On 04 Dec, 2019 0 Comments

Forssan Lehti kirjoittaa kuinka opettajia uhkaillaan päivittäin ja viikoittain jopa tappouhkauksin. Omaan kotiini on tunkeuduttu ja syy on silkka vandalismi. Aggressiivinen elämä jatkuu medioissamme seuraten poliittista elämäämme ja juonittelua siellä. Kirjoitin aiheesta useamman blogin koulusurmien yhteydessä. Tätä yli vuosikymmen takaperin kirjoitettua oli eilen luettu runsaasti. Se syntyi Jokelan koulun surullisten tapahtumien yhteydessä. Onko tässä ajassa jotain yhteistä tuohon aikaan ja osaammeko oivaltaa nyt mistä lopulta voisi olla kyse.

torstai, marraskuu 15, 2007

Mistä ei voi puhua siitä on vaiettava

Onko kollektiivinen muistimme rapautunut?

Ajoin viikko takaperin torstaina läpi suomalaisen maaseudun 600 kilometriä Forssasta Ouluun luentomatkalle. Valitsin reitin Hämeenlinnan kautta Padasjoelle, Jämsään ja Jyväskylän kautta nelostietä Ouluun. Reitti on kauneinta suomalaista maaseutua ja kovin tuttu vuosikymmenten saatossa. Tuhansia maalaistaloja ja kyläraitteja kuuden maakunnan alueelta Hämeestä ja Savosta, Keski-Suomesta ja Kainuusta sekä Pohjanmaalta.

Nyt päivä oli poikkeuksellinen. Suomalaisten kuului suruliputtaa ja ottaa kollektiivisesti osaa Jokelan koulun yhteiseen suruumme. Koko globaali maailma oli järkyttynyt. Tällaista ei pitänyt tapahtua Suomessa. Me käytämme aseita vain metsästykseen, väitimme. Vaarallisin aseemme on auto. Näin se on toki edelleenkin. Ei tapaus Jokelan koulussa sitä miksikään muuttanut.

Näin ensimmäisen lipun puolitangossa hieman ennen Jämsää valtion oman laitoksen virallisena liputuksena vanhan asevarikon pihassa ja seuraavan tankatessani huoltoasemalla. Siinä ne sitten olivatkin. Pohdimme suomalaisten tapaa surra kollektiivina Oulussa nuorten opiskelijoiden toimesta. Teimme näin omaa surutyötämme. Se on hyvin suomalainen tapa käsitellä aihe pragmaattisesti ja työhön, opiskeluun liittyvänä. Suomalainen opiskelija kykenee käsittelemään vaikeita aiheita ja löytää niille enemmän ratkaisuja kuin mitä heidän vanhempansa.

Opiskelijoiden näkemykset olivat lähellä ulkomaisten medioitten kuvaa suomalaisesta luonteesta tai tavastamme kommunikoida. Televisiossa saman ilmaisi suorasukaisemmin käytännön filosofian professori Airaksinen. Suomalaiset ovat synkkämielistä, väkivaltaista kansaa, itse tuhoisia toistensa kiusaajia ja poikkeavaa oli nyt vain väkivallan teon luonne ja kohdistuminen muuhun kuin omaan perheeseen juopuneena. Virtuaaliystävät tuovat uusia malleja ja ovat masentuneelle suomalaiselle kehnoa tukea, jos verkostot on väärin valikoitu ja häiriintynyttä mieltä hoidetaan neljällä mielialalääkkeellä.

Symboliteot muuttuvat todeksi ja suomalaiset ymmärtävät sen kollektiivisen tajuntansa kautta liiankin hyvin. Surun sijasta tuloksena onkin yhteinen häpeä. Ketään ei kuitenkaan osoiteta sormella. Empatia ja altruismi on suomalaisen nuoren vahvuuksia vuonna 2007 Oulussa. Maaseudulla syntyneet oivaltavat mistä on ollut kysymys ja miksi siitä vaietaan. Se on osa maaseudun kollektiivista pääomaaa ja muistia, miltei epigeneettinen ilmiö.

Itse kysymykseen en kuitenkaan saanut vastausta. Miksi suomalainen maaseutu ei suruliputtanut lukuun ottamatta taajamiaan. Olisiko se ehkä eräs syy siihen mykkään ja pimeään mieleen, jossa myötäeläminen on vaikeaa? Ehkä me tunnemme syyllisyyttä ja häpeämme emmekä voi osoittaa myötätuntoa itse aiheuttamillamme haudoilla?

Tai ehkä me olemme välinpitämättömiä, eikä Jokelan tapaus kosketa muuten kuin median kautta ja lapsemme on näin siirretty uusmedian osaksi, eikä meistä enää ole surijoiksi edes sen pinnallisella ja korrektilla tavalla osana kollektiivista kansakuntaa?

Vai olisiko kyse juuri kansakunnan kollektiivin katoamisesta, ja liput pysyivät kaapeissa ikään kuin mielenilmaisuna. Sellaisena, jossa poliisin on haettava osa suomalaisista töihin ja kannettava osa sieltä ulos. Riippuen siitä kenen henki tai toimeentulo on kulloinkin uhattuna ja kuinka lähellä se on omaa tai läheisten välitöntä tapaa selvitä hengissä ja olla tätä kautta osa kollektiivista kansakuntaa ja sen yhteisenä kokemaamme hyvinvointia.

Onkohan tässä kollektiivisessa kansakuntamme yhteisessä selviytymistarinassa tapahtumassa kohtuutonta rapautumista, ja syitä haetaan nyt liian kaukaa globaalista maailmasta? Olisiko tätä ehkä nyt syytä tutkia? Jotta ihminen voi liputta, hänellä on oltava siihen oikea syy ja motiivi. Kollektiivisen muistin ja vastuun katoaminen voisi olla sellainen syy. Tai sitten geenimme vaikenevat. Siitä mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.