Perussuomalaiset

Matti Luostarinen

Oikein hyvää kansallista veteraanipäivää.

Repetitio mater studiorum est – Kertaus on opintojen äiti

Puhe lentää – teksti pysyy / Verba volant – scripta manet

27.04.2023

Kansallista veteraanipäivää on vietetty Suomessa vuodesta 1987 alkaen. Ehdotuksen veteraanipäivästä teki aikanaan pääministeri Kalevi Sorsa ja sen vahvisti tuolloisen hallituksen puolustusministeri Veikko Pihlajamäki vuotta aiemmin 1986 esityksellään. Miksi päiväksi valittiin juuri 27. huhtikuuta?

Tuo päivä oli vuonna 1945 Lapin sodan päättymisen hetki. Samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi tähän päivään. Se oli siten Suomen puolustusvoiminen viimeinen sotapäivä. Tuolloin Saksan vuoristoarmeijan viimeiset rippeet vetäytyivät Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa. Nuo Lapin selkoset tulivat minulle tutuiksi etenkin maantieteilijänä, aluesuunnittelijana, mutta myös jokirakentamisen jälkiä korjaillen. Biologin ja yhteiskuntatieteilijän opeista oli niistäkin käyttöä. Matkoista maailmalle ja tavaten myös sodan käyneitä ja kokeneita Euroopassa ja sen ulkopuolella.

Sodat kun ovat kovin yleinen ilmiö ja niiden kokemukset yhdistävät meitä myös tänään ja etenkin Euroopassa vuonna 2023. Lisäksi kuulun siihen ikäluokkaan, joka syntyi traumoineen sotiemme aikaiseen, tai heti sodan jälkeiseen suureen ikäluokkaamme. Meitä syntyi silloin 120 000 saman vuoden aikana, nyt hyvä jos kolmasosa tästä. Olkoonkin että väkiluku on kasvanut, liki tuplautunutkin etenkin globaalina ilmiönämme.

Nämä alkuasetelmat tahtovat usein unohtua. Siis yhtäällä aikatieteet ja toisaalla paikkatieteet sekä niiden tutkijat. Kyllä he asiansa osaavat, mutta juurilleen ja traumoilleen he eivät ole voineet mitään. Päihteillä niitä ei ole voinut oikein korjata. Huumorilla ehkä hiven lievittää. Levätkööt nyt rauhassa. ”Requiescat in pace”.

Sotien jäljet näkyvät kauan ja sen ymmärtää myös epigeneettisenä ilmiönämme näitä nyt eläkkeellä olevia aikalaisiaan tavaten tai haastattelulomakkeineen syvä haastatellen. Sodan aikaiset vahingot jäivät aikanaan korjaamatta. Niitä ei edes tunnettu. Ei tunneta aina vieläkään. Huumoria tehdään kevyesti nuorten toimesta oivaltamatta, mistä on kyse. Isänmaan toivot eivät ole aina kartalla. ”Spes patriae”. Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. ”Tempora aspera vivimus, amice bone.”

Kansallista veteraanipäivää ei vietetä voitonjuhlana. Sillä on hyvin rauhanomainen luonne ja se sopii tähän hetkeen erityisen hyvin. Tuohon ajattelutapaan liittyy myös pohdinta tulevaisuudesta sekä juuri Kalevi Sorsalle tyypillinen maailmankuva. Sikäli kun me vielä muistamme tuon ajan ja Sorsan pääministerinämme.

Tämän päivän demari, Sanna Marin pääministerinä on 1990-luvulla syntyneenä naisena jotenkin kuin eri tähdelle syntynyt tapaus Kalevi Sorsaan verraten ja Eurooppaa kiertäen. Toki sama pätee Venäjään ja sen kansaan, Putinin taustoihin, Ukrainaan ja näiden historiaan, Venäjän historiaan. Hyvä olisi tuntea ja myös ymmärtää mistä on kyse. Millaisin eväin rauhaan voisi nyt pyrkiä. Aurinko kun paistaa lopulta kaikille. ”Sol omnibus liucet.”

Tänään pohdimme Turusta alkaen sotiemme opetuksia. Omat oppini liittyvät Turun yliopiston ohella Oulun yliopistoon sekä tutkimuslaitoksiin, Suomen Akatemiaan ja Korkeakouluneuvostoon, poikkitieteiseen työskentelyyn ulkoistaen itsensä välillä yliopiston kampusalueen ulkopuolellekin. Moni veteraanimme joutui pohtimaan enemmän tulevaa kuin mennyttä sekä niitä haasteita, jotka kansakuntaa odottivat rauhanajan alettua, jälleenrakentamisen vuosinamme.

Täyttäessäni 50 vuotta Oulussa ilmestyvä Kaleva kirjoitti minusta artikkelin otsikolla ”Kuuden professuurin mies”. Puolustauduin kertomalla, kuinka elämää on vielä edessäkin ja en pidä itseäni vielä loppuun poltettuna – professuurien määrällä ja julkaisuilla sitä mitaten. Monella tuotteliaimmat vuodet ovat vasta eläkepäivien yhteydessä syntyviä. Tutkijan kapeutuva maailma saa ikään kuin siivet siitä poikkitieteisestä ihmeestä, jota moneen suuntaan rönsyillyt broadcast voisi myöhemmin tuottaa. Lisäksi omat vanhempani olivat kokeneet jotain sellaista, josta olin näille minua edeltäneille sukupolville paljossa velassa.

Kalevan kirjoituksessa olin arvellut kesällä 2001 juuri kodin ilmapiirin vaikuttaneen tapaani tehdä töitä ja asennoitua verkostoihin, yhteisöllisyyteen, sosiaalisen muistin mukanaan tuomaan maaseudun työkulttuuriin ja myöhemmin vaikkapa forssalaiseen teolliseen yhdyskuntarakenteeseen Hämeessä. Poikki- tai monitieteisyys syntyi tästä ihmiseksi syntymisen noidankehästämme.

Jos ihminen tekee väitöskirjan, hänessä on jotain omituista, minulle kerrottiin. Se oli vielä 1970-luvulla kovin harvinaista. Muutama kymmenen vuosittain ja taatusti miehiä. Nykyisin pari tuhatta ja valtaosa naisia. Ei se paljoa ole vieläkään. Enemmänkin voisi olla. Kokemus väitöskirjan teosta ei taatusti mene hukkaan.

Pirjo Hiidenmaata lainaten (Suomen Kuvalehti 16/2023: ”Kyllä tohtori osaa”), täysin väitöskirjasta ja sen sisällöstä riippumatta, hyväksytty väitöskirja paljastaa taitoja koota oleellisia tietoja, arvioida niiden sisältöä, suunnitella oma työskentelynsä vuosikymmeniä myös eteenpäin sitä eläen. Hän osaa sekä kysyä että vastata. Se on osa hänen persoonallisuuttaan. Hän on tutkijatyyppi ja luennoikin helposti omasta asiastaan. Joskus jopa ymmärrettävällä tavalla ja muita opastaen tai rohkaisten. Olen heitä paljon tavannut ja tunnen tyypin omakseni. Olen heidän väitöksiään ohjannut muuallakin kuin Suomessa.

Samalla tohtori on varmasti asiantuntija ongelmien ratkaisussa. Vastuunalainen yhteiskunta huolehtii siitä, että tutkimustaitoja tarvitaan kaikkialla, siinä missä muuntautumiskykyisiä taitojakin. Näin tohtoreita tarvitaan yrityksiin, hallintoon, viestimiin ja uuden hallituksemme neuvonantajiksi. Ikävä kyllä heitä on vain liian vähän ja poikkitieteisiä, useamman väitöskirjan tehneitä, ei juuri lainkaan. Ihmisen ikä on kovin lyhyt ja rajallinen moneen tutkintoon ja väitöskirjaan.

Tosin väitöskirjan tekoa on onneksi monin tavoin helpotettu 1970-luvun painajaisista. Tuolloin vielä väittelijän oletettiin myös sairastuvan tutkijan työtä tehdessään. Naisia ei oikein tuohon tehtävään uskallettu rohkaista. En tuntenut yhtään naista työtäni ohjaavana professorina.

Kun ympärillä oli myös kuvataiteita harrastavia, tai jouduit mukaan kilpailuihin, joissa edellytettiin seuraamaan muiden oppimista ja käyttäytymistä runoja lausuen tai lentopalloa pelaten, fyysinen ja henkinen kunto olivat käsi kädessä kulkevaa lapsuuteni ajan kasvuympäristöä. Sakari Topeliuksen kaltainen hahmo oli minulle tuolloin satuineen ja valtiomiestaitoineen sekä samalla tiedemiehenä ja maantieteilijänä luonnollinen yhdistelmä, jota ihailin.

Ihailen vieläkin, mutta varauksella ja muistaen millaista aikaa hän eli. Kaikki ei ollut kaunista ja lastensa hautaaminen on julminta mitä voi kuvitella. Suomalainen eliitti oli todella kapea väitöskirjoineen.

Jos oli vaikeaa ymmärtää tuolloin olevansa 50-vuotias, vielä vaikeampaa on nyt oivaltaa olevansa 70-vuotias, ja että mennyt pari vuosikymmentä ovat olleet tuotteliaimmat vuoteni. Se ei voi johtua pelkästään kehittyneistä välineistämme.

Samaa poikaviikaria, jota tuolloin minussa vielä kerrottiin löytyvän, en usko oikein tänään enää löytyvän. Jos tämän ikäinen on kovin idealisti, se on koominen ilmiö, siinä missä nuoren ihmisen idealismin kääntyminen kyynisyydeksi surullista seurattavaa. Jotain tällaista olin havaitsevinani myös Kalevi Sorsassa ja hänen ikääntymisessään. Mukaan tulee vaivoja ja joskus me myös muutumme kyyniseen suuntaan. Kaikki ympärillämme on vain tyhjää melua ja ääntä, eikä mitään muuta. ”Vox et pretera nihi.”

Sellaista kehitystä, kyynistä ja satiiria suosivaa, olen omissa oppilaissanikin havainnut. Surullisinta on kuitenkin se, etten voi viettää nyt syntymäpäiviäni isäni kanssa samaan aikaan. Hän täyttäisi nyt 105 vuotta. Lämmin kiitos hänelle ja äidilleni. En minä heitä valinnut, kuten en mitään muutakaan matkallani kielemme ja kulttuurimme oppien. En valinnut tietäni, tie valitsi minut.

Kirjoitus on lainausta vuonna 2021 julkaistusta juhlakirjastani, sen takakannesta, täyttäessäni silloin 70-vuotta ”Cluster art and art of clusters 70 years”. Samana vuonna korona raivosi globaalina ilmiönä ja seuraavana ongelmat Ukrainassa muuttuivat sodaksi Euroopassa. Kirjani ”Teesi, antiteesi ja synteesi – Mytomania, eskapismi, putinismi” julkaistiin seuraavana vuonna. Samoin kirjani ”Draaman kesä ja Euroopan hullu vuosi 2022 – Europe’s crazy year 2022”. Tänään niitä luetaan Kalifornian piilaaksossa. Sinne ne sopivatkin. Valtaosa lukijoistani tulee juuri näistä ympäristöistä myös globaalisti.

Muistelmakirjani sai jatkoa kirjastani ”Arctic Babylon III – Karhu turkissa Nato narikassa”. Kirja oli jatkoa sarjalla Arctic Babylon I ja II sekä vuosille 2011 ja 2015. Edellinen oli kirjoitettu jo 1980-luvulla, mutta julkaistiin kovin myöhään Saksassa. Suomi ja sen mediat kirjapainoineen elivät väärää vuosisataa. Ensimmäinen digipainon hankkinut media oli Savonlinnassa ilmestyvä, sukuni omistama Itä-Savo maakuntalehtenä. Helsingin Sanomat siirtyi digiaikaan vuosikymmeniä myöhemmin.

Ei yksi pääskynen kevättä tee. ”Una hirundo non facit ver.” Samaa pätee robotiikkaan ja tekoälyyn, sen käyttöön. Vasta tänään se alkaa olla medioissamme yleistyvä työväline. Jälleen kerran yhden sukupolven viiveellä. Puhe lentää, teksti pysyy. ”Verba volant, scripta manet.”

Muistamme vuoden 2011 arabi-islamilaisista vallankumouksista, norjalaisesta huudosta ja julmuuksista, japanilaisten kokemasta tsunamista. Vuonna 2015 vallankumousta paenneet pakolaiset tulvivat myös Suomeen Tornion rajan kautta ja aina Forssaan saakka ehtien. Nuo vuodet oli kirjattava käsitteen ”Arctic babylon” alle.

Muistamme talouden tilan ja oululaisen insinöörin pääministerinämme tarjoten kotiaan pakolaisille. Veistäen samalla pojalleen arkkua sekä tehden ”immelmannit” matkalla Naantaliin. Peruen hallituksensa eron ja luottaen perussuomalaisen puolueen hajoamiseen. Ahneella on ikävä loppu myös ministerinämme. Aika lentää, ajat muuttuvat, ja me muutumme niiden mukana. ”Tempus fugit” – ”Tempora mutantur, nos et mutamur in illis.”

Joskus aiemmin näin oli käynyt perussuomalaisen puolueen juurille SMP:n kohdalla, haettaessa silloin jatkokautta Urho Kekkoselle. Puhuttiin seteliselkärankaisista. Historia kun toistaa itseään ja oululainen insinööri erosi lopulta ja jätti sotesopan odottamaan tulevia hallituksiamme.

Odotetusti jo vuonna 2023 vaaleissa keskustapuolue menetti maakuntien puolueina paikkansa perussuomalaisille. Sen romahduksen syitä ei tarvitse kaukaa hakea. Kyllä kansa tietää ja montaa kertaa sitä ei voi huijata paraskaan puhuja. Sama päti vihreiden tavalle tulla leimatuksi äärivasemmistoksi.

Äärivasemmisto ei myy hyvin 2020-luvulla, ellei nyt ole parantumaton romantikko tai muuten vain ”surkealistinen” ihminen. Surrealismin me voimme jopa hyväksyäkin. Osa heistä on isänmaan toivoja. ”Spes patriae”. Aurinko paistaa kuitenkin meille kaikille. ”Sol omnibus lucet”. Ja ympäristöstämme huolta kantoivat muutkin kuin talousvasemmiston ääripään ihmiset eläen 1970-luvun Suomessa. Mitä vihreä liike teki väärällä vuosisadalla? Venäjällä voidaan elää tsaarin ajan näytelmää. Ei Suomessa.

Käänne vaaleissamme oli dramaattinen ja traumaattinen medioillemme. Se toi mieleen samalla suomalaisten sodat ja myös Ukrainassa, Krimin sodan nimellä 1800-luvun puolivälissä. Siis samaan aikaan kun sukuni luostarilaitoksen veronmaksajat, ”lampuoitit”, hukkuivat kirkkoveneineen Kallaveteen 1850 juhannuksena. Nuoret miehet ja veneiden kunnostajat purjekunnasta olivat Krimillä sotimassa.

Naisten ja vanhusten kyky hoitaa tuhansien hehtaarien maatila oli purjekuntineen ja metsineen, kaskisavuineen, mahdoton tehtävä. Vihollinen kävi kimppuun kotinurkilla tuttuun tyyliin ja tuloksena oli täydellinen tappio juuri siellä, kotinurkilla se kokien. Forssalaiset kutsuivat vielä hetki sitten sarjakuvineen omaa kotiseutuaan helvetin tulirokoksi. Pitivät sitä jopa hyvänäkin mainoksena sisään muuttajille. Ei se oikein toiminut. Sarkasmilla ei oikein myydä omakotitalon tontteja.

Nyt heitä aletaan kouluttaa osana Naton joukkoja. Jälleen sysäys tulee samalta ilmansuunnalta, Krimiltä. Välillä on vain muutama sukupolvi ja suomalaisten sodat, sisällissota verisimpänä. Sen hämäläiset kyllä muistavat. Talvisota yhdistäjänä ja toinen maailmansota osana globaaleja sotiamme, suuren Venäjän naapurina, tahtoo joskus unohtuakin. Lapin sota on jäänyt unholaan sekin.

Tuoreessa elokuvassa Lapin sotaa kuvataan suomalaisen sisun ilmentymänä. Siinä Lapin polttaja, saksalaiset perääntyvät sotilaat, ja suomalainen sisu ottavat yhteen yllättävällä tavalla se kuvaten. Kullanhuuhtoja on poikkeuksellisen hiljainen mies näyttelijänä. Teot puhuvat kyllä puolestaan. Osa niistä muistuttaa sarjakuvista tuttuja ja lapsenmielisille tarkoitettuja, oman aikamme toimintaelokuvan ihmeitä.

Tänään hallitusta kootaan hakien ratkaisua oman taloutemme veloille, lasten ja ikäihmisten kohtaloille, globaalille liikehdinnälle juurettomina evakkoinamme sekä ilmastomuutoksen kurimukselle. Paikalliset ja kansalliset ratkaisut ovat osa yhteisiä EU:n sisäisiä ratkaisuja, armeijamme osa Naton armeijaa, elämä sähköisten viestimiemme kautta koko ajan muutoksessa sekin. Valtion velka ei ole sama asia kuin kuntasi, saati oma velkasi.

Näin sinulle kuitenkin uskotellaan. Taas Hollywood elämä ja sarjakuvat seikkailevat medioissamme. Hallituksen elämä on hyvinkin harmaata arkea. Takavuosina se määräsi meidät hoitamaan korkeakoulujemme hankkeet korkeakouluneuvostossa. Kuuden aikaan aamulla lentokone nousi siivilleen Oulusta ja se päivä oli tarkoitettu käytettäväksi Suomen hallituksen työrukkasena.

Myöhemmin EU ja globaalit organisaatiot löysivät nekin suomalaisen asiantuntijan useamman kerran väitelleenä. ”Agropolis strategy” ja ”Social media economy and strategy” olivat kirjoina löytäneet toteuttajansa muualta kuin Euroopasta. Toki myös väitöskirja ”Ecological cluster and innovation policy”. Kustantaja on saksalainen ja paikkana luostarilaitoksen juurille syntynyt kaupunki. Kaupungin perustamisen juhlia vietetään 10. heinäkuuta. Se on samalla syntymävuotenikin. Kuvataiteitten päivä Suomen almanakassa, Cluster art päivä minulle. Tosin Saksassa sen viettäen.

Suomen Kuvalehti (SK 21.04.2023) onnistuu kuvaamaan tämän ajan lainaten Jyrki Lehtolan esseekokoelmaa neljän sivun mittaisena kirjaotteena ”Piru periköön!”. Kirjan ”Ihan sama” viimeisestä luvusta otettu lainaus kertoo, kuinka Saatanalla on asiaa ihmiskunnalle: ”Biologian perusopetusten olisi pitänyt olla: Idiootit liikkukoot vain voimiensa ja ymmärryksensä rajoissa.” ”Nostitte rikkaiksi vaikuttajiksi keskosen oloisia ihmistulppia, joiden päämäärä oli päästä hygieniayritysten maksetuiksi kumppaneiksi.” ”Viimeiseksi saavutukseksenne nousi se, että pääsitte pitkälle ja lensitte korkealla ilman saavutuksia, osaamista ja kykyä”.

Kirjan lopussa pirun vuodatus moralistina jatkuu: ”Milloin tarkkaan ottaen sivilisaatio kuoli? Sinä hetkenä, kun matkalaukkuihin pakattiin enemmän selfietikkuja kuin lääkkeitä, kondomeja ja laastareita? Kun terveille kehitettiin sähköinen pyörätuoli mukavampaa kulkemista varten? Kun sijoittajalle myytiin aplikaatio, jonka ainoa tehtävä oli kertoa, onko ulkona valoa vai onko ulkona pimeyttä? Kun kehitys oli edennyt pisteeseen, jossa tuonkaltaisia kysymyksiä oli enemmän kuin Raamatussa sanoja?

…. Ja piru jatkaa purkaustaan: ”Viimeiseksi saavutukseksenne nousi se, että pääsitte pitkälle ja lensitte korkealla ilman saavutuksia, osaamista tai kykyä. Valokuvauksenne historia on täynnä ikonisiksi nousseita kuvia, tiivistyksiä ajasta ja paikasta, viimeinen iloinen kuva ihmiskunnasta on selfien ja belfien liitto, jossa tasa-arvoisina näkyvät peilistä itseään rakastuneena tuijottavat kasvot ja lasten puuhapuistoksi täytetty ahteri.”

Se miten me kaikkeen tähän viestintään sopeudumme, on sekin maantieteellinen kysymys, johon Paasikivi vastasi aikanaan osuvasti. ”Maantieteelle me emme voi mitään”. Raha ei sekään haise, vihatkoot, kunhan pelkäävät, sekä millainen kuningas, sellainen lauma. ”Pecunia non olet” – ”Oderint, dum metuant” – ”Qualis rex, talis grex”.