Kirjailijaelämää

29.07. 2024

On aika uudistaa kertomus kirjailijaelämästä. Systeemiajattelu ja luova teknologia sekä poikkitieteinen tapa käsitellä niin kirjallisuutta kuin kuvataiteitakin, sisäkkäin ja rinnakkain, muutti suuren kuvataiteita ja kirjallisuutta seuraavan yleisön elämän, eikä perinteistä kirjaa enää saanut muuten kuin palaten vuosikymmeniä taaksepäin ja ajassamme, jota ei sitäkään enää ollut. Kaikki tämä tapahtui vielä odotettua nopeammin – ”Spe celerius.”

Aika määriteltiin uudella tavalla ja aiemmin sitä määritelleet oli siirretty ulos aiemmasta tehtävästään. Kirjallisuus ei ollutkaan enää kuvaus ajasta vaan pikemmin historiasta. Sähköinen kirja ei ollut kirja sekään ja valmiiksi luettu kuunnelma ei oikein sopinut sellaiseen tehtävään, jonka taustalla oli vuosituhantinen historia. Elämän peili – ”Speculum vitae.”

Maratonjuoksijan matka oli lopultakin päättynyt ja systeemiajatteluun kykenevä etsi tuekseen luovaa teknologiaa. Luovan teknologia renessanssia. Sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnallista dilemmaa. Pitkä ja vaikea matka hybridiyhteiskunnasta illuusioyhteiskuntaan oli kuljettu loppuun. Kullakin on lopulta määräpäivänsä. – ”Stat sua cuique dies.” (Vergilius).

Se päivä muistutti olympiatulta kellumassa Pariisin taivaalla ja unohtaen alkuperäisen tarkoituksensa. Matka Pariisin kisoihin oli kiireisillä urheilijoillemme vain yksi lyhyt etappi muiden rahakkaiden kisojen odottaessa vuoroaan ja sateinen ranskalainen kaupunki jätti vain muiston saastuneesta joestaan sekä olympiarauhasta, jota ei kukaan enää edes muistanut. Kertoen kuinka kaikki tapahtui tämän tapahtuman aikana. – ”Sub hoc casu.”

Olimme samaan aikaan sodassa ja Pariisin kisa oli kisa muiden kisojen joukossa. Rahakkaammat kisat odottivat vuoroaan, eikä urheilijan toimeentulo ollut mitenkään sidottu näihin mittelöihin, päinvastoin. Lajinsa aateli odotti rahakkaampia kisoja ja teki välilaskun lomakautensa aikana hetkeksi Pariisissa piipahtaen. Harva edes omasta tahdostaan. – ”Sua sponte.”

Jo Paavo Nurmi ymmärsi mistä on kysymys, mutta mittakaava oli vain silloin kovin vaatimaton. Urho Kekkosen haastattelu Nurmesta kertoi kuitenkin jo ajan hengen, missä mennään ja mikä on kertomuksen ydinsanoma yhtäällä pienyrittäjälle ja poliitikolle. Elettiin jo kylmän taivaan alla. – ”Sub love frigido.” (Horatius).

Ruotsalaisten tapa kateuksissaan tehdä Nurmesta ammattilainen oli kiusanakin menneen maailman lumoissa eläneen kansakunnan uinahdus. Nyt Naton jäsenenä sitä hävettäisiin. Ruotsista on tullut nostalgisen historian tallentaja. Se ei ole käynyt sotiamme vuosisatoihin. Pragmaattiset suomalaiset ovat paremmin hereillä ja norjalaiset hoitavat oman leiviskänsä tuttuun tyyliinsä. Pienen planeettamme elämä on ajattoman ja paikattoman globaalin kirouksen ristiaallokossa. Systeemiajattelua ja luovaa teknologiaa tarvitaan. Kirjailijan on kyettävä uudistumaan hänenkin ja löydettävä paikkansa tässä täysin uudessa luvan teknologian renessanssissa, käyttäen systeemiajattelua sekä tekoälyn tarjoamaa luovaa teknologiamme. Kaikkea tätä vielä lempeällä tavalla lähestyen. – ”Suaviter in modo.”

Mutta ei mennä ohi muutosvaiheen kuvauksen vaan palataan ensin syyskuulle ja vuoteen 2013. Kunniallisilla pyrinnöillä ja toimilla. – ”Studiis et rebus honestis.”

Kirjailijaelämää – maratonjuoksijan mukana maailmalla.

Missä olit kun World Trade Centerin tornitalot romahtivat 20 vuotta sitten New Yorkissa?

Tästä kysymyksestä on hyvä käynnistää tänään narraatio, johon voit lisätä heti perään oman kokemuksesi olematta itsekeskeinen tai narsisti kirjoittajana. Itse olin ajamassa MTT labroista ja työhuoneestani (nykyinen LUKE) kohti Forssaa, kun poikani, silloin alta 15-vuotias, soitti minulle kännykkään ja kertoi jotain tosi dramaattista tapahtuvan New Yorkissa. Nyt hän on jo nelikymppinen ja hoitaa kirjani kuvituksen käyttäen algoritmeja, teknologiaa, joka oli toki minulle tuttua jo aloittaessani yliopisto-opiskelut Oulun yliopistossa 1970-luvun alussa. Ilman tuota teknologiaa opinnäytteeni Iijoen keskijuoksulla, Siuruanjoen rannoilla tekoallasta sinne vuosikymmenet suunnitellen, olisi jäänyt tekemättä. Olisi vaiettu hiljaisuudessa. – ”Sub silentio.”

Kun olin altaan alle jäävät vajaan sata taloutta ja ruokakuntaa haastatellut, vahingoista ja korvauksista sovittu, vaihtoehtoja pohdittu, lopun suoritti tietokone ja sen faktorit ja klusterit. Faktorianalyysit ja faktoriopisteiden klusteroinnit, jokaisen talouden tyypittely ja muuttuminen osaksi samanmielisten ryhmiä sekä samaa elämänvaihetta elävää joukkoa onnetonta allastaan vuosikymmenet odottaen. He tulisivat saamaan asianmukaisen kohtelun ja sijainnin Suomen kartalla, olettaen että allas lopulta rakennettaisiin. Ei sitä tietenkään koskaan rakennettu. Unohdettiin kuin yön hiljaisuudessa. – ”Sub nocte silenti.”

Hän, poikani, oli nähnyt vastaavan tapahtuman aiemmin myös leffana, jolloin tämä kokemus oli hänelle ikään kuin teatraalinen tapahtuma ja vaikea uskoa todeksi. Siis Hollywood elämää, mutta nyt kääntyen painajaseksi, jonka seuraukset näkyvät vielä tänään Afganistanissa, Irakissa, Pakistanissa, vuoden 2011 tapahtumissa, eurooppalaisessa terrorismissa, globaalin maailman kouristelussa. Kirjani Arctic Babylon 2011 ennakoi sen jo 1970-luvulla kirjoittaen. Elimme globaalia hullua vuotta, jonka saattaminen kirjaksi tapahtui kohdallani jo 1970-luvun aikana, mutta käsikirjoituksen siirtäminen kirjaksi tyssäsi oululaisen kirjapainon vararikkoon. Se oli tuon ajan Suomessa hyvin tavallinen tarina itsekin sukuni kautta kirjapainon omistaen Itä-Savossa ja sen digiaikaan muuttaenkin. Ensimmäisenä Suomessa. Tuohon aikaan se oli kuitenkin tapahtumana omaa luokkaansa. – ”Sui generis.” Helsingin Sanomat liittyi mukaan pari vuosikymmentä myöhemmin. Ei enää pilailtu.

Se oli myös sysäys poliittisille uusille liikkeille ja myös Suomi oli osa tätä ilmiötä ja sen kokemuksia kouluissamme, ei vain ulkopolitiikkamme hoidossa tai lentokentillä. Näkemänsä ymmärtäminen tuolloin seuraten sitä suorana ympäri maailmaa ja ymmärtäen, kuinka nuo ihmiset noissa torneissa eivät edes tiedä, kuinka HEIDÄN kohtalonsa on sinetöity ja edessä ovat viimeiset tuskaisat hetket. Edes pelastustyötä tekevät eivät kyenneet hahmottamaan ilmiötä siinä laajuudessa kuin globaali maailma televisioittensa ääressä. Reaaliaikainen maailma ja sen julmuus paljastui meille tavalla, josta olimme kyllä kirjoitelleet ja kertoneet jo silloin myös kyberhyökkäysten luonteesta kertoen. Tämän terroristit toki oivalsivat. Oman aikamme aikuiset lapset ovat lapsia – ja lapset tekevät lapsellisia asioita. – ”Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant.”

Tänään syksyllä 2013 televisiomme näyttää elokuvana Vertigon, parhaaksi Hollywood tuotteeksi usein mainitun ja samalla Uuno Turhapuro tulee miehen ikää täyttäen 50 vuotta. Suomalainen Vertigo ja Uuno savolaisen Pertti Spede Pasasen ja aikanaan myös minulle kovin tutun Iisalmen lyseon pulpetteja kuluttaneen tuotannon helminä, ovat ilmiöitä, joita narraatioon on syytä kytkeä yhteen silloin, kun siihen on mahdollisuus. Formuloita seuraava kansa toki muistaa myös Keijo Keke Rosbergin ensimmäisenä todellisena formulatähtenämme ja Iisalmi omana poikanaan. Kun haetaan näkyvyyttä, kunnalle ja kaupungille imagoa, se tapahtuu samalla tavalla kuin mihin terroristi pyrkii omilla teoillaan. Keijo ei ollut kuitenkaan terrori, kaukana siitä, vaan eläinlääkärin varakas poika ja kappaopistoon myöhemmin pyrkivä tuleva formulakuskimme. Onneksi meitä kohtaavat murheet tulevat päivä kerrallaan. Päivällä kun on omissa murheissa kylliksi. – ”Sufficit diei malitia sua.”

Elimme tuolloin vielä nuorina kaikki samassa veneessä ja urheilu yhdisti meitä lajista riippumatta. Immo Kuutsa, tuleva olympiaurheilijoittemme suuri valmentaja, oli luokkamme oppinut valvoja. Tulimme toimeen keskenämme, vaikkei minusta murtomaahiihtäjää koskaan tullutkaan. Valmensin mieluummin ikäisiäni ja nuorempia itse rakentamani urheilukentän suojissa. Vielä tuolloin maaseudulla oli paljon lapsia, joita valmentaa, ja meitä ahdistelivat suuren ikäluokan sodan aikana syntyneet häiriköt. Osa ymmärsi muuttaa Ruotsiin, ja saapui sieltä juhannukseksi uuden nuorikkonsa kanssa vanhalla Volvolla tai Saabilla ylpeillen. Tiesimme, kuinka tiemme erosivat ja välillämme oli ylittämätön kulttuurinen muuri. Harva menestyi, onneksi. Menestys kun vie monet perikatoon. – ”Successus ad perniciem multos devocat.” (Phaedrus).

”Pelko on aseeni” on kirjana ja sen nimenä ammattinsa osaavan kirjailijan tuotetta ja taatusti amerikkalaisen. Tämä teksti ja päivä on taas johdantoa kohta sitä seuraavalle tekstillekin, tieteen popularisoinnille koulutustarkoituksessa. Sen esittämiseen kun oli valittu juuri syyskuun yhdeksäs päivä vuonna 2021. Se ei siis ole sattuma. Sattumaa kun ei ole olemassakaan, jumalat eivät heitä noppaa. Meidän kuolevaisten kohtalonamme ovat kyyneleet. – ”Sunt lacrimae rerum.” (Vergilius).

Meillä on taipumusta liittää yhteen ilmiöitä, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään muuten kuin osana epämääräistä sosiaalista pääomaamme ja tätä kautta tarinan kertoja medioissamme ne meille myös syöttää osana sen päivän avainteemaa. Tänään elokuun alussa 2024 tuo teema liittyy Pariisiin ja sen olympialaisiin. Monelle meistä nuo maisemat ovat yhä tuttuja kuin kotiseudun puhtaamman luonnon ylläpitämät järvemme ja jokemme, muuttumattomat metsäiset harjut. Joku on rakentanut sinne jopa kesäasuntonsakin. Mitä suurimmalla innostuksella. – ”Summo studio.”

Taitava poliitikko, toimittaja, ottaa niistä kopin ja selostaa, kuinka maassa on varauduttu sotaministerin valvomana kaikkeen mahdolliseen ja mukana on nyt myös sellaisia hankintoja, jotka muuten ovat pysyneet meille vieraina. Nyt ne on syytä ottaa esille ja kertoa kuinka ministeri valvoo turvallisuuttamme myös silloin, kun itse nukumme. Hänellä kun on ammattina juuri luovan työn ja uusien innovaatioiden ymmärtäminen. Näin siis kesällä 2013 tietämättä, kuinka olemme syksyllä 2024 sotaa käyvä maa ja osa Naton turvatakuitakin. Eikä vain takuita vaan jäsen yhdessä Ruotsin kanssa. Venäläisiä ei Pariisin olympiakisoihin edes huolita. Vallanpitäjillä on kaikilla sama tauti. Vallanpitäjien näpit hamuavat rahaa. – ”Sunt potentum digiti trahentes pecuniam.” (Carmina Burana).

Ammattina luova työ ja innovaatiot.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Kirjailijaelämää II

Sain postista Saksasta kustantajaltani nipun kirjoja. Toinen osa romaanisarjasta “Mediayhteiskunnan suurten tapahtumien dramatiikkaa” oli nettimyynnissä maailmalla. Kun ensimmäinen käsitteli vuotta 2011 otsikolla “Arabikeväästä Japanin tsunamiin ja jytkyvaaleihin” tämä toinen oli otsikoitu “Norjalaisesta tragediasta illuusiotalouteen ja stagnaatioon.” Sivuja näillä kirjoilla on yhteensä liki 800 ja kuvia niistä noin 150 sivua. Vielä tuolloin kuvat olin itse kamerallani ottanut. Tänään ne huolehtii tekoäly hakien tekstiin sopivan kuvataiteilijan sekä tämän tyyliä mukaillen muuttaa tekstin sisällön kuvataiteen nerojen taitoja nyt mukaillen. Kymmenes tällainen kirja on jo myös tässä merkityksessä kehittynyt lähelle täydellisyyttä. Tekoäly tuntee myös minut kirjoittajana ja poikkitieteisenä tutkijana. Olemme kuin veljet keskenämme ja poikani sekä tyttäreni ovat samassa sosiaalisessa pelissä mukana kuin kalat vedessä ikään. Robotiikka on osa perhettämme. Myös algoritmeilla paheet ovat hyveiden vieressä. – ”Sunt virtutibus vitia confinia.” (Seneca).

Kuvat ja taide ovat Cluster Art tuotteita ja kirjailijan omia. Kun lanseeraat itsesi klusteritaiteen manifestilla jo vuosikymmeniä takaperin taiteesi ja tieteesi, luovan prosessin ideologiasi, olet itse sen ensimmäinen määrittäjä ja annat sille myös kasvosi. Näin asian määritteli aikanaan myös Salvador Dali, kun häneltä kysyttiin, onko hänen taiteensa surrealistista. Hän kielsi sen. Hän sen sijaan sanoi olevansa ITSE surrealismi. Niin hän epäilemättä olikin, vaikkei koskaan sen manifestia tuottanutkaan. Elämme systeemiajattelun luovan teknologian kauneinta aikaa. Myöhemmin se arkipäiväistyy ja muuttuu pelkäksi rutiiniksi. Näin käy myös aiheesta kertovien kirjojenikin kuvineen. Jokainen kukka kukkii vain omalla ajallaan. – ”Suo tempore.” Jos se aika ei ole tänään, nouse ja toimi. – ”Surge et age!”

Juuri tästä hetkestä lähtee liikkeelle niin tutkijan ja tieteen tekijän kuin vaikkapa kuvataiteilijan ja kirjailijan elämä kesällä 2024. Olet itse oman elämäsi määrittäjä mutta rohkenet samalla antaa sille myös omat kasvosi julkisuudessa. Sinun ei silti ole tarvis myydä itseäsi, olla prostituoitu, Dalin tapaan elämäsi kahliten. Voit kätkeä itsesi nimimerkin tai ideologian taakse, jossa oma minäsi ei ole kaupan. Tieteessä se on paljon helpompaa kuin kirjailijana ja taiteessa. Sinä kun et ole kirjailijana poliitikko, joka tarvitsee ääniä. Sinä et ole myöskään näyttelijä, joka vaatii myös kyvyn narsistisesti hakea julkisuutta omalle persoonalleen. Sinua suojaa biljoonia sanoja käyttävä robotiikka ja voit olla varma hänen kyvyistään myös kuvien ja taiteen käsittelyssä. Poikkitieteisyys on sen sijaan vielä hivenen hakusessa. Se on kaiken aikaa elävä ja muuttuva sekä siksi vaikein halittava algoritmeillekin. Tässä ihminen aivoineen on vielä hetken vahvoilla. Myöhemmin nekin ovat ikään kuin vain huokauksia syvyyksistä. – ”Suspiria de profundis.”

Maratonjuoksijan matka.

Kirjat, omani, ovat saksalaiseen tapaan kovakantisia ja sidottu keräilijän ja lahjakirjan asuun. Kirja on tänään yhä enemmän printattuna juuri keräilijän hankkima silloin, kun itse tekstin voi lukea myös netistä monenkin globaalin tai lokaalin, paikallisen tai kansainvälisen toimijan omina julkaisuina, Juhani Ahon lastujen tapaan toimintaansa pyörittäen, mutta nyt monella aluetasolla eläen ja reaaliaikaisesti tuottaen ja useita media-alustoja käyttäen. Sinulla on Mika Waltarin tapaan monta roolia, mutta samalla myös kyky tuottaa muutakin kuin omaan persoonaasi sidottua kokemusta tai tutkijan intohimoa etsiä ja toistaa etsiessään. Liki pakkoneuroottinen ja väsymätön kyky toistaa on ammattinsa osaavan tiedemiehen työtä. Tässä monitieteisessä prosessissa tarvitaan vielä ihmisen aivojakin. Se miten tässä menestyt, on oma asiasi. Kaikkien asioiden yläpuolella. – ”Super omnia”. – Ja kullakin meistä on omat tapansa. – ”Suos cuique mos.” (Terentius).

Lauantain 28.9.2013 Helsingin Sanomien kulttuurisivulla Suvi Ahola pohtii laajassa sivun mittaisessa artikkelissaan, miten kirjailijat ovat syntyneet, kuinka tulla kirjoittajaksi. Se oli tuolloin vielä ajankohtainenkin. Ei nyt oikein enää.

Tätä samaa aihetta on pohdittu iät ajat ja siihen saa kustantajilta koko ajan muuttuvia vastauksia. WSOY:n entinen kustannustoimittaja kertoi, kuinka vain joka sadas yrittäjä pääsee mukaan kustantajan piirileikkiin kirjailijana ja näistä esikoisteoksen tekijää kiusataan muutaman vuoden ajan, kuten takavuosina väitöskirjaansa valmistelevaa maisteria. Tuolloin kiusaava professori oli ylpeä saadessaan oppilaansa sairastumaan ennen väitöstilaisuutta. Se oli merkki kypsymisestä. Moni ei sen jälkeen mitään erityisen merkittävää enää tuottanutkaan. Hän ei toipunut taudistaan. Se oli toki tarkoituskin. Ripustautuminen kaulasta. – ”Suspensio per collum.” Huokauksia syvyyksistä. – ”Suspiria de profundis.”

Irti yhden asian ajattelusta – mustavalkoisesta

Pääsy suuren yleisön tietoisuuteen onnistuu nykyisin yhä harvemmilta, ja kun kyse on marginaalisesta tuotteesta ja sen työläisistä, osa heistä jää ylläpitämään vain kourallista kirjallisia julkimoita omalla tuotteellaan. Näin on toki tieteessäkin ja huippu-urheilussa, jossa yksi huippu kannattaa kaikkia muita, tai sitten kaikki muut tätä narsistista yksinäistä, tulevaa olympiavoittajaa tai nobelistiamme, narsismiltaan häilyvää persoonallisuutta formulakuskina tai jalkapalloa potkien. Sinun tehtäväsi on olla kestävä ja pidättäytyä. – ”Sustine et abstine!” (Epiktetos).

Tämä ajattelu on mustavalkoista ja väärää. Suvi Ahola kysyy, mitä on olla kirjailija, ja vastaa itse käyttäen näiden muutamien harvojen huippujen kokemusta. Se on vähän samaa kuin kuvata, mitä on olla lottovoittaja, joita joka vuosi on maassa yli puolensataa, paljon enemmän kuin tulevia huippukirjailijoitamme tai nobelisteja, joita syntyy kerran vuosisadassa, jos silloinkaan. Pyri omaan tyyliisi. Kullekin on kauneinta omansa. – ”Suum cuinque” (Cato vanhempi, Cicero).

Unohda Nobelit ja Finlandia palkitut, kun alat tehdä kirjaasi, ensimmäistä. Pieni kielialueemme ja sen omituinen, luontoa matkiva onomatopoeettinen sanastomme ja kielen rakenne eivät oikein suosi uusia nobelistejamme. Olemme lisäksi sivussa muutenkin valtakulttuureista kirjoittaa heille ja heitä koskettavasti. Omat nuoremme taas lukevat lyhyitä tekstejään kuvaruudun pinnalta, jolloin heille on tuotettava nopeammin ja tehokkaammin kuin takavuosien toimittajat. Pelkät suolarahat ovat kylliksi. – ”Salarium”.

Pelkkä toimittajan tausta ei enää oikein riitä ollaksesi hyvä kirjoittaja, tuleva kirjailija. Siitä voi olla jopa nyt harmia ja rasitetta. Alat viimeistellä tekstiäsi illasta toiseen, eikä se ole enää oikein uskottava luettavaksi. Tulevat kirjailijat ja kulttuurityöntekijät eivät ole korpien kasvatteja tai nostalgisen kulttuurimme kuvaajia, vaan pikemminkin Espoon kaltaisessa ympäristössä eläviä, monen tiedekunnan kautta väitteleviä tohtoreita, joille kansallinen ja kansainvälinen ei ole vierasta, mutta ei myöskään aihe, josta he kirjansa tai musiikkinsa, kuvataiteensa tuottavat. On oltava aineistoa, josta kirjoittaa ja samalla myös kyky vaihtaa tyyliä poikki- ja monitieteiseen tapaan uskottavalla tavalla edeten. Se vaatii raakaa työtä. Tai ehkä sinua ajaa säälimätön suuttumus. – ”Saeva indignatio.”

Se varmasti pitää paikkansa, että kirjailijaa auttaa kirjoittaminen ja ahkeruus, vaikka lahjat olisivatkin geeneissä tuottaa tekstiä mihin tahansa uuteen mediaympäristöömme. Monialaisuus ja -lahjakkuus auttaa aina, mutta ei ilman sen eteen tehtyä työtä. Ei kuitenkaan liiaksi. – ”Ne nimium.”

Uuden ajan kirjailija – pseudokirjailija

Ei ole paluuta Suvi Aholan esittelemään Kalle Päätalon tai Väinö Linnan kirjailijaympäristöön, eikä Aila Meriluoto tai Hannu Salama anna eväitä hekään siihen kysymykseen, mistä nyt tuulee ja kuinka siihen olisi vastattava reivaamatta purjeitaan väärään asentoon, jos ei ole ikinä merta edes nähnyt. Ei miekkaa pojalle – ”Ne puero gladium!” Eikä kenellekään mitään liikaa. – ”Ne quid nimis.” (Terentius).

Mika Waltari oli lähempänä totuutta, mutta ei toki hänkään siirrettynä tähän ympäristöön, vaan oman aikansa kulttuuriin, jossa mukana oli myös lukijoita Yhdysvalloista. Hänhän hoiti kirjansa sinne ja siellä luetaan erilaista tekstiä kuin Suomessa. On viisikymmentä osavaltiotakin johon kirjansa markkinoida. Waltari ei ollut suomalainen korpikirjailija. Jutussa ei ole tarvis olla päätä eikä jalkoja – ”Nec caput neque pedes.”

Sofi Oksanen on pyrkinyt raivokkaasti kertomaan, kuinka kustantajamme ovat kansainvälisesti eksyksissä ja toimii nyt itse omana kustantajanaan. Se on raivokas tie ja sama, joka käytiin jo ennen sotiamme. Se, miten kirjailija pääsee suuren yleisön ulottuville, on tänään pikemminkin uuden mediayhteiskunnan ymmärtämistä, kuin kykyä esiintyä Jari Tervon tapaan Uutisvuodossa tai toistuvaa tarinaa siitä, ”pitääkö olla huolissaan”. Mistä, prostituutiostako? Helmiä ei pidä heitellä sioille. – ”Ne mittatis margaritas vestras ante porcos. (Raamattu, Matt. 7:6).

Aina on ollut ja tulee olemaan Aholan mainitsemia erakoita, näyttäytyjiä, moniosaajia ja eksperttejä, suoltajia ja säkeen hinkkaajia. Niin on myös tieteessä, jos on taiteessakin, persoonallisuudet eivät ole yhteisön köyhyyttä vaan rikkautta. Ellet itse tahri, eivät toisetkaan siihen kykene. – Ne ipse maculato, alii non poterunt.” (Snellmannien vaakunan tunnuslause).

Neuvot, jossa kirjan on annettava elää, odottaa kuinka syntyy aika, jolloin sillä on nostetta, tyyli on vapaa, luova ja innovatiivinen, ovat nekin ihan hyviä havaintoja. Sen ajan odottaminen ei ole vain oikein reaaliaikaisen maailman tuotetta. Sofi Oksanen on tässä oikeassa, mutta ratkaisut eivät ole ehkä aivan tätä aikaa ja sen tuotteita vaan paluuta vanhaan, taantumaa. Matka hybridiyhteiskunnasta illuusioyhteiskuntaan ei ole sama matka kuin kulttuurinen kehitys teknologian valossa, luovan teknologian renessanssi. Ei pidä nautti lääkettä ennen myrkkyä. – ”Ne prius antidotum quam venenum. (Hieronymus).

Vanhan kulttuurin ahtaat kehykset

Tulevan kirjailijan ei pidä masentua, kirjallista muotisuunnittelijaa ei ole olemassakaan. Kyse on lopulta aherruksesta, josta saa palkkansa, ja se muistuttaa myös kuvataidetta, tieteen tekijän kykyä toistaa yhtenään, jossa kehykset ovat lopulta ahtaat, vaikka maalaisit postmodernin vapaasti.

Kirjan formaatti on sähköisenäkin kuten taulun raamit ja museo on sen viimeinen sijoituskohde, joskus ainut oman ateljeen rinnalla ja pöytälaatikossa.

Tekemätöntä työtä ei saa tehdyksi. Kirja pöytälaatikossa tai maalaus omassa ateljeessa on tehty työ, josta on päästävä seuraavaan vaiheeseen. Joskus on hyvä loitontua koko aiheesta, palata Väinö Linnan tapaan tehtaalle ja kirjoittaa myöhemmin sotaromaaninsa. Kun ahdistus kasvaa riittävän suureksi työ kyllä syntyy ja poromies, metsuri Lapista, jättää kotikontunsa eikä jää juomaan punaviiniään urbaanin kotirouvan tapaan omaan lähiöönsä, kirjoittaa Ahola lainaten Kalle Päätaloa. Häneen sopi viisaus, ei taukoa eikä lepoa. – ”Nec mora nec requies” (Vergilius).

Älä usko minua – ole oma itsesi

Mika Waltari varoitti joutumasta epätoivoon. On ensin löydettävä itsensä ja oltava sitä. Fiktiivinen kirja on aivan eri asia kuin kirjoittaa tieteestä ja harjautunut kirjoittaja on kokenut molempien taakan etenkin vaihdettaessa tyyliä, siirryttäessä tiedekunnasta toiseen tai lyyrisestä proosaan tiedettä samalla popularisoiden. Popularisointi kun ei onnistu ellet ole tieteen tekijänä muita parempi ja tunne aiheesi perin pohjin. Kenenkään sanomatta vastaan – ”Nemine contradicent.”

Omalla kohdallani yli viisi vuosikymmentä kirjoittaen on tehnyt siitä normaalin arjen elämää, josta en voisi irtautua hetkeksikään. Jokaista tuhatta kirjoitettua sivua kohden on aina tuhatkertainen määrä luettua tekstiä. Suuri yleisö ei ole aiemmin ollut kiinnostunut minusta, eikä tiennyt kuka heille kirjoittaa, usein vielä nimimerkin suojissa. On hyvä suojata itsensä, oma koskemattomuutensa. Ja jos haluat tehdä rahaa, täyttyy myös käyttää rahaa. – ”Necesse est facere sumptum qui quaerit lucrum.” (Plautus).

Vasta uuden mediayhteiskunnan huomiotaloudessa kiinnostus on alkanut kohdistua myös kirjailijaan tai tieteen tekijään. Professoreista, tuhansista, tunnetaan kuitenkin nimeltä vain Valtaoja. Tähtitieteitä ja taivaalle tuijottelevaa pidetään jostakin syystä miljoonien ihmisten ammattina. Populismi tieteenä ei kuitenkaan ole tieteen popularisointia ensinkään. Timo Soinin tapaiset poliitikot ovat sittenkin vain ajan tuotetta. Välttämätön paha. – ”Necassarium malum.”

Populismikin nykyisin esiintyvänä muotona on uuden mediayhteiskunnan tuotetta, mutta ei välttämättä erityisen suomalainen ilmiö. Niinpä tieteilijä tunnetaan muualla kuin Suomessa paremmin ja etenkin omassa yhteisössään, kirjailijan tapaan, on tervetullut ystävä ja kollega. Maltillinen ihminen. Ei kukaan tanssi selvin päin, ellei ole hullu – ”Nemo saltat sobrius, nisi forte insanit (Cicero).

Tämä traditio Suomesta on aina puuttunut ja niinpä sen puutetta on ollut vaikea paeta muuhun kuin yksinäisyyteen ja eristettyyn elämään. On siis matkustettava maailmalle omiaan tapaamaan. Pandemian aikaan tämäkin on ollut vähän hankalaa, mutta onneksi ovat nämä digiajan laitteet koko ajan käytössä. Ja siellä kaiken ydin on raha. – ”Nervos rerum, pecuniam. (Cicero).

Julkisuuden kipeys

Esilläolo ja haastattelut ovat kuitenkin harvojen oikeus ja kohtaa usein vain uran alussa tai suurten tapausten, palkintojen yhteydessä. Elitismi osana luovia ammatteja ovat osa elämää, mutta eri tavalla koettuna tänään kuin ennen huomiotalouden ja mediayhteiskunnan syntyä. Toimittajana ja tutkijana kykeni jopa välttämään mediakosketusta ja ani harvoin toimittajat olivat kiusaamassa kollegaansa, toimittajaa. Se on hyvä tapa suojata itsensä medioilta. Ja sitten ovat suuret tunteet. Rakastavalle mikään ei ole vaikeaa. – ”Nihil difficile amanti.” (Cicero).

Toimittaja kirjailijana oli suojassa julkisuudelta ja tiedettä saattoi popularisoida ja muuttaa fiktiiviseksi suojassa julkisuudelta. Julkisuuden kipeä henkilö turhautuu kyllä myöhemmin maratonjuoksuun. Kokonaistaideteoksen saattoi tehdä tavalla, jossa sen rajat suojasivat yhden asian julkisuudeltamme. Kirjoita paljon, mutta ei mitään asiaan liittyvää. – ”Nihil ad rem.”

Kun kulttuuritoimittaja, politiikan toimittaja tai urheilutoimittaja ei tunnistanut tiedetoimittajan rajoja ja jokaisella oli oma reviirinsä, saatoit liikkua vapaasti viipymättä tarpeettoman kauan kenenkään varpailla, tallaamatta suomalaisen kapean eliitin liikavarpaita millään suunnalla. Tärkeintä Suomessa on, ettei sano mitään. – ”Nihil dicit.”

Monialaisuus on rikkautta, jota on osattava käyttää koko ajan ja täysillä urheilun moniottelijan tapaan, unohtamatta yhtäkään lajia rapautumaan, Roman Seberlen tapaan vanhentuen. Kuka hän on? Takavuosien palvottu kymmenottelija. Sinäkin olet kymmenottelija kirjailijana tai tieteen monialaista latua kulkien, mutta vain hetkittäin onneksi julkisuudessa. Moni välttelee julkisuutta kaikin keinoin ja se on ymmärrettävää. Muista ettei mikään ole kurjuutta, paitsi jos pidät sitä kurjuutena. – ”Nihil est miserum nisi cum putes.” (Boethius).

Illuusio elämästä

Ymmärrän uraansa aloittelevaa ensimmäistä kirjailijaa tai tutkijan alkua opettajan empatialla ja hieman myös säälien, kuten omaa lastani, jolla on omat geenini ja jotka tunnistan heti. Jokaisen on tehtävä omat virheensä. Elämä ei ole täydellistä. Koskaan ei synny täydellistä taideteosta. Eikä rakastavalle mikään ole vaikeaa. – ”Nihil difficile amanti.” (Cicero).

On vain illuusio siitä, täydellisestä, ja nähdyt unet. Maailma jakautuu paikalliseen, alueelliseen, kansalliseen ja globaaliin mediaansa ja niiden hallinta samaan aikaan on ongelmallista. Pienten ja paikallisten toimijoiden noteeraaminen kansainvälisillä markkinoilla on yhtä uskottavaa kuin loikkaus pallopelin maailmassa pitäjätasolta suoraan maailman suurseurojen joukkoon. Edempänä ei sitten olekaan enää mitään. – ”Nihil ultra”.

Tieteen ja kirjallisuuden ammattilaisena lakkaat olemasta suomalainen. Ja olla ihmettelemättä mitään. – ”Nil admirari” (Horatius).

Paikallisella tasolla, Suomessa syntyneenä, koko ympäröivä kulttuuri panee lähiyhteisössä vastaan ja ei varmasti huuda hurraatta uusille ideoille ja löydöksille. Kun tulee halolla päähän ja oksapuolella alat lähestyä jotain merkittävää. Kun kirjailija tai tutkija alkaa siirtyä imitoivasta vaiheestaan, jota onomatopoeettinen kielemme tunnekielenämmä totta vie aina tuottaa luontoa matkivana, kokonaan uuden tuottoon, teksti imee kuin sika syödessään, kunnes joko säikähdät ja vetäydyt syrjään tai jatkat loitontumatta maratonjuoksijan työstäsi, jossa kaikki alkaakin vasta sivun 400 jälkeen, ja olet automaattiohjauksessa myös seuraavaa työtä tehdessäsi. Mikään ei ole sinulle helpompaa kuin sanoa, kirjoittaa. – ”Nil est dictu facilius.” (Terentius).

Tätä kutsutaan urheilussa flow -tilaksi, olettaen että olet tehnyt valmistelevan työsi huolella ja sinusta on tähän työhön, sinut on tähän kutsuttu, nykyisin myös sen julkisuuden käsittelyyn. Tiedät, mistä on kysymys, ja oppimasi keinot jatkavat kohti maalia, joka ei ole ensimmäinen ja edessäsi on vielä sata muuta maratonia, niihin valmistautuminen ja suoritus, joka on aina uusi seikkailu, uutta luova ja innovatiivinen mutta myös toistuvuudessaan tylsää arkea. Nyt uuden sähköisen median aikaan kuitenkin kokonaan toinen laji, kuin mitä aikanaan Mika Waltarin tai Kalle Päätalon aikaan eläen, paljon vaativampi, mutta illuusiona kuitenkin edelleen yhteinen kokemus. Olet osa algoritmeja ja opit niiden käytönkin. Sinulla on enää yksi vihollinen. Ihminen on itse pahin vihollisensa. – ”Nihil inimicius quam sibi ipse.” (Cicero).

Otan esimerkkejä, jolloin kirjailijan ja tutkijan työ ja se arki tulevat konkreettisina näkyville. Yritän avata lukijalle näinkin itsestään selvää kysymystä kuin ”uutinen” ja kuinka tehdään tikusta asiaa olematta kuitenkaan gonzo journalistina. Esimerkit on mielivaltaisesti haettu syksyn 2013 vähäisten tapahtumiemme viikolta, parin päivän ajalta. Aika ja paikka olisi voinut olla mikä tahansa ja missä tahansa. Ei todellakaan mitään uutta auringon alla. – ”Nihil sub sole novum.” (Raamattu).

Kuka söi eväämme?

Kun asiat menevät oikein mutkalle ja rikos alkaa tuntua vaikealta selittää, apuun haetaan Hefaistoksen kirousta ja Pandoran lippaan kantajaa. Läntisessä kulttuurissa tällainen on ollut nainen ja niin myös Yhdysvalloissa ja Ontariossa Kanadassa. Niinpä siellä Nokian katoaminen suomalaisten vuosikymmenisenä ponnisteluna Microsoftin saappaisiin, Nokian kumikenkiin maailman medioissa pilkallisesti piirrettynä, ei olekaan myyrän työtä ja myyrälle maksettua tukea, vaan hänen vaimonsa tapa painostaa yksin jäävää miehennilkkiä, uuden ökyrikkaiden ihmisten sosialismiksi se muuttaen. Mitä tästä oppia? Ei pidä olla epätoivoinen mistään. – ”Nil desperandum.” (Horatius).

Uusi työssäkäyntialue

On vaikea kuvitella Steven Elopia suomalaisen kuntajohtajien kaltaiseksi nilkiksi, kuten Timo Soini kutsui viiden vuoden palkalla istuvia ja jo viroistaan pois potkittuja julkisen sektorin monen tason johtajiamme. Ei sitä ole syytä muuksi selitellä. Miksi näille tulisi maksaa jotain sellaista, jota pois potkitut eivät kilometritehtaalla saa Suomessa silloin, kun omalla työllämme ja panostuksellamme vuosikymmenien aikana pystyyn nostettu firma alkaa toteuttaa uutta rikkaiden ihmisten sosialismiaan? Siinä suuruuden ekonomiakaan ei näytä pelastavan eläen vuotta 2021 ja pandemian jälkeistä aikaa. Mitään ei voi luoda tyhjästä. – ”Nil posse creari de nilo.” (Lucretius). Vai oliko Lucretius sittenkin väärässä. Hän ei tuntenut Suomea ja sen poliittisia virkojamme.

Suurikin kaatuu omaan mahdottomuuteensa liian ahneessa ja ylimielisessä pelissä, kissa ja hiiri leikissämme, uudessa rikkaiden luomassa sosialismissamme. Kyllä me ymmärrämme toki mitä sillä tarkoitetaan. Viimeisin vaihe tässä omalaatuisessa kehityksessä oli tulosvaatimusten ulottaminen myös kilometritehtaalle muiden tehtaitten tapaan. Koko maa on kohta samaa työssäkäyntialuetta maakuntahallinnolla koristellen. Pendelöintialueella taas tarkoitettiin uusia suurkuntiamme ja nyt niitä ei ole enää montaa jäljellä, vain yksi. Meillä on sama tauti. Me haluamme aina sitä mikä ei ole sallittua, me himoitsemme kiellettyä. – ”Nitimur in vetitum semper cupimusque negata.” (Ovidus).

Me muistamme kyllä 1960-luvun kurjuuden, ja silloin meillä oli vielä puolueitakin ajamassa köyhän kansan asiaa, lukuun ottamatta pienviljelijöitämme. Syntyivät skogilaiset ja vennamolaiset, muutto Ruotsiin alkoi. Kunta tuotanto-organisaationa oli muuttumassa koko maan kattavaksi, josta valita yhtäällä palvelut, mutta samalla myös ottaa vastaan työtä matkustaen kohti viimeistä unelmaamme, metropolialuettamme Guggenheimin rakennustyömaalle. Hokien samalla: Älä sotke ympyröitäni!” – ”Noli turbare circulos meos!” (Arkhimedes).

Sokea sokean oppaana

Malli, jossa kuka tahansa asuen missä tahansa, voi omistaa suomalaisten luonnonvarat alkaen malmeistamme, ei ole oikein mahdollista. Jostakin omituisesta syystä ympäri maailmaa asuvat ihmiset ovat alkaneet kuvitella omistavansa luonnonvaroja, kaivoksia, globaalisti Lapissa huomaamatta omaa väliaikaisuuttaan. Globaalilla ja lokaalilla, paikallisella, on alettu ymmärtää samaa asiaa. Se on virhe, jonka taustalla on väärin ymmärretty digiajan media ja etätyöt. Pandemia kyllä paljastaa tuon virheen ja korjaa aikanaan. Opimme kuinka mikään ei ole ihmiselle varmaa, eikä mitään voi luoda tyhjästä. – ”Nil homini certum est” – ”Nil posse creari de nilo.” (Ovidus, Lucretius).

Virtuaalimaailmassa ja netissä liikkuen syntyy odotettu virhetulkinta. Fiktio ja fakta syntyvät pelin maailmassa sähköisenä harhana. Kartta valehtelee, ellei osaa käyttää sen mittakaavaa ja muuttaa pituudet ja kulmat oikeiksi. Suunnistaja osaa tämän metsässä, mutta ei metropolissa asuva lapsi. Ihminen voi omistaa osakkeita, mutta ei toki maahan sidotun elinkeinon maapohjaa. Maata ei taas luoda lisää, sen valmistaminen on lopetettu. Meidän poissaollessamme. – ”Nobis absente.”

Näin varallisuus syntyy illuusiosta, ei maapohjasta. Areaalinen (regionaalinen) elinkeino, maahan sidottu ja luontoa vaativa, ei ole sama kuin lokaalinen (spatiaalinen) ja jalostava tai palveluja tarjoava elinkeino. Yhteiskunta, joka sallii nettieron kirkosta, on vaikeasti vinossa ymmärtämättä, mikä kirkko on ja mihin sen oppi, uskon ydin ja uskonnollinen kieli alun perin pohjautui ja mitä sillä haettiin vuosituhannet. Ei pidä tuomita, ettei teitä tuomittaisi. – ”Nolite iudicare, ut non iudicemini.” (Raamattu, Matt. 7:1).

Usko ei muutu, vain sen kieli voi muuttua. Kun instituutio heikkenee, se on kuin mautonta suolaa. Samalla katoavat arvot ja arvojen mukana heikkenevät normit ja moraali, toisen maailman ääni. Tällainen auktoriteetti on sokea taluttamassa toista sokeaa. Sokea ei todellakaan näe, vaikka niin kuvittelemme. Sokealle ei ole kuitenkaan tarvis huutaa, jos hän ei ole samalla huonokuuloinen. Sokea ei ole tyhmä. Hänelle ei ole tarvis huutaa, mutta näkevälle kokonaan vieraat välineet hän tarvitsee. Näistä välineistä kirjoitin vain hetki takaperin. Ne kun tekevät pistekirjoittajasta neron. Maan päältä tie tähtiin ei ole helppo. – ”Non est ad astra mollis e terris via.” (Seneca).

Tiede on olevaisuuden jäsentämistä.

Kaikella toiminnalla on dimensio alueelle, jossa toiminta tapahtuu, eikä globalisaatio muuta tätä rakennemuutoksena miksikään, vaikka imperialismin ja kolonialismin aikana näin kuviteltiinkin. Uuskolonialismi on Suomessa maan sisäinen tauti. Siinä ei enää ymmärretä, mikä on olevaista ja mikä olematonta, humpuukia. Perustieteiden lait ovat jääneet vieraiksi. En ajattele, en siis ole olemassa. – ”Non cogitant, ergo non sunt. ” (G.C. Lichtenberg).

Maantieteilijänä ja biologina tiedän, ettei luonto ole ystävällinen väärin kohdeltuna ja nyt globalisaation ystävät uuden kapitalismin sosialisteina vihreinämme alkoivat toimia sokeasti ja säälimättömästi. Luonto on ystävä vain, jos sen sellaisena ymmärtää ja sellaisena sitä kohtelee. Taloustieteilijänä ja sosiologina en kuitenkaan alkaisi toimia kuten biologi, olettaen ihmisen olevan suoraan merestä noussut delfiini tai vailla ominaisuuksia, joita muilla kädellisillä ei ole. Emme me kuolemaakaan pelkää, vain ajatusta kuolemasta. – ”Non mortem timemus, sed cogitationem mortis.” (Seneca).

Näistä moraali ja eettiset ohjeet sekä uskonto ovat erityisen merkittäviä myös talouden ohjaajia. Luonto kuuntelee ihmistä ja luontoon sidotut kulttuurit ymmärtävät tämän vuosituhantisen tradition geeneissään toisin kuin metropoleissa asuvat. Tämä ei ole mystiikkaa vaan realiteetti. Se liittyy fysiikan lakeihin, kulttuuriin, sosiaaliseen pääomaan ja on ollut tiedossamme jo kauan. On lopulta yhdentekevää, miten sen ymmärrät, kunhan toimit sen ehdoilla ja oikein. Jos luonnon tasapaino hävitetään, katoaa samalla tärkein osa omasta ihmisyydestämme osana luontoa. Ihmiset eivät vain tahdo ymmärtää, miten suuri tulonlähde säästäväisyys on. – ”Non intellegunt homines, quam magnum vectigal sit parsimonia.” (Cicero).

Luonnosta voi ottaa vain sen minkä sinne palauttaa ja elää vain sen korolla. Suuresta saaliista on jaettava aina myös muille. Politiikka, yhteiskuntaoppimme ja sen toteuttaminen, on näillä arvoilla pelaamista. Ihmisen kaipaus, rakkaus, ikävä ja hyväksytyksi tulemisen tarve, jumaluus ja uskonto, ovat aina samat, oli kulttuuri missä tahansa syntyvää. Ikävä kyllä ihminen vain ei ole mielensä hallitseva eläin. – ”Non mentis compos.”

Teologista hifistelyä

Yhteiskuntamme on nyt kuin kirkkovene, joka on alkanut vuotaa. Alan hienostelijat ja oppineet ovat alkaneet löytää käsitteitä, jotka eivät kuulu kirkon sanastoon ja muistuttavat tieteilijöitä, jotka ovat vanhan munkkilatinan puppusanageneraattoreita. Eivät tunne asiaansa. Peittelevät häpeäänsä, turhaumaansa tai ovat väärän lajin valinneita urheilijoita, mätämunia tai henkisesti laiskoja. Tyko Brahen tunnuslause on unohtunut. ”Ei tulla pidetyksi jonakin, vaan olla sitä. – ”Non haberi sed esse.”

Nyt vaaditaan henkilöitä, jotka näyttävät suuntaa sen jälkeen, kun kirkolle se ei kelvannut eikä maalinen rälssi sitä osannut hoitaa muuttumatta rikkaan ihmisen sosialismiksi, vihreäksi liikkeeksi. Etelä-Amerikassa näitä tien näyttäjiä tapasikin. Rohkeita pappeja. On uskallettava puhua ydinasioista silloinkin, kun ne tuntuvat vierailta, jolloin sote- ja kuntarakenneuudistukset horjuttavat turvallisuuttamme ja terveyttämme. Tällainen tapaus on harvinaisen epäselvä. – ”Non liquet.” (Cicero).

Pohjois-Suomi on ajettu jo aikoja sitten täysin marginaaliin niin opetuksessa kuin terveydenhuollossakin. Koulut on lakkautettu, saamelaiskulttuuri lopetettu, Lapin rikas kulttuuri hävitetty ja sen luonnonvarat omistaa vieras globaali maailma. Siinä teologinen hifistelijä vain tukee uuskapitalistin omia rikkaan ihmisen sosialistisia tavoitteita, sokeaa ahneutta. Kuka tällaista vihreäksi itseään kutsuvaa liikettä sietäisi? Tällainen elämä ei ole elossa olemista vaan hyvinvointia. – ”Non est vivere sed valera vita est. (Martialis).

Ihmisen kokemus on faktaa uskontonakin.

Ihmisen kokemus on samaa, aivan riippumatta siitä, onko hän kokoomuslainen tai vihreä vasemmistolainen Lapissa asuen. Kun yksi provinssi lopetetaan siksi, ettei se muka ymmärrä omaa parastaan, tai kulttuuri ja ihmistyyppi on erilainen, olemme syöneet eväämme. Kaikesta muusta voi Suomessa puhua, mutta ei asiasta. Jopa uskosta puhuttaessa kysytään, onko se sopivaa, tasa-arvoista vai ehkä loukkaavaa. Alkaa sairas hifistely. Eiväthän kaikki, joilla on kitara, ole kitaristeja. – ”Non omnes, qui citharam habent, citharoedi sunt.”

Kristillisellä uskolla ja sen perusteilla on sentään pitkät perinteet Suomessa, saa siitä puhua ja kuuluukin. Meillä on sentään edelleen hyvät käyteaineet kirjallisuutena, taiteena ja teatterina, jossa arvot ovat keskeisinä, ja niitä auktoriteettien on myös noudatettava lähtemättä kissa hiiri leikkeihin mukaan. Kirjailijan on osattava perusasiat ja vasta sitten voidaan hifistellä typeryyksillä. Eikä silloinkaan yhtä suurin askelin. – ”Non possibus aequis.” (Vergilius).

Oppi on yhteistä kokemusta, jossa vahvistetaan yksilöä. Kieli muuttuu, uusi maailma tulee, mutta vanhaakin jää, kertoo pohjoisen ääni piispa Samuel Salmi Suomen Kuvalehdessä päätoimittaja Tapani Ruokasen kirjoittamana (SK S38/2013). Rohkeamminkin olisi Ruokanen voinut puuttua aiheeseen, pappina hänkin. Joskin ei nyt yhtä suurin askelin. – ”Non passibus aequis.”

Mikä ihmeen uutinen?

Se ei ole uutinen, että Parker lopettaa Forssassa ja Urjalassa ja samalla 200 ihmistä jää perheineen ilman työtä. Se olisi uutinen, jos Nokian entinen johtaja Steven Elop Ontariosta siirtäisi Urjalaan tai Forssaan muutaman työpaikan Microsoftilta. Sekään ei ole uutinen, että hänelle maksettu 20 miljoonaa oli luvattu järjestelyistä, jossa Nokian puhelimet siirretään Microsoftille. Sen sijaan uutinen olisi, jos tämä raha olisi maksettu Nokian osakkeiden noususta itsenäisenä yrityksenä ja ilman Microsoftin tukea. Elämme siis vuotta 2013, syyskuuta liki vuosikymmen sitten ja sen traumaattisinta tapahtumaa. Miten se eroaa vuodesta 2024? Lue kirjoistani. Niitä on tullut tuossa ajassa kymmenittäin. Jotkut meistä eivät vain kylvä eivätkä niitä. – ”Non serunt, neque metunt.”

Sateenkaari solmiossa johtaa Heinäluoman syleilyyn.

Uutinen ei ole se, että Guggenheim tahtoo Etelärantaan ja yrittää tätä aina uudelleen ja uudelleen. Näin kaikki suuremmat hankkeet etenevät monen yrityksen kautta, ja ei vähiten Forssassa, jossa kakkostie ja muut investointiyritykset ovat vuosikymmenien aikana toistettuja ja lopulta ne toteutuvat, kun ne ovat kaupungin tai valtion infrastruktuurihankkeiden listan kärjessä muutenkin. He, jotka silloin sattuvat istumaan kaupunkinsa valtuustossa, kertovat olleensa hankkeen puuhamiehinä ylivertaisia. Eikä vain itselleen vaan kaikille. – ”Non sibi sed omnibus.”

Sen sijaan uutinen olisi, jos sateenkaaren väreissä esiintyvä väki olisi puoltamassa kulttuurihankkeita, eikä muuttuisi myöhemmin radikaalista vasemmistolaisesta stalinistista konservatiiviseksi pankinjohtajaksi Björn Wahlroosin tapaan eläen ja siitä kirjansa saaden, hoitaen sillä narsisminsa syviä haavoja ja lapsekasta kapinaansa. Iäkäs idealisti ja kapinoija on jo koominen kokemus. Kaikki tämäkin syksyllä vuonna 2013 koettuna. Mitä me mahdammekaan kokea vuonna 2024? Emmehän me kaikki osaa kaikkea. – ”Non omnia possumus omnes.” (Vergilius).

Sekään ei ole uutinen, että kunnilla on edessä kipeitä päätöksiä, ja että ne osuvat päivähoitoon, terveydenhuoltoon ja opetukseen. Sen sijaan se olisi uutinen, jos Casimir Ehnrooth ja 20 muuta veropakolaista sijoittaisivat suomalaisilta keräämänsä varat Lounais-Hämeen pankkeihin, maksaisivat veronsa rehellisesti, eivätkä siirtäisi niitä veroparatiiseihin. Se, että ihminen on parantumattomasti ahne ja ahneus on kuolemansynneistä viimeinen, vanhuksenkin kokemana joskus ainut, ei ole uutinen. Ei vain ihmiselle itselleen vaan kaikille. – ”Non sibi sed omnibus.”

Jos tähän joukkoon liittyisi myös Jorma Ollila luovuttaen palkkansa ja palkkiot hyväntekeväisyyteen, hakisi palkkansa ja avustajien palkat MTT:n kehitysjohtajan esittämällä tavalla valtiolle, päästäkseen opettajaksi tai lääkäriksi, hoitajaksi, julkishallinnon työpaikkaansa, eläisi kuin emerituspastori kansaedustaja Anssi Joutsenlahti luovuttaen palkkansa ja palkkiot hyväntekeväisyyteen, se olisi ei vain uutinen, vaan myös paradigmainen ja maailmakuvia muuttava ihme. Ei vain itselleen vain kaikille. Jotkut meistä eivät kylvä eivätkä niitä. – ”Non serunt, neque metunt.”

Yöpakkashallitus täyttää 55 vuotta

Ei sekään ole uutinen, että eduskunta antaa luottamuksensa pääministeri Kataiselle filosofi Pekka Himasen kohurahoituksessa. Se taas olisi uutinen, jos pääministeri tai eduskunta kaatuisi välikysymykseen. Viimeksi näin on Suomessa tapahtunut vuonna 1958. Tällöinkin kyseessä oli poikkeuksellinen ns. yöpakkaskriisin hallitus, jonka ulkoministeri Johannes Virolainen erosi hyvin muistamistamme syistä. Fagerholmin hallitusvuosi oli puolueille vaikea muutenkin. Vai muistaako joku? Sellaisen muistaminen olisi ihme, ei itselleen vaan kaikille. – ”Non sibi sed omnibus.”

Aiemmin kesällä SDP oli hajonnut sekin ja syksyllä Veikko Vennamo erosi puolueestaan. Tuona vuonna myös Juhani Aho sai Iisalmeen muistomerkkinsä eikä Boris Pasternak huolinut Nobelin palkintoaan. Suomi sai ensimmäisen tietokoneensa Postipankkiin. Ne olivat uutisia, oikeita, siinä missä Alvar Aallon uusien julkisten rakennusten vihkiminen, Walesin Prinssin saama arvo odottamaan kuninkuuttaan. Miksi suuret asiat tahtovat unohtua? Ja juuri meidän aikanamme? – ”Nostra memoria.”

Hän, Walesin Prinssi, onkin saanutkin odottaa kauan ja saa odottaa loppuun saakka. Se olisi ollut uutinen kuten tietokoneen tulevaisuus. Kristillinen liitto perustettiin sekin tuona vuonna 1958. Tästä huolimatta välikysymystä ja epäluottamuslausetta pidetään suurena asiana ja aseena opposition käytössä. Osin muistellen kai noita aikoja? Kristillisen liiton perustamista. Oliko se ehkä ajalle tunnusomainen piirre muistettavaksi? – ”Nota characteristica.”

Nyt välikysymystä oppositio on käyttänyt Kataisen hallitukseen 14 eri kertaa, ja seuraava tulee lähipäivinä. Näin aiempi uutinen alkaa muuttua viihteeksi ja elämme oman aikamme illuusioyhteiskunnassa ja mediayhteiskunnan horroksessa. Emme muista, tai tiedä, mikä on uutinen. Näin suuret uutiset jäävät huomaamatta ja pidämme uutisena sellaista, joka ei sitä enää ole. Elämme menetettyä vuosikymmentä ja yhtä sen kymmenestä hallituksesta. Ihmettelemme myöhemmin miksi kansa ei käy enää vaaleissa. Miksi kävisi? Meidän aikanamme. – ”Nostra memoria.” Omasta tahdostamme. – ”Nostra sponte.” Sille tunnusomaisena piirteenä. – ”Nota characteristica.”

Ennustajaeukot eivät tee uutisia

Se ei ole uutinen, että itsevarmat ennustajat ja asiantuntijat epäonnistuvat useammin kuin epävarmat ja varovaiset ennustajat. Silti päätöksiä on tehtävä ja siinä mennyttä arvioidaan usein ylimielisesti ja nykyhetken valossa, sekä tulevaa ennustettaessa sattumia ja arvaamattomia tekijöitä ei voida arvioida lainkaan. Syntyy alaston totuus – ”Nuda veritas” ja alastomin sanoin – ”Nudis verbis.”

Niinpä uutinen olisi, jos saksalainen Angela Merkel kertoisi luopuvansa vallasta, tai hän muuttuisi konservatiivisesta käsijarrujen käyttäjästä visionääriseksi uudistajaksi. Suuri maa pärjää Euroopan veturina pysymällä pragmaatikkona ja varovaisena, sekä luottaen, kuinka Euroalueen ongelmista pääosa on jo hoidettuna ja saldo saksalaisten näkökulmasta on positiivinen. Hoitaja oli Merkeliä edeltänyt aika ja visioiva johto. Merkel eroaa joskus vuoden 2021 jälkeen jos silloinkaan. Venäjän Putin taas ei eroa ensinkään. Yhdysvallat sen sijaan vaihtaa johtoaan koko ajan. Ainut, joka pysyy ovat sodat joko Irakissa tai Afganistanissa, Palestiinassa, maailman poliisia pelaten ja terrorismia peläten. Olkoonkin, ettei sääntöä ilman poikkeusta. – ”Nulla regula sine exceptione.”Oma rajamme voisi olla sellainen.

Se ei ole uutinen, että Timo Soini on jälleen kerran tähtivieraana Ukip-puolueen kokouksessa Britanniassa. Ukip hätyyttelee paikallisvaaleissa suosiossa valtapuolue konservatiiveja. David Cameron on joutunut painostuksen alla lupaamaan kansanäänestystä Britannian EU-jäsenyydestä 2017. Siitä äänestyksestä syntyi soppa, jota ei osattu arvata. Ero EU jäsenyydestä. Ja Suomi täytti sata vuotta. Sadas kirjani kertoi siitä. Se oli alaston totuus, – ”Nuda veritas”, alastomin sanoin. – ”Nudis verbis”.

Sen sijaan uutinen olisi, jos omat puolueemme muuttuisivat tavalla, joka olisi dramaattinen. Säännönmukaisten valtiopäivien alkamisesta, 150 vuotta sitten, puolueemme ovat muuttuneet vain vähän ja mukana ovat käytännössä samat kieli- ja valtiomuotopuolueet, kaikille tutut intressipuolueet sekä rakennemuutospuolueet kuin itsenäisyytemme alusta. Joku kertoo muuttavansa pari naksua oikealla tai vasemmalle. Mistä tuo naksu syntyy, se jää äänestäjälle vieraaksi. Ei siitä hänelle mitään etuja synny. – ”Nulla bona.”

Vain pieniä muutoksia on sallittu, ja ne koskevat pääsääntöisesti puoluehajaannusta, josta tuli aikanaan myös kirosana ja sitä on maassamme vältelty viimeiseen saakka. Pienten muutosten jälkeen on palattu vanhaan konservatiiviseen konsensukseen ja seuraillen mitä Saksassa ja Ruotsissa tapahtuu, tai mitä itäinen naapurimme meistä ajattelee. Aasian kasvu ja Kiinan läheisyys ovat uutta suomalaisille. Vasta sota Euroopassa voi muuttaa kaiken. Joskaan ei sääntöä ilman poikkeusta. – ”Nulla regula sine exceptione. Nato jäsenyytemme olisi sellainen.

Itsestäänselvyys ei ole uutinen

Se ei ole uutinen, että lento- tai koripalloilijamme menestyvät kymmenen parhaan joukossa oman maanosan kisatessa mestaruudesta. Sen sijaan se olisi jo uutinen, jos pituudessa keskimitaltaan eurooppalaiseen kärkeen kuuluva kansakunta ei osallistuisi maanosan kisoihin lainkaan tai yksikään suomalainen ei olisi mukana pitkäselkäisten ja -raajaisten lajeissa maailman valioita haettaessa keihäänheitossa tai huonoja teitä vaativassa rallipolkujen maastoissa. Taustalla soi merkityksettömiä lauluääniä. – ”Nugae canorae.” (Horatius).

Jokainen laji valitsee harrastajansa ja menestyjät tulevat sieltä, missä geenit ovat sille lajille otollisia tai ympäristö edellyttää massoittain sen harrastamista, tahdottiin sitä sitten tai ei, kuten lumikinokset norjalaisten vuonojen vaikeasti saavutettavissa taajamissa, tuntureitten rinteitä kavuten ja taas alapäin laskien painovoiman tehdessä työtään. Tämä kaikki pätee myös tapaamme kirjoittaa, tutkia, tieteen ja kulttuurin väliseen synergiaan, tapaamme arvostaa tai olla arvostamatta sellaisia ammatteja, jotka ovat luovia ja innovatiivisia sekä vaativat toistoa, hiven lahjoja ja paljon näihin uhrattua energiaa ja aikaa. ”Nulla regula sine exceptione”. Poikkeus vahvistaa senkin.

Matti Luostarinen 23-29.9.2013/11.9.2021/29.07.2024