Menneiden vuosien ja vuosikymmenten opetukset aluehallinnossa

Vuoden pian vaihtuessa tapanani on ollut keskittyä vuosikirjan valmisteluun. Nyt teen sen kokoamisessa poikkeuksen. Mennyt vuosi on ollut äärimmäisen poikkeava ja myös tuleva vuosi jatkaa tätä nyt jo traditioksi muuttuvaa rajua globaalista, alkujaan virusten liikkeelle sysäämää, mutta lokaalisella tasolla vastaanotettua yhteiskuntamme ravistelua sen kaikilla tasoilla.

Ilmiö muistuttaa kokoamaani muistelmateostani täyttäessäni 70-vuotta. Käynnistin sen sukuni traumaattisimmasta tapahtumasta, purjekunnan vanhimman viikinkimallisen veneen hukkumisesta Kallaveteen juhannuspäivänä 1850.

Onnettomuudessa menehtyi mm. isoisäni isoisä ja hänen puolisonsa sekä kaikkiaan 30 avainhenkilöä, jolloin edessä oli täydellinen sellainen rakennemuutos, josta syntyi uusi alku ja myös oma kertomukseni, muistelmateos, sai varsinaisen alkunsa.

Hieman samaan tapaan olen koonnut kirjani koskien mm. Suomen juhlavuotta vuonna 2017 ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100” sekä nyt kirjoittamaani vuoden 2021 vuosikirjaani.

Vuosi 2021 ja pandemian käynnistämät vuodet 2020 tai 2022 eivät ole likimainkaan samankaltaisia vuosia ja vuosikirjan kokoamista, kuin mitä aiemmin olen tehnyt Aleksis Kiven tapaan lastujani kooten. Jos en sitä mitenkään huomaisi ja ottaisi mukaan kirjojeni rakenteiden muutoksessa, olisin sokea.

Kyse ei ole pelkästään hybridistä tai sosiaalisesta mediasta, internetin mukanaan tuomista reaaliaikaisista tapahtumista vaan kokonaan jo vuonna 2011 koetusta muutosaallosta, joka etenee nyt hyökyaallon tai tsunamin tapaan, ja sen aiheuttamat muutokset näemme vasta paljon myöhemmin.

Jotain katoaa kokonaan, jotain muuttuu pysyvästi ja erittäin paljon syntyy sellaista uutta, jota ei voi kuvata vain innovaatioksi sitä kutsumalla. Kirjani ”Hybridiyhteiskunnan kouristelua” ja ”Taantuma kylmään sotaa – Enteet utopiat ja dystopiat” sekä toinen väitöskirjani ”Ekologinen klusteri ja innovaatioprosessit”, ”Agropolis strategy” ja ”Social media economy and strategy” olivat yli sadan muun monografisen kirjani ohella taustoittamassa tapahtumien kiivasta vyöryä kohti vaihetta, josta ”Arctic Babylon 2011” oli jo 1970-luvulla kirjoitettu hiven pahaenteinen ennuste omalle ajallemme. Vuosikin osui oikeaan, olettaen että muistamme mitä silloin vuonna 2011 tapahtui.

Käynnistän vuoden 2021 kirjani joulukuun lopun avaamalla meille mitä tapahtui aluehallinnon uudistuksen merkeissä alkaen tammikuun 5. päivänä 2010 kirjoittamastani tekstistä kirjaani ”Menetetty vuosikymmen – Vuosituhannen toisen vuosikymmenen essee- ja blogikokoelma 2010-2019.

On hyvä palauttaa meidät niihin hetkiin, jolloin elimme silloin kun aluehallinnon uudistus oli vauhdissa kymmenen vuotta sitten ja kuinka nyt, tammikuussa 2022 olemme menossa aluehallinnon vaaleihimme.

Mielestäni on hyvä saada tähän vuosikymmenet kestäneeseen uudistukseen sellaista perspektiiviä, jota vailla tuo uudistus olisi kokonaan irrallinen tapahtuma vuosisataisesta historiastamme ja sen ymmärtämisestä. Tsunami ei ole syntyjään oman aikamme tuote, eikä globaaleihin ilmiöihin tule asennoitua ikään kuin niillä ei olisi juurensa menneisyydessä.

Matti Luostarinen 5.1.2010 Aluehallinnon uudet toimijat

Lääninhallinto Suomessa päättyi samalla kun vuosikymmen vaihtui. Valtion aluehallinnon uudet virastot, aluehallintovirastot sekä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset lopettivat lääninhallitukset ja niiden liki 400 vuotta kestäneen taipaleen. Ruotsin vallan aikaisen väliportaan hallinnon uudistuksen viimeisin vaihe ei ollut dramaattinen mutta hyvinkin merkittävä meille kansalaisille. Mahdammekohan oikein ymmärtää, mistä tässä kaikessa on kysymys ja miten se vaikuttaa elämäämme? Keskushallinto ja paikallishallinto ovat lähempänä meitä kuin niiden välissä toimiva aluehallintomme.

Julkisen vallan aktiivinen kannusteiden tie

Aloitin ensimmäisen professorin viran hoitoni viransijaisena Oulun yliopistossa 1970-luvun puolivälin jälkipuoliskolla. Tuolloin maata hallitsi Martti Miettusen toinen hallitus ja Urho Kekkonen oli presidenttinä. Maantieteen professorina tehtäviini kuului luennoida myös aluehallinnosta ja sen historiasta, yhdyskuntasuunnittelusta ja sen käyttämistä tuon ajan menetelmistä. Tietokone oli meille tuttu ja kartat piirrettiin jo sen avustamana analysoiden. Toisin oli tietysti yliopistojen ulkopuolella ja etenkin Oulun yliopiston, joka oli uusi ja välineet tuon ajan viimeisintä innovaatiota edustavia. Yritimme tehdä aluehallinnon työtä tutuksi niin maalla kuin kaupungeissa osallistumalla sen toimintaan kyliä unohtamatta. Yhteisötaso ja valtion ohjailema aluepolitiikka olivat tuolloin tutkimuksen ensisijaisia kohteita. Tukipolitiikasta alettiin siirtyä kohti omaehtoista yhteisön ylläpitämää kannustinpolitiikkaa. Tutkijan kuului olla muutama vuosikymmen edellä reaalipolitiikan käänteistä. Eurooppa ei sekään avautunut valtioita esitellen vaan ”alueiden Eurooppaa” myös medioitamme käyttäen. Suomi oli tässä pahasti jäljessä. Emme tunne Eurooppaa ja sen aluehallinnon kirjavuutta.

Henkinen pääoma, osaaminen ja oivallus

Kun aloitin tutkijan ja opettajan urani suomalaisessa tiedeyhteisössä, ensimmäinen tehtäväni liittyi hoitaa professori Eino Siuruaisen jättämää virkaa. Siuruainen valittiin Oulun vaalipiiristä kansanedustajaksi ja toisen kauden aikana hän sai nimityksen Maaherraksi. Ensimmäisessä väitöstilaisuudessani Siuruainen oli mukana toisena vastaväittäjänä. Poikkitieteinen väitös vaati kaksi vastaväittäjää ja Lapin sekä Pohjois-Pohjanmaan koskisodat aiheuttivat tuolloin muutoinkin rajua poliittista keskustelua ja niiden tutkiminen oli näköalapaikka suomalaiseen teollistamispolitiikkaan, aluepolitiikkaan, yhdyskuntasuunnitteluun ja sen ympäristö- ja energiapolitiikan hoitoon sotien aikana ja niiden jälkeen.

Suomalaisen politiikan teon vertailu 1970-luvulla muuhun maalimaan ei ollut helppoa. Meiltä puuttui sellaisia ohjausjärjestelmiä, jotka nyt ovat itsestään selvyyksiä. Yksi tällainen oli vaikkapa ympäristöhallinto. Ruotsin aluehallinnon malli ei oikein istunut pohjoiseen. Ruotsin Lappi kun alkaa Vaasan korkeudelta ja pääosa ruotsalaisista asuu Helsinkiä etelämpänä. Sitä me kuitenkin kopiomme liki 400 vuotta ja parhaimmillaankin se johti maaseutumme autioitumiseen ja usein sosiaalisiin ongelmiin uusilla teollistamisen keinoilla “teräsrannikolla“. Yhdelle annettu tuki oli aina lisäkustannus toisaalla ja samalla muualta poissa. Innovaatioon rakentuva oivallus ei ollut erityisen muodissa eikä sitä hyväksytty talouden veturiksi. Käsitteet regionaalinen ja spatiaalinen olivat kielellemmekin vieraita. Poliittinen järjestelmämme ja puolueemme olivat nekin joko kotikutoisia tai vaikeasti ymmärrettäviä Euroopan ja maailman mittakaavassa.

Osaaminen ja motivaatio valita oikein

Kun Maaherra Siuruainen jäi nyt hyvin ansaitulle eläkkeelle, hän tuskin saattoi aavistaa olevansa lääninsä viimeinen Maaherra tai että Paavo Väyrynen jatkaa jo viidettä vuosikymmentä ministerinä. Televisiossa antamassaan haastattelussa hän painottikin vanhojen läänien ja maakuntien rajoja sekä nimikkeitä, olisi halunnut ne palauttaa ja pitää kansalle tuttuina edelleen käytössä. Ymmärrän hyvin hyvän ystäväni motiivin ja sen taustat lähtien Oulusta ja sen ympäristöstä. Vahva aluehallinto vaatisi liki Sveitsin kaltaisten Kantoneitten rakenteita.

Oulu ja Lappi lääneinä ovat kovin erilaisia kuin vaikkapa nyt lakkautettu Etelä-Suomen lääni. Etelä-Suomen läänissä on vuoden lopussa 72 kuntaa ja yli 2 miljoonaa asukasta. Siis liki 40 % maan väestöstä. Maaherra Anneli Tainan tehtävät hoitaa jatkossa Etelä-Suomen aluehallintovirasto, Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus sekä Kaakkois-Suomen elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskus. Taina jatkaa Etelä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtajana. Ylijohtajan tehtävät ovat kokonaan toiset kuin takavuosien Maaherran Oulun läänissä.

Seutukuntien ja maakuntien rooli pohtimatta

Lääninhallitusten, TE-keskusten, työsuojelupiirien sekä ympäristölupavirastojen tehtävät siirretään uusiin virastoihin. Se miten nämä toimivat Etelä-Suomen läänissä, joka perustettiin runsas vuosikymmen takaperin yhdistäen Uudenmaan, Kymen ja Hämeen läänin eteläosat sekä Mikkelin läänistä Heinolan, Sysmän ja Hartolan kunnat, on kiintoisa osa sitä kertomusta, jossa mukana ovat edelleen myös maakunnat ja niiden tehtävät kuntien omina edunvalvojina sekä kuntien taloudelliset vaikeudet. Lisänsä tähän soppaan tuovat työssäkäyntialueemme, Lounais-Hämeen kaltaiset seutukunnat, osana alueiden luonnollista palvelurakennetta. Tähän keskusteluun voisi viitata vaikkapa tämän päivän Forssan Lehdessä Taisto Teräksen lainatessa ministeri Sirkka-Liisa Anttilan ansiokasta puheenvuoroa. Se mikä toimii jossakin ei toimi kaikkialla.

Oulun ja Lapin, miksei myös Itä- ja Pohjois-Suomen näkökulmasta laajemminkin, rajat ja alueet ymmärretään toisin kuin Etelä-Suomessa ja metropolina kasvavan Helsingin vaikutusalueella. Maaherran ja läänin tehtävä on ollut pohjoisempana enemmän aluepolitiikan ja alueellisen hengen sekä identiteetin ylläpitäjän vanha rooli, ei niinkään joustavien palvelujen hoitaminen koko ajan muuttuvassa, dynaamisessa palvelujen tarjonnassa kansalaisyhteiskunnan vaativille asiakkaille nettiympäristön virtuaalisessa maailmassa ja monikulttuurisessa todellisuudessa.

Tässä maamme on jakautumassa nyt kahteen osaan sekä sosiaalisesti että alueellisesti ja sitä kautta kulttuurisesti. Sen seurauksena on pelko syrjäytymisen lisääntymisestä, mutta myös sellaisista virheistä, joita Forssan Lehdessä korostetaan niin Taito Teräksen kuin ministeri Anttilan aiemmin kirjoittamana. Keskushallinnon ja sen aluehallinnon toimesta ei tule vaikeuttaa paikallishallinnon ja sen seutukuntien aikaansaamaa toimivaa rakennetta. Maaseutualueillamme tämä on erityisen arka ja keskeinen prosessi, tulevien vaaliemme ehkä tärkein aihe. Maaseutu ja luonnonvarat sekä niiden käyttö ovat kokonaan eri asia ja poikkeavat pinta-alaltaan suuressa maassamme tavalla, joka aiheuttaa jatkossa kitkaa myös hoidettaessa ilmastomuutoksen ja ympäristön vaatimat toimet.

Maaseutumme on saanut autioitua ja ikääntyä, jolloin tärkein ja näkyvin ilmiö on terveyden ja sosiaalihuollon hoitaminen liki kuudenkymmenen pienen seutukaupungin ja niiden talousalueen maalaiskuntien sisällä. Pelkkä talkoohenki ja yhteisöllisyys ei enää voi pitää yllä näitä yhteiskuntamme avaintehtäviämme. Pienkin globaali kriisi viruksineen horjuttaa koko aluetaloutemme ja panee sen koetukselle alkaen ruuhka-Suomen keskuksista ja pääkaupunkiseudusta sekä edeten lopulta myös maaseudulle. Kun nämä on laiminlyöty hallinnollisesti jo vuosikymmenet, niiden järjestely ei onnistu hetkessä Helsingistä asiaa ohjaillen. Eihän Uusimaa edusta mitenkään Suomen aluetalouden rakenteitamme.