Saksalainen lääkäri Samuel Hahnemann julkisti homeopatian periaatteet ensi kerran vuonna 1796. Homeopatian keskeiset teokset ovat Hahnemannin kirjoittamat Organon der rationellen Heilkunst (1810), Materia Medica Pura vol 1–4 (1811–1818) ja Die chronischen Krankheiten (1828).

Organon der rationellen Heilkunst -teoksen vuonna 1921 julkaistu kuudes painos on edelleen homeopatian perusteos. Myös Hippokrates (460–377 eaa.) mainitsi kirjoituksissaan samankaltaisuuden periaatteen sairauksien hoidossa. Oksentamista Hippokrates lääkitsi antamalla oksetusta lisäävää lääkettä. Paracelsuksen (1493–1541) kerrotaan niin ikään parantaneen ruttotautisia antamalla leivänpalassa potilaan tautieritettä.

Hahnemann työskenteli lääketieteellisten kirjojen kääntäjänä ja sitä tehdessään törmäsi huomioon, jossa selitettiin, miten tärkeää on lääkkeen testaaminen terveellä ihmisellä. Kääntäessään skotlantilaisen lääkärin ja kemistin William Cullenin tekstejä saksaksi hän löysi ohjeita kiniinipuun kuoren käytöstä malarian hoidossa. Hahnemann päätti testata kiniinipuun kuorta itseensä ja havaitsi sen aiheuttavan samanlaisia oireita kuin malariaan sairastuneilla.

Kiniinin tehokkuus malarian hoidossa on myöhemmin todistettu, mutta Hahnemannin oireet aiheutti todennäköisemmin yliherkkyys kiniinille. Hahnemannin tulkinta oli kuitenkin se, josta homeopatia sai nimensä: ”samanlainen parantaa samanlaisen”. Tämä havainto siirtyi sittemmin myös muihin tieteisiin ja sen alkuperästä ei olla varmoja.

Tähän tulkintaan luottaen hän alkoi testata aikakautensa lääkkeitä, jotka olivat vielä tuolloin luonnontuotteita ja usein hyvin myrkyllisiä. Potilaita kuoli sairauksien lisäksi lääkkeiden yliannostukseen. Lisäksi jo tuolloin monet sairaudet ja etenkin viruksien kautta leviävät kulkivat usein suurten sotien ja armeijojen mukana. Näin myös maailmansotiemme kohdalla. Lisäksi suuret keksijät olivat myös taitavia sotaan tarkoitettujen tehokkaiden tappovälineiden kehittelijöitä samalla. Näistä tunnetuin on ydinase ja sen testaaminen, Japaniin pudotetut pommit.

Hahnemann alkoi tutkia aineiden laimentamista ja päätteli, että mitä enemmän hän laimensi, sitä parempi lopputulos oli. Tästä havainnosta alkoivat laajamittaiset ja järjestelmälliset tutkimukset, joissa Hahnemann testasi paitsi itsellään myös vapaaehtoisilla aikalaisillaan 90 lääkeainetta 40 vuoden aikana. Kuvattu tapa testata lääkeainetta tunnetaan käsitteenä lääkeaineen homeopaattinen pruuvaus. Samaa menetelmää on käytetty toki myös muihin tarkoituksiin, ei vähiten liittyen sotiimme ja niiden käyntiin, strategioihin.

Lainaus on Wikipediasta ja se kertoo, kuinka oma aikamme on vahvasti sidoksissa etenkin slaavilaisessa maailmassa, toki muuallakin, sellaiseen maailmankuvaan, jossa oletamme saman tai samanlaisen parantavan myös yhteiskunnallisia ilmiöitämme. Tämä koskee sekä ihmistä, yhteisöä, kulttuuria, taloutta, politiikkaa ja mutta myös lääketiedettämme, mutta etenkin sotaa ratkaista ongelmiamme.

Homepatian kaltaisen toiminnan keskeisimmät periaatteet:

Similia- eli samankaltaisuuden laki: ”samanlainen parantaa samanlaisen” (similia similibus curantur). Tautiin liittyviä oireita terveellä aiheuttava aine parantaa samoista oireista kärsivän sairaan. Tämä päti myös yhteiskunnan psyykkisiin tai sosiaalisiin ”vaivoihin” mutta myös talouteen. Sota oli myrkyistä vahvin. Ydinaseet aseista voimakkaimmat. Virukset ja muut biologiset ja kemialliset aseet vaikeasti hallittavia. Lisäksi ongelmaksi muodostui globaali maailma ja sen teknologia hallita oman aikamme sotia ja ennustaa niiden lopputulosta. Sota yhteiskunnallisena toimintana alkoi vaikuttaa vanhentuneelta, oli kulttuuri ja sen synty mikä tahansa globaalissa digiajan todellisuudessa.

Potensointi eli dynamisointi laimentamalla ja ravistelemalla: lääkeaineen vaikutus voimistuu sitä enemmän mitä pitemmälle sitä laimennetaan ja ravistetaan. Sama päti psykologiaan, sosiologiaan ja talouteen, aikanaan lasten kasvatukseen ja kulttuurien syntyyn. Sota oli ravisteluista se tunnetuin. Siihen kytkeytyi liki kaikki mahdollinen myös globaali yhteiskunnallinen toimintamme. Voittajan löytäminen alkoi muuttua epämääräiseksi.

Lääkkeen minimiannos käsittää ajatuksen laimennetusta lääkeainesta sekä nautitun lääkkeen pienestä kerta-annoksesta. Sodan kohdalla joudumme annostelemaan ja varomaan sen muuttumista hallitsemattomaksi ja ydinaseita käyttäväksi. Ne ovat vain pelon välineinä ja mukana taustoittamassa sodan kautta syntyvän rauhan lopullista luonnetta.

Testaus terveillä ihmisillä. Tämä on etenkin sotien kohdalla surullinen tapa käyttää sotilaiden rinnalla siviilejä osana sodan välineistöämme. Vielä takavuosina sotaa kävivät liki herrasmiehet ja sovittiin myös säännöt ja tapa, milloin ja missä sodittiin. Myöhemmin keksittiin sotaan matkivia pelejä ja urheilusuorituksia. Suomessa pesäpallo käyttää myös sodasta tuttua terminologiaakin.

Helsingin Sanomat esittelee Ukrainan sotaan liittyvien artikkeleitten lomassa myös uuden ihmelääkkeen (HS 24.3), ulostesiirrot. Vanha kansa kertoi, kuinka ”paskan uskoo tonkimattakin” mutta kaikkea eivät edes maailman onnellisimman kansakunnan viisaat ymmärtäneet.

Ulosteilla meitä hoitaen on jotain samaa kuin Moskovan pörssin avaamisessa. Isänmaanrakkaus ei tahdo aina tuntea toisten maitten rajoja ja Bertrand Russelia, tai hänen liki nimikaimaansa Bernard Shawta lainaten, maailma ei rauhoitu, ennen kuin isänmaallisuus on kitketty ihmiskunnasta tai isänmaallisuus on halu tappaa ja tulla tapetuksi alkeellisin perustein. Etenkin testaus terveillä ihmisillä, siviiliväestöllä, on eettisesti hyvinkin arveluttavaa. Olkoonkin että kansakunnat ovat lähellä toisiaan tai sukulaisia.

Ulosteissa on mikrobeja, jotka parantavat monia sairauksia depressiosta ylipainoon. Alalle on luonnollisesti löytynyt rahan haistaneita helppoheikkejä kaupaten käärmeöljyjään ja analyysit maksavat nekin luonnollisesti maltaita.

Ilmiö haiskahtaa kuitenkin hieman samalle kuin lehden seuraava artikkeli suomalaisten turvatakuista. Kun liityimme EU:n jäseneksi, saman lehden pilapiirtäjä Kari Suomalainen tulkitse sen, monen suomalaisen suureksi yllätykseksi, Venäjän rajallemme piirretyn karhun lukemassa piikkilanka-aidan takaa ilmoitusta, kiväärin pistimeen kiinnitettyä, kuinka suomalaiset ovat muuttaneet EU:n suojiin. Ikään kuin EU olisi antanut meille turvatakuut ja samalla se olisi lääke myrkkyyn, josta olimme saaneet maistaa vuosisadat karvasta lumelääkettämme. Siis samaa, josta venäläisten sukulaiskansa Ukrainassa saa nyt osansa ilman turvatakuitaan.

Tässä Karin olisi kuulunut olla tarkkana ja lukea artikla 42 ja sen pykälä 7. Amsterdamissa kun järjestettiin kesäkuussa 1997 suurikenkäisten kokous, jossa vesitettiin unionin kehittäminen puolustusyhteisöksi. Suomea siellä edusti silloin pääministerimme Paavo Lipponen. Aiemmin ulkoministerinämme oli Erkki Tuomioja vuonna 2003, jolloin nuo turvatakuut alun alkujaan vesitetty myös lumelääkkeenä.

Tänään Helsingin Sanomissa Tuomioja kertoo kuinka, suora lainaus ”Pitää paikkansa, että Suomessa ei hallituksen linja eikä eduskunnan linja ollut silloin sellainen, että olisi haluttu nimenomaan sotilaallisia turvatakuita velvoittavassa muodossa.”

Se siis vesitti tuon artiklan 42.7, jota suomalaiset kysyvät nyt ja odottavat EU:n apua itäisen naapurin toimiessa kuten jättikokoinen Pohjois-Korea. Meillä on siten vain omat lääkkeemme ja lumelääkkeet ovat vain omaa harhaamme. Se ei ole ensimmäinen kerta kohdallamme.

”Kaikkea on katsottava aikaansa vasten” kertoo Tuomioja ja nyt sitten eletään tätä aikaa ja joskus aiemmin talvisotaa ja jatkosotaakin, Suomen sotana tunnettua ja toisena maailmansotana mainittua. Ulosteet kun uskoo tonkimattakin eikä niillä pidä tehdä kauppaa sellaisten pelimiesten kanssa, joilla tämä tuote on ollut kaupan jo vuosisatoja.

Rauhantilan jatkuessa sotaisa ihminen tahtoo lopulta käydä itsensä kimppuun, tiesi aikanaan jo Friedrich Nietzsche, viisaana pidetty filosofi. Kun siihen lisää Stanley Kubrickin suuhun pannut sanat: ”Suurvallat ovat aina toimineet kuin gangsterit ja pienvaltiot kuin huorat”, olemme taas tukevasti omassa ajassamme ja Ukrainan sodassa, Putinin sotia seuraten. Niiden luonteen selittely ja synty ei auta meitä lainkaan.

Putinin tapa tulkita historiaa on lopulta hyvin perinteinen, jossa hän hakee omissa kirjoituksissaankin ”vanhan venäläisen maan ja kansan kääntämistä meitä vastaan” tarkoittaen Ukrainaa ja ”uusnatsien hallintoa” lainaten käsitteet hänen omasta esseestään. Se tuo mieleen erään toisen historian henkilön kirjan ”kamppailustaan” ja juuri tuolla nimellä kirja historiaan jättäenkin. Adolf Hitler oli myrkyn kylväjistä maailmanhistorian ehkä nimekkäin.

Nikolai Gogol oli taitava kuvaamaan venäläistä luonnetta ja Ukrainassa syntyneenä ”Reviisori” on monen muun venäläisen kirjan tapaan kekseliäs ja shakkipelejä harrastavien tapa kiertää juuri sääntöjä sekä normejamme, kykyä elää myös tänään neuvostosysteemin hampaissa tai käyttää urheilussa kiellettyjä aineitakin. Ettei vaan olisi ihmiskunnan elämässä eräs perisyntejämme samalla. Niinpä meitä neuvotaankin säilyttämää rauha valmistautumalla sotaan.

Oppenheimer rikkoi taipumuksiamme sotimiseen toteamalla, kuinka omana aikanamme syntyvä sota Euroopassa johtaisi ilmiöön, jossa henkiin jääneitä ei riittäisi hautaamaan kuolleitamme. Tällaisessa sodassa ei ole varaa erehtyä kahdesti.

Kaikki sodat ovat suosittuja ensimmäiset kolmekymmentä päivää, ja sen jälkeen alkaa pelkkä väkivalta, josta syntyy oman aikamme retoriikka. Tämä retoriikka on vain käännetty kieleksi, jossa oman aikamme media peilaa moraalia ja näyttele tänään älymystön suhdetta kommunismiin, kun hetki sitten se oli kaikkea muuta kuin pikkuporvari haukkumassa menneen maailman Neuvostoliittoa tai Kiinaa. Vanhene sitten näiden kanssa ja koeta pysyä liennyttäjänä, jolla ei ole käytössä minkään maailman pelotetta apunaan. Sellainen ei tahdo Suomeltakaan oikein sujua.

Luotan kuitenkin Rooseveltin antamaan viisauteen, jonka mukaan kansakunnan ei tarvitse olla julman ollakseen kuitenkin kovapintainen. Pitäen kuitenkin väkivalta mielessä, jonne se kuuluukin, ei muualle. Bob Marleyta lainaten parempi voittaa rauha ja hävitä sota, oli se sitten vaikka aviosotaa, joka on monelle tutumpi tapa purkaa ihmisen sisäistä aggressiotamme, traumoja ja pettymyksiä.

Se ettei Venäjän traumassa ole kyse yhdestä ihmisestä, avioparista, vaan suuresta kansakunnasta ja Ukrainan sodassa vielä veljessodastakin, kollektiivinen suurvaltatrauma on osunut nyt myös kipeästi omalle kohdallemme, olemme itse sisällissotamme jo kohdanneetkin. Euroopassa sitä ja sen merkitystä ei oikein tunneta, mutta ei myöskään talvi- ja jatkosotaamme, niiden traumoja.

Puhuvat Suomen sodasta tarkoittaen runsasta sataa vuorokautta talvisotanamme. Jatkosota olikin jo toista maailmansotaa ja Lapin sota on sekin vieraampi. Olemme sotien sankareita ja omat sotani osuivat koskisotien hoitamiseen. Ne kestivät kauemmin kuin muut sodat yhteensä.

Kun kuolleet miehet eivät tiedä voitosta mitään, rauha on rakennettava jatkamalla sotaa toisin keinoin. Näin tehtiin koskisotien kohdalla myös Suomen Lapissa ja mukana on nyt jo koko kalotti ja Jäämeren rannat ympäristöämme hoitamassa. Sota sen puolesta on ollut yhdelle miehelle aivan riittävä kokemus, jossa vastuu ympäristön pelastamisesta kuuluu sekin suurvalloille, ei pienille.

Helsingin Sanomat pyrkii ymmärtämään esittelemällä 12 kirjaa ja tehden niistä artikkelin nimeltä ”Sodan lyhyt oppimäärä”. Se on saanut toimittaja Veera Luoma-ahon (HS 26.3) tarttumaan tusinaan alan klassikkoja. Työskentelin 1970-80-lukujen vuosina yli vuosikymmenen samassa työhuoneessa professori Seppo Luoma-ahjon kanssa.

Niinpä ei ole epäilystä, etteikö tämäkin aihe olisi käsitelty ja ratkaistu muistuttaen juuri toimittaja Veera Luoma-ahon nerokkaita ratkaisuja myötäillen ja kirjallisuutta asiantuntijoineen lainaten. Mitä muuta tieteen tekijät ja tutkijat sekä opettajat voisivatkaan? Aihe on aivan liian tuttu jokaisen sukupolven kanssa toistettavaksi homeopaattisena maailmankuvana ja sen hoitomenetelmin.