Oheisia kahta blogiani liki vuosikymmenen takaa luettiin runsaasti eilen. Miksi ne kiinnostavat nyt? Niitä kun luetaan nyt enemmän kuin syntyhetkellään. Olivatko ne aikanaan aikaansa edellä vai ovatko ne nyt paremmin ymmärrettävissä seuraten Euroopan ja Yhdysvaltain vaaaleja. Kertovatko ne lukijalleen miksi puoluelaitoksemme joutui syvään kriisiin ja miksi perussuomalainen kansanliike syntyi. Onko se meiltä ehkä unohtunut. Miksi mediamme on unohtanut mitä meillä tapahtui vuosikymme takaperin ja kuinka siitä kirjoitettiin silloin syntyneen sosiaalisen mediamme sisällä. Avasivatko Brexit, terrori, Yhdysvaltain vaalit lopultakin silmämme. Mehän seuraamme Yhydsvaltain vaaleja innokkaammin kuin omiamme. Olemme edelleen Yhdysvaltain itäisin osavaltio.

torstai, toukokuu 29, 2008

Kahdestakymmenstä perheestä Kehittyvien maakuntien Suomeen

Ahlströmistä Sukariin ja Kakkoon

Innovaatioyliopisto sai nimensä Alvar Aallon mukaan. Se oli harvinaisen onnistunut valinta. Kolmen korkeakoulun yhdistävä rakennelma muistuttaa Alvar Aallon omasta henkilöhistoriasta ja työurasta. Se oli hyvin suomalainen ja isänmaallinen.

Itse yhdistän Aallon aina ensimmäisenä Walter Ahlströmin tyttäreen. Maire Gullichsen veti aikanaan Ahlström yhtiön pääjohtajan ja puolisonsa Harryn kanssa nuoren Alvar Aallon suunnittelemaan suomalaisen lähiön prototyyppiä – Sunilan asuntoaluetta.

Tavoite oli lieventää yhteiskunnallisia ristiriitoja Ahlström -yhtiön laajalla asuntotuotannolla. Aallon mallissa ylemmät toimihenkilöt asuivat omalla nurkallaan rivitaloissaan ja työväki sinänsä viehättävissä kerrostaloissa. Gullichsenin kodin Villa Mairean Aalto suunnitteli tavoitteena kunnianhimoinen loikka barokista funkkikseen.

Noormarkussa rakentaminen oli mahdollista joutumatta tehdasalueiden ja kasvavan kaupungin puristuksiin. Villa Mairea valmistui vuonna 1939. Nykyisin Villa on arkkitehtien pyhiinvaelluskohde ympäri maailmaa. Forssan vanha teollisuusalue voisi olla vielä tätäkin enemmän.

Aalto oli jo tuolloin nimekäs arkkitehti. Maire Gullichsen johti kauan Aallon huonekaluja markkinoivaa Artekia ja hänen miehensä Harry tilasi Aallolta asemakaava- ja rakennussuunnittelua uusille tehdaspaikkakunnille. Forssan ydinkeskustaa kukaan ei kuitenkaan pilannut. Se toimii edelleen!

Viiden sukupolven Ahlströmien juuret ovat suomalaisessa talonpoikaistossa. Kolme perättäistä onnistunutta avioliittoa vauhditti Antin käynnistämää konsernin syntyä merenkulusta metsäteollisuuteen. Jo Antin isoisä nousi naimakaupalla ensin torppariksi ja sitten talolliseksi. Erkki-isä pääsi puolestaan kotivävyksi isompaan taloon ja pitäjän kirkonisännäksi.

Antti itse nai, käytyään ensin kolme luokkaa porilaista triviaalikoulua, Isotalon rikkaan Greta-lesken. Valmiina oli vesimylly ja saha, lumppupaperia valmistava koski. Alkoi metsien osto ja myynti, pienimittakaavainen merenkulku purjealuksilla. Todellinen sysäys syntyi suomalaisen teollistumisen vuosikymmenellä ja lama iskiessä 1870-luvulla.

Antti osti Noormarkun, Lepinerin, pieniä ruukkeja ja tehtaita Porista. Leskeksi jäätyään hän nai Kristiinankaupungista kauppiaantyttären Eva Holmströmin. Tästä avioliitosta polveutuu Ahlströmin suku.

Ahlström lähti mukaan teollisuuteen Suomen taloushistorian suuressa käänteessä. Sahatavaran vienti alkoi kannattaa Britanniaan ja puun nollaraja siirtyi pohjoisemmas. Otettiin hurjia riskejä yhdessä Enso Gutzeitin kanssa. Matkaa oli kuitenkin vielä Lapin markkaan ja Kemijoen altaisiin, koskisotiin Kuusamossa. Pojan Walter Ahlströmin työtä helpottivat sota-ajan voitot. Matka Efta-kaudelle ja kansainvälistymiseen oli kuitenkin vielä kaukana edessä. Sahatavara vaihtui selluun ja paperiin. Laivanvarustuksesta oli luovuttu aiemmin.

Kehitys maailman johtavaksi erikoispaperin valmistajaksi ei ole ollut mutkaton. Viime vuonna pudottiin lähes nolla tulokseen. Tästä huolimatta olisin syvästi huolissani, jos joku Ahlström konsernin tai niiden muiden tunnettujen ” kahdenkymmenen perheen” jäsen olisi ollut yhteydessä tämän päivän vaaliskandaaliin tai järjestelmän arvovallan murentamiseen, suomalaisen demokratian uskottavuuden järkyttämiseen ja legitimiteettikriisiin.

Ilppo Aaltonen, Forssan Lehde omistaja, kirjoittaa Forssan lehdessä, Lounais-Hämeen Noormarkussa, kuinka ministerit pääministerin johdolla saavat puhua mitä milloinkin. Päätoimittajan ja lehden omistajan mieleen hiipii pirullinen ajatus: jospa kansanedustajaksi valikoituukin opportunistisia pyrkyreitä, joita ajaa eteenpäin riivaava kunnianhimo, joka raivaa tieltään turhan nuhteettomuuden. Helsingin Sanomissa saman pukee hieman toiseen asuun Lontoosta Riina Yrjölä. Hän kertoo kuinka politiikasta on tullut meillä vain ajanvietettä, vaalikampanjat ovat pelkkiä talenttikisoja. Missejä ja kansallisia urheilusankareita nousee politiikan estradeille ja vallan kahvaan.

Aiemmin ay-pomo ja Sdp:n kansanedustaja Ilkka Joenpalo kirjoitti Forssan Lehdessä kuinka nyt olisi syytä pohtia eduskunnan hajottamista ja uusia vaaleja. Joenpalon mukaan edustajien moraali ei vastaa alkuunkaan kansan moraalia.

Helsingin Sanomat pohti aivan samaa pääkirjoituksessaan. Ongelmana koettiin kuitenkin mahdollinen heikko äänestysvilkkaus, protestimieliala ja kyynisesti oletettiin lopputuloksen olevan joka tapauksessa nykyisenkaltaisen. Siinä nostettiin kädet pystyyn. Se on pahinta mitä media voi nyt tehdä. Entäpä jos kansa löytää oman protestipuolueensa. Kyllä kansa tietää, kertoi aikanaan Veikko Vennamo rötösherra kampanjassaan.

Tutkimuksen mukaan enää 23 % suomalaisista luottaa kansanedustajien nuhteettomuuteen. Yli 72 % oletti edustajiemme ottavan vastaan vilpillistä korruptoivaa nostetta lainsäätäjän työlleen. Kyseessä on taatusti legitimiteetti- ja uskottavuuskriisi. Se koskee nyt koko järjestelmää ja samalla maatamme, sen talouden perusteita ja moraalista selkärankaa.

Joenpalo ei usko hänkään uusii vaaleihin. Nopeasti kyhätty kierros puolueiden kesken antaa vaikutelman asioiden olevan hoidossa. Jos tämä olisi totta suuria muutoksia ei vaaleissa tapahtuisi. Voisiko tämä olla uskottavaa?

Pohjoisten koskisotien yhteydessä yli 70 % jokilaaksojen asukkaista ei enää luottanut demokratian toimintaan. Syntyi luottamuspula ja se johti käytäntöön, jossa oikeuslaitos otti tehtäväkseen käyttää valtaansa, joita paikallinen väestö edellytti elinolojensa turvaksi. Poliitikot ja voimayhtiöt eivät siihen kyenneet.Tuolloin tutkijana olin pakotettu kertomaan sen ja se johti ongelman oikaisuun. Meillä on kahdenlaista tutkimusta. Tarpeellista ja tarpeeetonta, vaarallista ja vaaratonta.

Se legitimiteettiongelma ratkesi eikä siihen ole tarvinnut puuttua muuten kuin kerran Pekkarisen puhuessa jälleen koskiensuojelulakien kaatamisesta. Jotkut eivät ymmärrä historiaa ja sitä miksi lait todella tehtiin ja missä järjestyksessä. Kun valtaosa asukkaista sitä vaatii eikä edustajiinsa enää luota, Ahlström ei ala rakentaa sinne altaita saati korruptoi politiikkoja. Se ei ole yhteiskunnallisesti viisasta eikä edes mahdollista.

On mahdollista, että nyt enemmän kuin 25 % kansasta luottaa vielä virkamiehiin ja oikeuslaitoksen toimintaan. Tällöin korruption estävä laki olisi mahdollista laatia uskottavasti näiden (=virkamieshallitus) toimesta ja pidettäisiin hajotusvaalit. Sillä voidaan vielä ehkä jotain pelastaa. Ei paljoa, mutta ehkä kuitenkin jotakin. Medialle ei kuitenkaan voida jättää velvoitetta hoitaa kaikki mahdollinen moraalin valvonta edustajistamme alkaen. Sellaisesta puhuva ei tunne mediaa ja sen tehtävää. Ei uutta eikä vanhaa mediaa, sosiaalisen median taloutta ja strategiaa. Korruption estävästä laista on tehtävä aukoton koskien myös valvontaa ja sanktioita.

posted by Matti Luostarinen # 10:20 PM

keskiviikko, toukokuu 28, 2008

Suomi länsimaistuu – Suomen malli

Herrasmies ei puhu rahasta

Herrasmies poistuu ruudusta toteaa Hesari (28.5) esitellessään Ylen poliittisen keskusteluohjelman Lauantaiseuran Hannu Lehtilän keskiviikkovieraanaan. Viimeisessä Lauantaiseurassa Lehtilän vieraaksi saapuu kukapas muu kuin vanha tuttu Tarja Halonen.

Lehtilä ei ole revolveri haastattelija eikä polemisoi saati ärsytä, provosoi vieraitaan. Hän antaa vieraalleen aikaa ja 40 minuuttia televisiossa on paljon. Sen aikana ehtii kertoa ja myös paljastaa uskomattoman paljon itsestään. Myös tunaroida, jos ei ole oikein ammattilainen. Lehtilän herrasmiesmäisessä kyydissä korostuu asialinja ja jos se puuttuu, alkaa katsoja haukotella. Ei pidä mennä Lehtilän kaltaisen ihmisen seuraan, jos ei osaa asiaansa.

Lehtilän mukaan nykyinen poliittinen julkisuus jakautuu kolmella sanalla kuvaten moraaliin, yksilöön ja asiaan. Tässä järjestyksessä. Elämme uusmoralismin aikaa, jossa yksilöllisyys (individualismi) ohittaa kiinnostavuudessa itse asian. Siksi Lehtilän asialinjalle tehtyä Lauantaiseuraa jää kaipaamaan. Tarmo Ropposen ja Arvi Lindin rinnalla. Yksi aikakausi alkaa olla ohi. Teatterissa tätä aikaa edusti Jouko Turkka. Nyt on palattu sielläkin viihteen tuotantoon ja politiikkaa seuraa sitä, viihteellistyy.

Kun viihteellinen huuhaa ja narsistinen individualismi tulivat politiikkaan, asia jäi sivuun emmekä koe enää muuta kuin tunarointeja siellä suunnalla. Tätä aikaa on kuitenkin nyt elettävä ja ymmärrettävä. Vaalirahoituksen kohdalla tunarointi on niin näkyvää, ettei sitä jaksa edes vakavasti seurata. Tauluja myyvä ministeri tekee sen välttääkseen joutumasta kertomasta yli 1700 euron tilityksen vaalikassaansa. On jäänyt taulun mentävä porsaanreikä, jonka oikeusministeriön virkamies opastaa tutuille nimittäjilleen. Nyt taulun hinta haluttiin korottaa kuntavaaleissa 3000 euroon ja valtiollisissa 6000 euroon. Kun päättäjinä ovat rahan vastaanottajat, ilmiö muistuttaa ikään kuin mafiosojen kokousta ja vanhoja politiikan toimittajia tulee ikävä. Miten noista teet Lauantaiseuran?

Pysyvämmin meidät jätti suomalaisen taidepolitiikan tuntija ja uuden airut Irmeli Niemi sekä älyllisistä elokuvistaan tuntemamme Sydney Pollack. Molempia yhdisti uusien avausten tekeminen ja rohkea uudistusmieli. Molemmilla oli myös paljon valtaa sekä lahja uudistaa kaukonäköisesti. Niemen komitea toi kokonaan uudet puitteet luutuneeseen suomalaiseen laitosteatteriin Jouko Turkan tapaan eläen. Pollack taas uskalsi sivaltaa historiallisilla aiheilla rotusyrjintää, feminismiä ja CIA:n omalaatuista toimintaa. Minun Afrikkani toi Pollackille seitsemän Oscaria. Loistavasta käsikirjoituksesta, Karen Blixenin elämänkerrasta, oli ehkä kiitollistakin tehdä taiteellisesti onnistunut elokuva. Nyt on mahdotonta tehdä kirjaa, joka olisi taiteellisesti kelvollinen ja samalla poliittisesti relevantti ja aikamme kuvaaja. Arctic Babylon pirstottiin Otava Mediassa monen kirjailijan viihteeksi jo käsikirjoitusvaiheessa.

Pollackin yhdistää elokuvan ystävä sellaisiin näyttelijöihin kuten Burt Lancaster, Paul Newman, Jane Fonda, Barbara Streisand ja Meryl Streep. Suosikkinäyttelijäni oli kuitenkin Robert Redford ja elokuvat Silmä silmästä, Parhaat vuotemme, Korppikotkan kolme päivää ja Valaistu ratsumies. Niiden mukana meni yksi aikakausi.

Yhdistän molemmat poismenneet nerot aikaan, jolloin ei vaadittu menestystä ilman taiteellisia arvoja, tyylipisteitä. Siinä on jotain samaa kuin politiikkamme katoavassa arvovallassa tai kyvyssä pysyä asiassa. Ei pitäisi edetä liian kauas osaamisensa ytimestä, luovan ihmisen sisäisestä halusta toteuttaa itseään. Kouluttajilla, etenkin yliopistolla, on tässä jatkossa suuri vastuu. Täytyy varoa raimo sailaksia työkalupakkeineen joka asiaan. Sellaisen työkalupakin palaaminen olisi pelottava tulevaisuus.

Arvovallan katoaminen, demokratian uskottavuus, on kauhistuttava asia politiikassa. Arvovaltainen instituutio, kansanliikkeet poliittisina puolueina, on ensiksikin se jonka me uskomme tietävän. Muuta mahdollisuuttahan meillä ei ole. Kyllä kansa tietää ja pulinat pois.

Toiseksi tuo arvovalta ja auktoriteetti valtuutta tekomme. Jos se arvovalta rapautuu, tekomme eivät ole enää sidottuja moraaliseen tai eettiseen perustaan, normeihin. Lakia säätävän elimen on oltava esimerkillinen niiden noudattamisessa. Rimaa ei saa ikinä alittaa siellä suunnalla. SE kun rapauttaa koko demokratian ja kansanvallan pilarit.

Kolmanneksi arvovaltaan liittyy ihailu ja sitoutuminen. Jos meillä ei ole ihailumme kohdetta oikein minkään politiikan kentässä, alamme varmasti ajelehtia juurettomina. Meiltä puuttuu poliittinen koti johon samaistua. Me olemme riippuvaisia arvovaltaisesta instituutiosta, eikä sitä pidä rapauttaa kehnolla moraalilla. Uusmedian myötä kiinnostuksemme yhteiskuntaan, myös politiikkaan, on valtavasti kasvanut.

Tänään moraali on ensimmäinen asia, kertoo eläkkeelle jäävä herrasmiestoimittaja Hannu Lehtilä. Sillä on suurempi tilaus kuin rahalla tai kelohotelleilla kansallispuistoissa, suurilla kauppakeskuksilla teittemme risteyksissä. Tämän oivaltaja voittaa seuraavat vaalit. Lehtilä on oikeassa. Meitä odottaa takavuosien tapaan protesti joka puhdistaa ja penee hakemaan perusteita, kantasuomalaisia juuriamme.

Vaalit eivät ole kuitenkaan pelkkää tyhjää moralisointia. 40 minuuttia Hannu Lehtilän vieraana paljastaa kyllä onko kyseessä asiansa taitava poliitikko, Mauno Koiviston tapainen monialainen pohtija. Hannu Lehtilän kuvaama mieleenpainuvin vieras, josta hän on tehnyt toki kirjankin.

Moderni yhteiskunta ei siedä auktoriteetteja. Lehtilän mainitsema yksilöllisyys kieltää auktoriteetin olemassaolon. Auktoriteetti hajotetaan vaikkapa nuoren ihailemaan julkkikseen sekä asiantuntijaan erikseen. Auktoriteetin tapa tehdä virheitä on kertoa kuinka teemme näin, koska asia on näin, tai ministeri sen toteaa. Se on pääministeriltä hirvittävä virhe. Huono kasvattaja on auktoriteetti, joka kertoo asian olevan näin koska hän sen niin sanoo.

Manageroiva asiantuntija kertoo kuinka asia tehdään näin, koska se on järkevää ja tehokasta. Lisäksi leaderi johtajana tekee vielä oikeita asioita, ei vain asiat oikein.Tämän me jo osaamme mutta poliitikko ei sitä huomaa.

Käytämme Suomessa tätä manageroivaa tyyliä nykyisin sekä työelämässä, byrokratiassa että kasvatuksessa. Sen sijaan me saatamme ihailla julkkista ja äänestää häntä edustajaksi ohi asiantuntijan. Näin silloinkin kun tiedämme hänen mielipiteensä triviaaleiksi ja Lehtilän haastatteluun häntä ei edes kutsuta. Poliittinen johtomme on umpioitunut ja suorastaan pelkää uusia, asiana osaavia joko manageroivia tai leadereita johtajinaan. Tämän seurauksena on jäsenistön ikääntyminen ja demareiden johtajakriisi. Kollektiivinen liike on tarpeeton kun ei ole enää tehdashallejakaan.

Julkkis poliitikkona on siellä missä nuoret äänestäjät ja usein myös heidän vanhempansa viihteen parissa ja sitä tuottaen. Tällöin asiantuntijana esiintyvä edustaja pyrkii menestymään kilpailussa ostamalla äänensä ja menettää kasvonsa yhä pahemmin ryvettyen kilpailussa suosiosta. Sellainen on ajattelematonta. ”Kyllä kansa tietää” kuka lopulta on asiantuntija, ja kenellä on keinot hallita vaikeita yhteisiä asioitamme integroiden niitä toisiinsa

Takavuosina rakentaessamme kansallisvaltiota asiantuntijat, tiedemiehet, taiteilijat ja filosofit olivat arvokkaita, koska heillä oli nationalismiin liittyvä arvokas tehtävä. Tämän päivän raimo sailakset voivat piilottaa sanomansa ja marssittavat sen poliittisen päätöksenteon tueksi aina kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla kalupakilla. Kuka tahansa poliitikko osaa tämän tempun. Se ei vain enää riitä.

Nykypoliitikosta tai kirjailijasta, tieteen tekijästä, on tullut poliittisesti kompromissihahmo hakien tukea julkimon ja asiantuntijan väliltä. Globaali maailma ja talous ei tarvitse valtioonsa näitä hahmoja muuten kuin konsulteikseen tai lisätäkseen vaikkapa vientitulojaan. Sellaista roolia on varottava tai elettävä pinnallista elämää suomalaisittain turhautuen ja alkoholisoituen. Se on prostituoidun elämää eikä kukaan halua sellaista lapselleen.

Suuryritysten johtajat eivät hae enää Suometa vuorineuvoksen titteliä. Tukea puolueet ovat saaneet vain pieniltä maakuntien yrityksiltä, kainuulaiselta ”Soffalta”. Ei ole sellaista poliitikkoa, joka voisi alentaa tai ylentää sivistyneistöä Lipposen tapaan tai kertoa miten menetellä puoluelaitoksen ajautuessa kriisiin. Sellaista arvovaltaa ei ollut edes Urho Kekkosella. Kaukana siitä. Kun Yhdysvallat joutuu johtajakriisiin, se kyllä Suomessa huomataan.

Keskusta vetäytyi kokonaan pois televisiomainonnasta. Se oli järkevää. Nyt televisiossa menevät eurot taatusti Kankkulan kaivoon. Puoluelaitosta ei voi jättää pelkästään mainostoimintojen tehtäväksi, kun imago muuten on rapautunut juuri samaisen koneiston kautta. Kansalaiset kun ovat nyt hieman viisaampia, usein koulutetumpia ja moraalisesti kypsempiä kuin päättäjänsä. Korhosen tuska puoluesihteerinä on pelätä poliitikkoa, jonka jokainen kolmea sanaa pidempi lause paljastaa tietämättömyyden. Sellaisesta tumpeloinnista Hannu Lehtilä nautti.

Eduskunta ei enää olekaan poikkileikkaus kansasta, jota sen kuuluisi edustaa. Syy on mainostoimistojen, imagorakentajien ja gallupdemokratian, uusmedian listausten ja tapamme hakea ääniä ostamalla ne ”tauluilla”. Se loukkaa koko kulttuurin syvärakenteita. Tiede ja taide eivät voi olla osa korruptiota, eikä ”taulun” hinta ole määrättävissä kuntapoliitikkojen tai edustajiemme kokouksissa. Niin syvällä suossa Suomi ei toki kulje eikä suostu sinne ohjailtavaksikaan.

TV 2 kuvasi aikamme kuntapoliitikkoja esimerkkinä taudistamme. Mukaan oli valittu Loimaa ja Pori. Kun katsoi kunnallisjohtajien juoksua Porissa pakoon toimittajia hävitettyjen dokumenttien seurauksena tai Loimaalla epätoivoista vaalirahoittajien ylistystä, ei jäänyt enää epäilystä siitä, miksi kakkostie on ja tulee olemaan myös jatkossa niin kehnossa kunnossa.