On 24 Aug, 2021 0 Comments

Korporativismi iskee jälleen

Palaan vuosikymmenen taakse ja aikaan, jolloin tapasin runsaasti ihmisiä, joiden hallinnollinen osaaminen perustui korporatiiviseen kulttuuriin. Tällaisia tapasi runsaasti etenkin kunnissamme, seutukunnissa mutta myös seutukaupunkiemme sisällä. Samoin tehdessämme yhteistyötä Euroopan tasolla ja yhteisten kumppaneiden ääntä kuunnellen, silloin törmäsi tuon tuosta korporatiiviseen sanailuun.

Nyt keskellä pandemian jättämää kaaosta ja odottaen uuden ajan sarastusta, moni on näkevinään korporaatioiden olevan keino selvitä ongelmistamme.

Määritelmä, jolla korporaatioita kuvataan

Korporaatio onyhteiskuntateoria, jonka mukaan elinkeinoryhmät ja niiden toimielimet ja edustajat, korporaatiot, muodostavat valtiokoneiston keskeisen osan kunnista nyt puhumattakaan. Tämä ei kerro vielä mitään, ellei sitä myös selitä täsmällisemmin.

Selite

Korporatismi (myös korporativismi) tarkoittaa poliittista järjestelmää, jossa lainsäädäntövaltaa käyttävät yleisissä vaaleissa yhtäläisen äänioikeuden perusteella valittujen kansanedustajien sijasta työnantajien ja työntekijöiden muodostamat ammattikunnat eli korporaatiot. Tällaista järjestelmää on sovellettu muun muassa Benito Mussolinin Italiassa sekä Francisco Francon Espanjassa. Näin se usein määritellään ja löytyy myös Wikipediasta, jolloin esimerkki haetaan Italiasta ja Espanjasta, harvemmin Suomesta.

Eräissä korporatiivisen järjestelmän tulkinnoissa korporaatioiden keskinäissopimuksin käyttämää valtaa laajennetaan poliittiselle tasolle siten, että kansanedustuslaitoksen jäsenet nimitetään joko kokonaan tai osittain korporaatioiden edustajista. Poliittiset puolueet eivät muodosta valtiovallan käytön toimintaperustaa. Tosin poliittiset puolueetkin voivat olla jo sellaisenaan korporatiivisen yhteiskunnan jatkeita ja moni kunta löytää sisältään vain tällaisia poliittisia ”puolueitamme”.

Valtiosääntöoikeudellisessa keskustelussa Suomessa puhutaan korporatistisista tendensseistä. Niillä tarkoitetaan ilmiöitä, jotka viittaavat siihen, että perustuslaeissa säädetty valtiollinen päätöksentekojärjestelmä ei kaikilta osin toimi kansanvaltaisten periaatteiden mukaisesti (PeL 2.1 §: “Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”). Yhteiskunnallisessa ratkaisutoiminnassa on nähty elementtejä, jotka viittaavat siihen, että etujärjestöt toimivat korporaatioiden tavoin ja tosiasiassa käyttävät ylimmille valtioelimille kuuluvaa päätösvaltaa. Suomessa muistamme, kuinka puhutaan myös ns. kolmikannasta. Sillä tarkoitetaan neuvotteluja, joita käyvät valtioneuvosto ja työmarkkinaosapuolet työoloihin, elinkeinotoimintaan ja sosiaaliturvaan liittyvästä lainsäädännöstä. Kielteisinä piirteinä on viitattu seuraaviin väitettyihin ilmiöihin:

Merkittävä osa kansanedustajista valitaan työmarkkinaosapuolten tuella. He eivät toimi niinkään kansan, vaan taustallaan olevan korporaation (työmarkkina-, työntekijä- tai tuottajajärjestöt) edustajina. Toki kunnissamme voi olla liki pelkästään työnantajansa edustajia oli puolue mikä tahansa. Usein he ovat lisäksi naisia. Siis hoitajia, opettajia, joskus pieni kaupunki on pelkästään yhden työnantajan takapihaa. Moni kaupunki on syntynyt yhden työnantajan ympärille ja edustaa kulttuuria, jonka sisällä ei henki kulje eikä uudistuksista saa puhua.

Tulopoliittisen mekanismin katsotaan siirtäneen merkittävän osan lainsäädäntövaltaa (vero- ja sosiaalipolitiikka, työlainsäädäntö) sekä budjetti- ja finanssivaltaa valtioelimiltä niille järjestöille, jotka hyväksyvät ratkaisun. Tulopoliittiseen ratkaisuun liittyviä lainsäädäntö- ja määrärahapäätöksiä tehdessään eduskunta on tosiasiassa sidottu kokonaisratkaisuun. Oikeammin ratkaisua ei tehdä lainkaan vaan odotetaan suhdanteita, jotka ovat aina tietyn rakenteen kautta toistuvia ja muistuttavat sosiaalisen pääoman kautta haettua kulttuurista hidasta kuolemaa normaalin kilpailun ja etenkin uusien verkostojen ja ideoiden syntyä samalla peläten tai niitä peitellen. Tiede ja tutkimus ovat kauhistus ja siellä määrärahoja karsitaan kaiken aikaa. Mihin korporatiivinen elämä tiedettä kaipaisi?

Kymmenen vuotta sitten kirjotin, kuinka meille on saapumassa korporativismin kolmas aalto. Hetki takaperin kirjotin taas, kuinka olemme menettäneet kokonaisen vuosikymmenen. Ministerimme puhuvat hybridistä ja tarkoittavat siellä uutta korporativismin kautta hankittavaa elämänuraa, jossa demokratia on vain käsite vailla sisältöä, tyhjien tynnyreitten kuminaa. Presidenttimme on äärimmäisen varovainen ja johdattelee puhettaan asettamalla sen otsikot kysymyksen muotoon.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Korporativismin kolmas aalto

Ihminen voi tehdä useita erilaisia uria elämänkaarensa aikana. Ilpo Santalan nekrologissa kekseliäs uudistumiskyky on tästä tyyppiesimerkki (HS 25.10. 2011). Kun tapasin Santalan ensimmäisen kerran, hän eli toista uraansa Innopoliksen yritysten kasvu-uria etsiskellen ja vei minut lasipalatsinsa saunaan osoittaen sieltä, kuin kotkanpesässä istuen, kuinka Espoo on metsäinen kaupunki ja suomalainen metropoli omituinen käsite keskellä korpea. Pankkimiehestä, Postipankin johtajasta, oli tullut teknologiajohtaja, yritysten kehittäjä ja kolmannessa vaiheessa Suomen taideteollisuusyhdistyksen toimitusjohtaja.

Oleellisen oivaltaminen

Santalaa kuunnellen ja seuraten minulle syntyi käsitys hyvin perhekeskeisestä ja lämminhenkisestä ihmisestä. Lapin retket ja luonnon rakkaus sekä lapset, lastenlapset olivat miehelle kaikki kaikessa historian harrastuksen ja lukemisen rinnalla. Santalan kanssa oli helppo puhua ja häntä oli vaivatonta seurata, kokemukset kun olivat usein yhteisiä. Pekka Hallbergin kirjoittama nekrologi Ilpo Santalasta on oleellisen löytänyt. Suomessa on syytä oppia muutama perusaskel ja tanssi sujuu samana tangona yhteen suuntaan pyörien. Tällaisia tanssijoita tapasin nuorempana ja puhekin oli samaa juopuneen stand-up komiikastamme tuttua sanailua.

Oleellisen löytäminen on hyvän lehtikirjoituksen vaatimaton tehtävä. Ei niinkään vieminen lukija gonzo -journalismin poluille tai viihteeseen, epäoleellisiin yksityiskohtiin. Tässä Helsingin Sanomat tiivistää oikein myös pääkirjoituksensa kertomalla, kuinka Kreikka menee velkasaneeraukseen, sijoittajat menettävät Kreikka-velkakirjojensa arvon käytännössä kokonaan, pankit pääomitetaan omistajien kukkarosta ja vakausrahastosta puristetaan finanssisektorin turvaverkko. Kun tämän toista vuosikymmenen välein, olet tuon joukon poliittinen talousnero ja asemasi korporatiivisessa yhteiskunnassa on turvattu.

Korporatiivinen valtio pysyy tässä keskustelussa taustalla ja Suomi sekä Hollanti peesaavat etujensa mukaan Saksaa. Tuon saman Ilpo Santala olisi kertonut jo paljon aikaisemmin ja käyttäen samaa kieltä kuin Jussi Halla-aho saaden aikanaan presidentti Mauno Koiviston kovistelut osakseen. Koiviston oppi ja kieli olivat mutkikkaampia, jossa taustalla oli myös perusfilosofinen pohdinta. Finanssipolitiikka ei saanut rientää ohi reaalipolitiikan. Näin poliitikonkin on lopulta kokeiltava viimeistä keinoa ja puhuttava totta. Niin totta kun nyt kukin meistä osaa.

Korporativismin syntipukit

Saman toteaa myös Helsingin Sanomat kertomalla lopulta oleellisen lainaten Jean Claude Trichet’tä ja John Maynard Keynesiä. Demokraattiset hallitukset ovat kykenemättömiä tekemään oikeita ja kovia päätöksiä muuten kuin äärimmäisen paineen alla. Sen jälkeen, kun on ensin kokeiltu kaikkia muita vaihtoehtoja. Nyt se vei aikaa vain meiltä lähes kaksi vuotta ja jatkuu edelleen. Se on poissa Pohjolan hyvinvoinnista ja kohta myös eläkkeistämme. Jos on varaa menettää vuosikymmen niin miksi vielä pari vuotta sen päällekin.

Toimittaja Lauri Malkavaara näkee saman omassa kolumnissaan (HS 25.10) ja vertaa Halla-ahoa jääkiekkoilija Jarkko Ruutuun. Molemmat ovat erityisen tarkkailun kohteina ja provosoivat mediaa ja tuomareita, korporativismin voimia ja byrokratian toteuttajia myös silloin, kun siihen ei olisi mitään näkyvää aihetta. Näin Jussi Halla-ahosta on tehty politiikan Jarkko Ruutu tai päinvastoin. Molemmille vihelletään kaiken varalta jäähy muiden vitkastellessa vaihdoissaan. Tämä on hyvä havainto silloin, kun tällaisesta henkilöstä on tehtävä myöhemmin poliittinen johtaja korporatiivisessa maassa ja korostaen maan tapoja.

Vantaan vaihto-oppilas

Kari Nenonen valitaan Vantaan kaupunginjohtajaksi. Kari on oppilaitani Oulun yliopiston opettajanurani ajoilta ja edustaa johtajaa, joka tekee nyt kolmatta uraa Oulun kaupunginjohtajasta ensin kiistellyksi HUS:n johtajaksi ja nyt palaten kunnallisliitosta takaisin kaupunginjohtajaksi pohtien, miten suurkuntaa rakennetaan ja onko työssäkäyntialueet oikea tapa kokea yhdyskuntarakenteen oman aikamme todellisuus. Oulussa liitokset sujuvat kohti odotettua ratkaisua. Suur-Oulusta on tulossa Pohjolan pääkaupunki ja terveporvareitten savolainen paratiisi Kainuunjoen ja -meren suistossa. Sen komea kaupungintalo on alkujaan tervaporvareitten kapakka. Kun Iijoen suistossa lähdettiin kalaan, Oulujoen tervaporvarit rakensivat voimalaitoksen ja kaupunki alkoi haista rahalta.

Vantaa on saamassa vahvan ja hyvän taustan hankkineen kokeneen kaupunginjohtajan. Täynnä draamaa ollut virantäyttö on nyt löytänyt ainoan oikean ratkaisun ja kaupunkia vetää lämminhenkinen, perhekeskeinen Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin entinen johtaja.

Kolmannen linjan uuskorporativismi

Meillä haetaan nyt kolmatta linjaa, jossa vanha sosialismi ja epäonninen kapitalismi etsivät tietä hyläten niin John Locken kuin Hugo Grotiuksen liberalismin keskiaikaisen hengen, kuin samalla monet esisosialistiset tai antikapitalistiset, pragmatismista vaikutteita saaneet syndikalistiset liikkeet. Filosofisesti epäyhtenäiset liberalismi, tai libertanismi, sekä dogmatisoivat aatesuunnat ovat epäsuosiossa. Mensevikkien perilliset eivät saa hekään enää riviään suoraksi ja nousevana isminä kohoaa uuskorporativismi.

Korporativismia ei ole koskaan esitetty minkään yhteiskuntafilosofian muodossa. Sitä ei saa puetuksi jonkin tietyn ajatussuunnan tai ideologian, yhteiskuntafilosofian normatiiviseen teoriaan. Se ei sovi yhteen mihinkään filosofiseen suuntaukseen, ei edes individualistiseen grotiuslaiseen luonnonoikeusperinteeseen eikä myöskään saksalaiseen idealismiin tai naturalismiin. Liberalistis-kommunitaristisen perinteen yhteisöllinen luonne ja sen yhtymäkohdat sosiaaliliberalismiin ovat nekin vieraita ja libertaarit vaikenevat heti, kun kyse on modernista kapitalismista ja nyt sen kriisistä.

Dogmatisoiva marxismi on sekin sekulaarinen filosofisena järjestelmänä ja muistuttaa liki uskontoa. Kommunismin valtavirtaus torjui sitä aikanaan kuin ruttoa. Sellainen oppi on mahdollista vain Forssan kokoisessa ja tapaisessa taantuvassa pikkukaupungissa.

Korporatiivinen media

Kun eläkeikäisten on päätettävä, miten menetellä eläke-etujen heiketessä työeläkeyhtiöiden tuottotavoitteiden laskiessa, edessä on medioitten (HS 25.10) mukaan joko eläkkeiden pienentäminen, eläkeiän tuntuva nostaminen tai eläkemaksujen nostaminen.

Kaikki vaihtoehdot ovat nyt kehnoja ja media hoitaa tehtäväänsä esitellen nämä vaihtoehdot ikään kuin dogmeina, joista lopulta jää vain yksi käteen tai poliitikko pyrkii liittämään ne toisiinsa. Korporatiivinen media ja sen propaganda muokkaa mielipiteitä. Tähän tarkoitukseen käytetään käsitteitä, joiden kanssa on mahdoton tai ainakin vaikea riidellä. Sellaisia ovat vaikkapa demokratisointi, vapauttaminen, vastuullinen politiikka, suurempi yhteinen hyvä tai tässä tapauksessa pienin mahdollinen yhteinen paha. Kun kaiken tämän sotkee pandemian tuomaan virtaan ja sähköisiin valtuuston ja hallituksen kokouksiin, tuota virtaa ei ole enää olemassakaan.

Korporativismi medioissa toteutuu vaikenemalla todellisista päämääristä. Päämäärän esittely sellaisenaan johtaisi sen alistamista julkiseen keskusteluun. Koroporativismissa keskusteluun tuodaan rajattu ja usein näennäinen ongelma ja siihen käytettävät vaihtoehdot. Nekin on syytä esitellä peitetyin sanakääntein. Näennäisdemokratiassa julkisuuskin haetaan henkilöille, jotka halutaan päättäjiksi. Näin syntyy vaikutelma yhdestä henkilöstä, yhdestä vaihtoehdosta ja kolmesta urasta saman puolueen mandaatilla.

Luovuus fraktioissa, virhepoikkeamissa

Filosofialle ominaista luovuutta, innovointia, voi olla vain suurten ideologioiden fraktiossa tai koko kokemamme tradition ulkopuolella, kirjoittaa Timo Andersson blogissaan. Vastaavasti uudessa mediayhteiskunnassa vastaava luovuus löytyy suurten aineistojen ja bogikirjoittajien muutamista harvoista löydöksistä, joita tutkimus voi jäljittää eräänlaisina residuaaleina, “virhepoikkeamina“, suuren massan tuottamasta viihteestä. Muotijulkaisuista, ruokaresepteistä tai juorupalstoilta näitä ei taatusti löydy. Niitä me kuitenkin luemme ja sosiaalisen median henkistä antia.

Kun etsimme uuden korporativistisen yhteiskuntamme punaista lankaa, vastausta hakemaamme kysymykseen EU:n lainsäädännöstä tai omasta päätöksentekomme tasoista ja prosesseista, joudumme tekemään sen itse. Hakien työläästi totuutta uutisvirrasta unohtaen myös “mediaeliitti” ja sen tarjoamat tuotteet, uutiset ja niiden analyysit. Se on pääsääntöisesti omistajansa näköistä ja sen etua ajavaa. Niin kauan kuin omista ylipäätään löytyy.

Uudelleen organisoituva yhteiskuntamme hakee nyt tukea sekä idästä että lännestä mutta samalla myös keskiajan ja uuden ajan sääty-yhteiskuntien korporativismista ja tämän yhteydestä vanhaan organistiseen yhteiskuntakäsitykseemme. Syntyy yliorganisoituvia yhdyskuntia, sääty-yhteiskunnan elitismiä ja syrjäytymistä. Tämä on surullisinta tässä oman aikamme korporativismissa.

Palaamme ikään kuin Ruotsissa ja Suomessa jo elettyyn korporatiiviseen yhteiskuntaan ja haemme vastauksia vaikkapa liki merkantilistisista kauppa- ja talouspolitiikan linjauksistamme. Oikeusfilosofiassa Snellman edusti aikanaan eräänlaista muunnelmaa hegeliläisestä ajattelutavasta, jota myös Urho Kekkonen edusti. Jos nyt ylipäätään jotain edusti.

Traumasta ja turhaumasta taantumaan

Olen kirjoittanut tästä yhteiskuntien taantumasta runsaasti jo aiemmin ja Arctic Babylon perustuu juuri tämän taantuman esittelyyn ja osana tutkimuksiani, jossa on käytetty suuria aineistoja ja delfi -analytiikkaa. Harvardissa julkaisut on esitelty usein juuri käytetyn analytiikan kehittelynä, mutta myös teknopolis -strategiana Stratfordin tapaan ne julkaisten ja juuri kuolleen Steven Jobsin elämänkertakirjan yhteydessä. Hylätty, valittu ja erikoinen Applen perustaja eli hänkin kolmen uran kautta tuottaen samalla meille tulevaisuuden. Se on hieno tulevaisuus tehdä stand-up komiikkaa.

Niin Kari Nenonen kuin Ilpo Santala ovat henkilöinä historiallisen viitekehyksen tunnistaneita ja molempia yhdistää joustava tapa arvioida prosessin tulevaisuus korporativismin näkökulmasta. Sen vanhimmat muodot on kyettävä nyt taantumassamme sivuuttamaan ja varoen sellaisia karikoita, jossa suomalainen yhteiskunta ja sen yhdyskuntarakenteet, toisiinsa yhä heikommin luottavat kaupungit, voidaan rakentaa paremmin uuteen korporatistiseen vaiheeseen sopiviksi. Tämä sama pätee seutukuntiimme ja niiden supistuvaan kehitykseenkin.

Se ei saa viedä aikaa kohtuuttomasti, eikä sitä pidä tehdä vain pakon edessä, kuten EU:n kohdalla on tapahtumassa koskien Kreikkaa, Italiaa ja muita euroalueen eteläisiä valtioita, myös Ranskaa ja se pankkeja sekä valtion tulevaa luottoluokitusta. Pandemian tuoma loikka on kuin piristysruiske palattaessa joukolla Afganistanista Talebantietä kohti Silkkitien seuraavaa kohdemaata.