisten kokemukset pakkomuuttojen yhteydessä. Tuolloin nämä käsitteet olivat Suomessa kokonaan vieraita myös symbolirakenteina. Kun tulivat tutuiksi, miehet karvaisine lakkeineen lähtivät niiltä sijoiltaan tekemään vallankumousta Helsinkiin. Oli viimeinkin toimittava tässä ja nyt, ei vain valitettava – Hic et nunc.

Minäkuvan romahdus

Tällaisia julmia pakkomuuttoja maailmalla oli vuosien saatossa ollut valtavasti ja osa järkytti niitä lukiessani. Ihmisen terveys ei tahdo kestää kovin rajuja identiteettimuutoksia etenkin, kun taustalla on usein sellaiset yhteisöt, joiden ympäristösidos on ollut ennen pakkomuuttoa jokien ja altaitten rakentajille tuntematon käsitteenäkin. Minulle kerrottiin, kuinka täällä juodaan tai kuinka täällä ovat leijonat. Hic bibitur – Hic sunt leones.

Myöhemmin tutkimus eteni aina väitöskirjaan saakka. Spatiaalinen identiteetti tuli tutkijoille tutuksi Suomessakin. Arjen kieleen se otettiin vastaan suvun mukanaan tuomina juurina. Suomalainen sukututkimus alkoi. Psykologiassa, jota ympäristöpsykologia edustaa, ihmisen minäkuvan kehitys on keskeinen teema. Tässä ja nyt – tässä ja kaikkialla – Hic et nunc – Hic et ubicue

Minäkuvan kehitys tapahtuu monessa vaiheessa ja usein sen yhteydessä puhutaan joko omasta tai omaksutusta identiteetistä. Itse käytin käsitteitä, jotka sopivat paremmin spatiaalisiin tieteisiin. Käytin käsitteitä ulkoisesta ja opitusta, usein regionaalisesta ja rajoihin liittyvästä identiteetistä, kuten pitäjähenget, maakuntahenki tai kansallisuus (nationalismi tai patriotismi) sekä toisaalla sisäsyntyisestä ja spatiaalisesta, mentaalisesta identiteetistä, jossa identiteetti syntyy ihmisen omien kokemusten kautta ja jää piiloon takaraivossa myöhemmin vaikuttaen. Tähän se mekastus ja turhan puhuminen loppui – Hic finis fandi (Vergilius)

Se voi tulla esille vain traumaattisen kokemuksen kautta ja ajan myötä, kuten silloin kun koko lapsuuden maisema ja sen pyhät paikat hukutetaan. Silloin ihminen kuvaa menettämänsä aivan toisin symboleinkin, kuin jos hän on muuttanut maalta kaupunkiin työn perässä tai on Karjalan siirtolainen, mutta voi ajatella joskus palaavansa juurilleen. Silloin takaraivo pysyy hiljaisena. Mieli on vai pysyvästi apea – Tästä ne kyyneleet – Hinc illae lacrimae (Terentius)

Terve ja opittu identiteetti

Tämä identiteetti, sisäsyntyinen eikä muilta opittu, on taas usein varhaislapsuudessa, piilotajuista tai geneettistä, ja lähempänä ympäristöpsykologian arkikielessäkin ymmärtämiämme käsitteitä puhuessamme vaikkapa juuristamme. Toivoin, etten joutuisi tätä koskaan sanomaan – Hoc indictum volo.

Omaa työtäni helpotti myöhemmin Alex Haleyn romaani ja sen televisiosarja, jossa seurattiin neekeriorjien juuria, ja samalla yleistyi myös suomalaisten kiinnostus harrastelijatutkimuksen aiheena omat juuret ja sukututkimus. Kyse oli tästä lajistamme – Hoc genus omne (Horatius)

Olympialaisia seuratessa kansallinen identiteetti on meille tuttu käsite ja urheilijan oma identiteetti, joko osana tätä käsitettä tai urheilijaidentiteettiä, sivuaa juuri tuota edellä kuvattua omaksuttua (opittua) identiteettiä. Se ei ole sisäsyntyinen tapahtuma. Sen oivaltaminen edellyttää järjen käyttöä. Ihminen on järjellinen, järjestä osallinen, olento – Homo animal rationis est particeps (Cicero).

Terve identiteetti edellyttää, että ihminen pääsee vapaasti kokeilemaan runsaasti sellaisia asioita, mahdollisuuksia, pohtimaan monenlaisia ajatusmalleja, joista valita itselleen sopivimmat. Nuoret tarvitsevat tähän tukea ja vanhempien, kasvattajien, tulisi tällöin ymmärtää, kuinka heidän omat arvonsa ja maailmankuvat kyseenalaistetaan. Ihminen on kaksijalkainen järjellinen olento – Homo est animal bipes rationale (Platon).

Nuoret tekevät usein kovin erilaisia valintoja kuin vanhempansa. Vanhempien hyväksyntä ja palkinnon haku johtaa kuitenkin usein identiteettiin, joka on vanhempien ja lähiyhteisön kautta omaksuttu, ei oman itsenäisen tahdon tulosta. Ihminen on ikään kuin työkaluihminen. Homo faber.

Vanhemmat saattavat avata tai sulkea sellaisia mahdollisuuksia, joita normaaliin terveen identiteetin syntymiseen vaaditaan. Tällöin identiteetti ei välttämättä olekaan enää oma, sisäsyntyinen prosessi, vaan lähempänä omaksuttua ja muilta hankittu malli. Tässä prosessi syntyy joskus ongelmia ja lopputulos on höyhentä kevyempi ihminen. Homo levior quam pluma. Tai ihminen on ihmiselle susi. Homo homini lupus est (Plautus).

Syntyy helposti auktoriteettiuskoisia ja mitään kyseenalaistamattomia yksilöitä. Vielä luokkayhteiskunnassa eläessämme tällainen oli hyvin tyypillistä ja identiteetti periytyi sukupolvelta toiselle. Samoin maailmankuva ja arvot, monessa tapauksessa demokratiassa puolue ja monet instituutiot sekä niiden myös dogmaattiset tai tiettyä konventiota palvelevat rakenteet (vrt. ylimysvalta, kirkkovalta jne.). Kaikesta huolimatta olemme ihmisiä, emme jumalia. – Homines sumus non dei (Petronius).

Heikon itsetunnon riskit

Kypsä identiteetti edellyttää valintoja ja huippu-urheilu valmennuksessa valinnat tehdään usein hyvin varhain, lapsen puolesta. Tällöin on olemassa riski, ettei nuori kykene myöhemminkään toteuttamaan itseään ja elämään sopusoinnussa itsensä, valintojensa ja arvojensa kanssa. Syntyy heikko identiteetti. Ikään kuin leikkivä ihminen – Homo ludens (Johan Huizinga)

Tällainen identiteetti on tyypillistä myös nuorille kansakunnille tai jouduttaessa puolustamaan omaa itsenäisyyttä koko ajan hyvin ahdistavassa esim. geopoliittisessa, usein vihamieliseksi koetussa spatiaalisessa kokemuskentässä. Näin alusmaan ja emämaan historia tarjoavat kokonaan erilaisen lähtökohdan identiteetin synnylle. Suomalaiset rakensivat identiteettiään etenkin urheilun ja misseyden sekä Sibeliuksen avulla, ikään kuin leikin varjolla ja kirjallisuuteen luottaen. Syntyi monien kirjojen ihminen. Homo multarum litterarum.

Heikkoa identiteettiä joudutaan pönkittämään ja se tarjoaa myös sellaisia esim. poliittisia tai taloudellisia välineitä, joiden synty on yksilön tai yhteisön, aluetalouden tai kansakunnan heikossa identiteetissä. Kun vahva identiteetti kasvattaa joustavuuteen, muutosten sietokykyyn ja antaa mahdollisuuden vapaaseen luovuuteen sekä sietämään myös epävarmuutta ja kritiikkiä, muutamaan toimintatapoja ja innovoimaan uutta, heikko identiteetti ei kestä paineita, luhistuu helposti kriiseissä, kuten avioerossa tai työttömänä. Työkaluihminen ja leikkivät ihminen, monien kirjojen ihminen oli myös luotettava ihminen – Homo idoneus.

Vastaavasti laajemmin spatiaalisen identiteetin, vaikkapa kansakuntien kohdalla, taantuman aikana ja sen vaatimuksissa, heikko identiteetti kohdistuu helposti myös alueellisesti tunnistettaviin “heikkoihin” alueisiin. Nyt tällaisia alueita ovat olleet etenkin välimereiset taloudet Euroopassa. Suomessa maaseutu joutui pian sotien jälkeen ottamaan vastaan evakkoja ja rintamaveteraaneja, elämä oli niukkaa mutta vahvasti maahan ja metsiin sidottua. Syntyi kokonaan uusi ihminen – Homo novus.

Kaupungistumisen ja kaupunkilaistumisen myötä tapahtui käänne, joka elää edelleen vahvana muistona maaseudun autioitumisen myötä. Syntyi poliittista liikehdintää, joka jatkuu edelleen. Yhteistä on kuitenkin käsite, joka sitoo meidät samaan geneettiseen koodistoon ja sotien jälkeen myös epigeneettisiin muistoihin, traumoihin. Identiteetin rakentelua häiritsivät lukuisat samaan aikaan paikallisesti ja globaalisti meitä riepotelleet voimat. Euroopan hullun vuoden 2023 aikoihin olimme jo saavuttamassa sellaisen tilan, jota kutsuttiin mittauksissa ”maailman onnellisimmaksi maaksi”. Monien kirjojen ihmisestä muotoutui lopulta oma mittansa, luotettava ja leikkivä. Homo mensura (Protagoras).

Tutkimusten mukaan ihmiset työskentelevät mieluiten sellaisten ihmisten kanssa, joilla on vahva ja kypsä identiteetti. Samoin ihmiset valitsevat mieluummin sellaisia asuinalueita, jossa menestyminen on tullut osaksi aluetalouden historiaa. Sosiaalinen muisti ja pääoma sisältää myös taantuman sattuessa onnistumisen siemeniä ja kypsän identiteetin rakenteita. Syntyy joko poliittinen ihminen tai taloudellinen ihminen. Homo politicus – Homo economicus.

Yhdyskuntien vararikkoja voidaan jopa ennustaa ja olettaa jotkut alueet toisia vahvemmiksi. Euroopan kohdalla käytämme käsitteitä, jossa mukana on suurtenkin kansakuntien kohdalla stereotyyppisiä ja juuri identiteetin vahvuuteen tai heikkouteen liittyviä symboleja. Näin kriisit pikemminkin kärjistävät identiteettieroja kuin lisäävät sosiaalista ja kulttuurista integraatiota. Tällainen ihminen ei ole enää minkään värinen – Homo nullius coloris.

Pohjoisen erkaantuminen etelästä olisi integraatiolle ikävin mahdollinen trauma myös eurooppalaisen identiteettimme rakentelussa. Makrotalous seuraa etenkin median arkikielessä ja sen filosofiassa mikrotaloudesta hankittuja käytäntöjä ja sosiologian prosessit siirtyvät sosiaalipsykologiasta tuttuja psykologisia käsitteitä käyttäviksi. Riskinä on kolmen kirjaimen ihminen, huijari. Homo trium litterarum.

Tämäkin kielii heikon identiteetin ongelmistamme. Yksilön on mahdoton hahmottaa etenkin uudessa reaaliaikaisessa taloudessa ja sen valtavissa globaaleissa mittasuhteissa miljardien ihmismassojen tai talouden tunnuslukujen liikkeitä, muuttamatta käsitteitä paremmin oman lähiyhteisön ja oman identiteetin mittaiseen maailmankuvaan ja sen etenkin ulkopuolelta annettuun heikkoon identiteettimme. Ihminen on kuitenkin edelleen itselleen ankarin tuomari – Homo sibi judex durissimus.

Näin pohdittu ja ehjälle identiteetille rakentuva maailmankuva sekä sen tarjoamat mahdollisuudet jäävät vähemmälle käytölle tai niitä ei havaita tai kehitetä lainkaan. Uusissa mutkikkaissa yhteiskuntamalleissa heikon identiteetin saaneet selviävät kriiseistään niin nuorina aikuisina kuin kansakuntina toisin kuin vakiintuneet ja vahvan itsenäiset skandinaaviset kulttuurit. Kulttuurit, joissa tavoitteena on edelleen ajatteleva ihminen – Homo sapiens.

Syntyy heikon identiteetin tapaista ajelehtimasta tai kansallisen identiteettimme kohdalla kuvattua ajopuuna kulkeutumista sekä diffuusisia, muualta levinneitä ilmiöitä, ei niinkään omia innovaatioita ja niiden itsenäistä kehittelyä. Haemme sittenkin hyvettä ja sen palkkana kunniaa – Honos est praemium virtutis.

Näin innovaatiot korvautuvat innovaation diffuusiolla ja heikoimman identiteetin kohdalla korostuvat vielä hitaan jälkiomaksumisen spatiaaliset sekä sosiaaliset että taloudelliset kulttuuriset ilmiöt. Eletään siis totutussa paikassa totuttuun aikaan – Hora locoque consuentis.

Vahvan identiteetin edut

Joitakin ihmisiä pidetään tutkimusten mukaan älykkäämpinä, mentaaliälyisinä ja ymmärtäväisempinä, työyhteisöön paremmin sopeutuvina ja jopa karismaattisina. Oletetaan, että he ovat itse punninneet identiteettinsä kautta omat vaihtoehtonsa ja päätyneet perusteellisen punninnan jälkeen valintoihin, joita voivat myös uskottavin argumentein puolustaa. Heille kunnia on hyveen palkka eivät vapaatunnit – Honos est praemium virtutis – Horae subsicivae.

Tällöin he ymmärtävät myös muiden valintoja ja hyväksyvät paremmin heidän mielipiteitään suhteessa omiin valintoihinsa. Tämä prosessi etenee lähinnä peilaamalla vahvan identiteetin rakenteita omaan kokemuskenttään, punnitsemalla omaa heikkoa tai vahvaa identiteettiä peiliteoreettisin menetelmin, ja tuloksena on joko itse omaksuttu kypsä identiteetti tai siitä eroava heikomman ja hankitun identiteetin kaltaisia imitoituja yhteisöjä. Muuttoliikkeen ja segregaatioiden kohdalla näitä havaintoja on helppo myös seurata. Kuhistun kertoessani näitä ilmiöitämme – Horresco referens (Vergilius). Se ei ole minun tehtäväni. Kauheaa sanoakin – Horribile dictu (Florus).

Jälkimmäisessä tapauksessa tuloksena on vaikkapa yleisempi tapa alkoholismiin, kriisiytymiseen pienissäkin konfliktiksi koetuissa tilanteissa sekä arvovalinnat, jotka eivät ole erityisen joustavia, luovia ja uutta toimintaa, palveluja jne. tuottavia ongelmatilanteissa. Mahdollisuuksien sijasta kohdataan koko ajan vain ongelmia ja onnistumisen sijasta puhutaan selviytymisestä. Ja sitten ovat nämä kauheat sodat – Horrida bella.

Identiteetin kehitystasot

James Marcian identiteetin kehitystasoilla käsitellään yleensä nuoruutta, ihmisen identiteetin syntymekanismeja, ei niinkään yhteisöjä tai spatiaalista, alueellista ja kulttuurista identiteettiä ja sen kehittymistä. Kehitystasot sopivat kuitenkin myös jossain määrin avaamaan spatiaalisia ilmiöitä ja niiden identiteetin kokemuksiamme etenkin oman aikamme nettiympäristössä operoidessamme. Siis maailmassa, jossa vallitsee tyhjän kammo – Horror vacui.

Marcia kehitti tasonsa Erik H. Erikssonin psykodynamiikasta. Erikson jakoi identiteetin a) egon identiteettiin, b) persoonalliseen identiteettiin ja c) sosiaalisen identiteettiin.

Näillä hän tarkoitti 1) ihmisen tietoisuutta itsestään ja siis spatiaalisen identiteetin näkökulmasta sisäsyntyistä mentaalista maailmankuvaamme sekä erikseen 2) persoonallisuuteen ja 3) sosiaalisiin rooleihin sidottua identiteettiä, jotka ovat puolestaan lähellä spatiaalisen identiteetin opittuja, ulkopuolelta annettuja sekä tätä kautta oppimiamme ja myös rationaalisesti tai mentaalisella tasolla hyväksymiämme käyttäytymismallejamme.

Erikson käytti käsitteitä, jota kuvaavat identiteetin eheytymistä ja tasapainoa, hyvinvoinnin kokemuksia tai pahanolon tunteita, sairastumista. Niissä on paljon yhteistä väitöskirjaani ja tutkimuksiini 1970-luvulla sekä ympäristömuutosten aiheuttamiin sairastumisiin ja myös kuolemantapauksiin (Spatial identity in the face of environmental changes). Toisen väitöskirjan yhteydessä tavoite oli etsiä keinoja ekologisesta klusterista ja innovaatiopolitiikastamme (Ecological cluster and innovation policy). Samalla muuttaen myös tiedekuntaa ja yliopistoakin..

Sisäkkäiset rakenteet

Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat aina ihmisen identiteetin kohdalla sisäkkäin. Niiden kautta jäsennetään tärkeät ihmissuhteet ja niiden historia sekä se, miten ihminen tuntee olevansa edelleen sama ihminen myös täysin muuttuvassa tilanteessa.

Tällainen tilanne koettiin myös hyvin traumaattisena vaikkapa tropiikin altaiden kohdalla Kariban ja Voltan valtavien tekoaltaiden rakentamisten yhteydessä Afrikassa, joka pakotti alkuperäiskansoja muutamaan kotiseudultaan täysin vierasiin ympäristöihin, joita aiempi identiteetti ei tukenut tai edes tunnistanut lainkaan. Altaiden rakentaja muistutti ihmissuvun viholliselta – Hostis humani generis.

Sama koski Suomessa Kemijoen altaita, Lokkaa ja Porttipahtaa, Sompiossa 1960-luvun lopulla. Jos työyhteisö kokonaan hylkää uuden työntekijänsä, syntyy poikkeuksellinen ja aiemmin kokematon elämäntilanne, joka koskettaa koko identiteettiä, ei vain sen osia. Lopputuloksena on tyhjän kammio – Horror vacui.

Työpaikkakiusaamisessa pyritään järkyttämään yleensä vain osia, harvemmin koko ihmisen identiteettiä. Työpaikkakiusaaminen on kuitenkin juuri identiteettiä horjuttavana hyvin suomalainen ilmiö ja liittyy tutkimusten mukaan omaan aikaamme ja etenkin nykyisin julkishallintoon työnantajana. Jälleen joutuu seuraamaan ihmisiä, jotka ovat ihmissuvun vihollisia – Hostis humani generis.

Olen aiemmin kirjoittanut runsaasti aiheesta, enkä nyt puutu ilmiön kuvaamiseen. Se liittyy kuitenkin läheisesti juuri identiteettiin, identiteetin kriisiin ja heikkoihin työnantajiin sekä niiden syystä tai toisesta horjuvaan hallintoon. Ihminen voi myös itse hyväksyä tai hylätä muiden ihmisten näkemykset itsestään.

Näin tapahtuu etenkin silloin kun nuori kapinoi ja on luomassa omaa identiteettiään sekä silloin, kun aikuinen kypsä persoonallisuus ei hyväksy identiteettinsä loukkauksia. Silloin inhimillisempää on nauraa elämälle kuin surra – Humanius est deridere vitam quam deplorare (Seneca).

Etenkin nuori rakentaa identifioitumistaan kaveripiiriltään saamansa palautteen perusteella ja se kasvattaa ryhmähenkenä itsetuntoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Syntyy epäselvän identiteetin vaihe, jossa kokeillaan erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.

Identiteetin etsintävaihe liittyy myös spatiaaliseen identiteettiin. Alueellinen identiteetti voi olla lähellä maakuntahenkiä, kuntaidentiteettiä ja myös kansallistunnetta. Huono kansallinen itsetunto näyttäytyy epävarmuutena ja tapana pönkittää sitä hakien vaikkapa urheilusuoritusten kaltaisia näyttöpaikkoja.

Kansalliset suoritusten mittaamiset ovat tyypillistä sellaista viihdettä, jossa taustalla on samalla maskuliinisen vahvana esitetty kuva kansallishengen luonteesta. Mukana on runsaasti stereotyyppejä ja sellaista käsitteistöä tai symboliikkaa, jonka kohdalla nykyisin korostuu globaalin maailman paineet ja kriisit sekä näiden horjuttama oma heikko identiteetti tai sen etsintävaiheen jatkuminen. Tällöin rakastaminen on inhimillistä, inhimillistä on myös antaa anteeksi – Humanum amare est, humanum autem ignoscere est (Plautus).

Lainattu identiteetti

Jos nuori ei käy lainkaan läpi etsintavuvaihettaan, vaan on jo varhain sitoutunut yhteen vaihtoehtoon, kuten usein huippu-urheilun valmennuksessa tapahtuu, syntyy lainattu identiteetti. Usein mukana on vanhemmilta saatu roolimalli. Kulttuurisesti tämä roolimalli oli tyypillistä agraarissa ja alkuteollisessa yhteiskunnassa ja sen luokkajaoissa. Alusmaa lainaa taas helposti mallinsa emämaalta. On helppo arvata, mihin suomalainen kulttuuri kuuluu.

Näin identiteetti syntyi muilta saatuna ja erityisen vahva se oli sukupuolisen roolijaon yhteydessä. Globaalissa maailmassa nämä jaot ovat edelleen näkyviä, ja niillä on taipumusta siirtyä myös kulttuurista toiseen.

Suomalaisuus identiteetin aiheena on erityisesti näin olympialaisten aikaan korostuva ilmiö. Siihen kuuluu tyypillisenä juuri pienen kansan heikko itsetunto, maskuliinisuus, jossa nainen on eritystapaus ja otetaan mitalinhankinnassa kuitenkin huomioon paremman puutteessa. Sukupuoleen liitetyt ja niitä vahvasti korostavat liikkeet ovat osa samaa käymistilassa olevaa ilmiötämme, ja jatkuvat nyt etenkin traumaattisen pandemian ja Ukrainan sodan provosoimina vielä vuonna 2023.

Nyt sekään, urheilusta tai viisuvoitoista hankittava korvike, ei näytä pelastavan ja tyydymme tunnelmoimaan muiden menestystä etäältä ihaillen tai palaten vanhoihin menetyksemme päiviin niitä takautuvasti muistellen. Olemme taantuneet liki kaikessa opittuun identiteettiimme liittyvässä 1970-luvun luokkajakoihin, ja se näkyy myös politiikassamme. Olemme kokoamassa hyvin perinteistä hallitusta ja sen arvoja. Se ei olisi mahdollista ilman aiemmin käytyjä vaalejamme. Elämme edelleen demokraattisesti käyttäytyvässä valtiossa. Voiko näin sanoa Venäjästä, Kiinasta tai Yhdysvalloista?

Sanna Kivimäki väitteli aiheesta tohtoriksi 11. elokuuta 2012 tiedotusopissa Tampereen yliopistolla. Kirjan nimi oli “Kuinka tämän tuntisi omaksi maakseen – Suomalaisuuden kulttuurisia järjestyksiä”. Oletan, että siellä tutuksi tulivat jälleen kerran käsitteet “stereotypiat”, köyhyysloukut ja luokkajaot, pönkitettävät hyvinvointiyhteiskuntamme mittarit, suomalainen synkkämielisyys ja tapamme jakaa jokaiselle jotakin sekä juoda itsemme tolkuttomaan kuntoon muita kansakuntia sen enempää siinä matkimatta. Humala on oluen sielu, ei ihmisen – Humulus anima cervisiae.

Osaamme jotakin myös itse ja ilman diffuusista tiedon ja toiminnan hakemista. Olemme aktiivisia juomaan sellaista myrkkyä, joka ei meille sovi, mutta teemme sen silti ikään kuin uhmaten ja osana ikääntyvän kansakunnan negatiivista identiteettiä, murrosikäisen kulttuuriin aggressiivista ja poleemista elämisen tuskaa. Tyhjän kammoa – Herror vacui.

Uuden identiteetin aamussa

Olen kirjoittanut suomalaisuudesta jo niin paljon, etten osaa pitää enää näitä kansakuntaamme liitettyjä mytologisia piirteitä muuna kuin vahvan itsetunnon osoituksena. Kansallisen identiteetin, myös sen kipupisteitten, etsintävaihe on käyty läpi ja maa on sitoutunut viimeinkin omiin valintoihinsa silloinkin, kun ne ovat olleet ja ovat edelleen joskus myös kauheita virheitä ja poikkeavat muiden Pohjoismaiden viisaammista valinnoista. Olemme oppineet, kuinka mahtavien riitely johtaa vain pienten kärsimyksiin – Humiles laborant ubi potentes dissident.

Demokraattisessa maassa on lupa tehdä myös virheitä. Vaaleissa voimme aina virheemme korjata ja etsiä uusia vaihtoehtoja. Identiteettimme ei ole enää sidoksissa poliittisen instituution aiemmin jäykkään ja luokkarakennetta palvelevaan maalimaan sekään.

Poliittiset instituutiot ovat jatkuvassa liikkeessä nekin. Pohjoismainen pragmaattinen, luonnon ankaruudesta syntyvä elämänasenne ja käytäntöä palvelevat ratkaisut ovat ohjaamassa inhorealistista opportunismiamme. Ymmärrämme, kuinka rakastaminen on inhimillistä, inhimillistä on myös antaa anteeksi – Humanum amare est, humanum autem ignoscere est (Plautus).

Joitakin negatiivisen identiteettinsä hylänneitä maasta kuitenkin löytyy, ja aina ei ole tarvis palata kansallisen identiteetin tai minäkuvan rakentelussa 1800-luvun nationalismiin ja kultaisiin vuosiimme, muutamaan harvaan Ruotsista maahamme lainattuun vahvan egon kansalliseen kantajaamme tai tsaarin ajan perintöön. Raju muutos 2020-luvun alusta oli osoitus identiteettimme vahvuudesta ja omasta yksituumaisuudestamme. Opimme jo aikoja, kuinka erehtyminen on inhimillistä, saatanallista on pitäytyä sinnikkäästi erehdyksessään – Humanum fuit errare, diabolicum est per animosisatem in errore manere (Augustinus).

Perinteiset kipupisteet sopivat aikaan, jolloin elimme ensimmäisen tai toisen tasavallan vaihetta ja pääosa kansaa eli omaksuen muualta annetun ja opetetun identiteetin kasvavassa auktoriteettiuskossa, tai pani vaihtoehtoisesti hanttiin herravihaa kantaen topeliaanisessa elämässä ja Kalevalan rinnalla Väinö Linnaa tai Vänrikki Stoolin tarinoita lukien ja Aleksis Kiven tuotantoon ne liki raamatullisesti yhdistellen. Meitä ohjasi orjamoraali: Nöyrry kaikissa asioissa – Humilia te in omnibus (Tuoman Kempiläinen).

Tänään mediayhteiskunnassa kansallinen identiteetti on jo, Hegeliä lainaten, identiteetin ja epäidentiteetin identtisyyttä. Siinä sama identiteetti syntyy eri muodoissa useissa erilaisissa meille avautuvissa maailmoissa ja hyväksymme tämän terveen egon ja persoonallisuuden minäkuvan rikkautena. Siinä aikanaan valloitettu Kreikka valloitti villin voittajansa. Graecia capta ferum victorem cepit (Horatius).