Pelon maantiede ja historia

Vuosien varrella olen kirjoittanut huomattavan paljon pelosta. Niinpä lainasin muutaman vuosikymmenen takaisen esittelyn itsestäni ilmeisesti silloin amerikkalaisesta Wikipediasta tiivistettynä seitsemälle riville. Minua ei ole syytä pelätä eikä taustani liity mitenkään edes pelon maantieteeseen tai sosiologiaan, psykologiaan.

Alistair MacLeania lainaten, pelko on kuitenkin aseeni. Se on osa suomalaista taustaani, tapaani esitellä historiaamme kirjassa ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100” alkaen tuhannen vuoden takaa sekä esitellen itseni muistelmissani: ”Cluster art and Art of clusters 70 years”. Pelko on mukana myös kirjassa: ”Muistelmakirja NYT – The way of my life” tutkimuksia jokilaaksoissa, joita uhkaa padotukset ja tekoaltaat, hukutetut kylät ja kodit, menetetyt juuret ja eikös vaan pelko ole mukana myös pelon maantieteessä, jossa pääosassa on vaikkapa ”Teesi, antiteesi ja synteesi – Mytomania, eskapismi ja putinismi”.

Matti Ilmari Luostarinen (born July 10, 1951 in Iisalmi) is a Finnish doctor of philosophy and political science. Luostarinen has worked as a teacher, has held the duties of professor of geography, docent of sociology and senior researcher at the Centre for Economic Research in Agriculture and Food Economics (MTT) and researcher at the Academy of Finland .Luostarinen is known as a researcher in natural resources and rural areas, as well as an innovation and media researcher. Luostarinen has also worked for companies, municipalities and municipal associations, as well as in expert positions in the United States, South America, Asia and Africa (sources 1, 3, 4, 5, 6) Wikipedia.

Kumpaa haukutaan enemmän Suomessa? Nykyistä pääministeriämme ja naisia ministereinämme vaiko miehiä? Kumpaa haukuttiin enemmän, Stubbiako vaiko nykyistä pääministeriämme naisena? Onko nainen johtajana jotenkin miehestä poikkeava? Syntyykö sosiaalisen median meteli sukupuolesta vai ehkä kokonaan muista ilmiöistämme, joiden yhteydessä toki mainitaan myös sukupuli. Teksti on vain muutaman vuoden takaa ja Stubbin toimiessa hallituksen johdossa, ei vielä presidenttinämme.

Ehkä oikea vastaus haukutuimmista pääministereistämme onkin Kempeleessä syntynyt pääministeri, immelmanneja Naantalin risteyksessä harrastanut insinööri? Se ei taida liittyä tämä ilmiö sukupuoleen? Mihin se sitten liittyy? Haukuttiinko Kekkosta ja kuka haukkuu tänään? Onko pelolla valtaa hakeva toimittaja ja media, kirjailija? Mitä kirjailijan tuloilla voi muuta tehdä kuin pelätä? Peruspelko on tulot, jotka jäävät keskimäärin kymppitonniin vuodessa. Säästä niistä sitten itsellesi puskurirahasto eläkepäiville tai hae apurahaa etsien tekstiä, joka ei loukkaisi ainakaan niitä säätiöitä, joista olet leipäsi ansainnut. Sinä et voi loukata lukijoitasi, sinun on viihdytettävä heitä tavalla tai toisella.

Jari Tervo haukkuu muodikkaasti kaikki muut, mutta ei kirjailijaa. Näin hän suojeli samalla itsensä ja kirjansa, oman identiteettinsä ja leipäpuunsakin. Sai mediajulkisuutta entisenä toimittajana. Tämä kaikki kuuluu journalismiin ja mediayhteiskunnan tapaan käyttää valtaa. Varoen loukkaamasta sellaista, joka voisi viedä kirjoittajalta vaatimattoman leipäpuun, sahata oksaa, jolla itsekin istuu.

Kun tulella antaa vallan, hyvästä rengistä on tullut huono isäntä. Narraatio ja sosiaalinen pääoma osana pelon maantiedettä ja historiaa ovat näkyvä osa muistelmiani. Kun ne ymmärrät ja vielä hallitsetkin, alat olla kypsä mihin tahansa sellaisiin tehtäviin, joissa vaaditaan älyn rinnalla myös viisautta. Pelon hallinta on kasvua ihmisenä. Urheilevalle nuorelle tämä on huipulla menestyen tärkeitä oppeja. Flow -tilan hankkiminen on osa samaa ilmiötämme. Siihen ei tarvita päihteitä ensinkään. Tuossa tilassa kirjoitettu tekstin on kuitenkin hyvä lukea ja korjailla myöhemmin. Tekstin tulisi kestää aikaakin. Mikään ei ole niin vanha kuin eilisen päivän lehti.

Tervo toimittajana ja kirjailijana, tunnesanojen käyttäjänä, erotiikkaakin sinne hiven lisäten, kuinkas muuten, tuntee pelon maantieteen, mutta myös sen historian ja käyttää sitä mediaihmisenä aseenaan. Hän ei ole kirjailijana taatusti ainut tätä käyttävä tunnesanojen pyörittelijämme. Mediakoulutus muistuttaa teatraalista koulutustamme ja kasvatusta. Jouko Turkka vei se äärimmäisyyksiin ja se muuttui jo koomiseksi, teatterissa teatraaliseksi.

Pelko on aseista vahvin. Jos et pelkää vanhempiasi, Jumalaa ja kuolemaa, et myöskään kunnioita tätä tunnetta ja sen mukanaan tuomaa ilmiötä nimellä normisto, arvot ja moraali, lainsäädäntö. Et menesty ellet ymmärrä mistä on kysymys. Juristi ilman tätä osaamista on tuomarina onneton tunari. Professori heitä kouluttaen muistuttaa jo yli-ihmistä. Sitä hän ei kuitenkaan ole parhaimmillaankaan. Uusi innovaatio on aina haaste vanhalle konventiolle, ja sen esittely vaarantaa varman leipäpuun virkamiehenä, byrokraattina. Puolustamalla konventiota, varakkaan ruotsalaisen väestön valtaa menneen ajan laitostuneessa työympäristössä, varmistat eläkepäiväsikin.

Pintaliitäjänä ja juopotellen asia ei korjaudu. ”Pelko on aseeni” on kirjoista kiinnostavin. Jos pelkäät sutta, karhu tulee vastaan. Pelon kohtaaminen ja sen voittaminen on kasvuprosessi. Raamatussa on satoja kertoja erikoinen ilmaisu ”älä pelkää”. Se tulee esille etenkin yhteyksissä, jossa kohtaat jotain selittämätöntä. Tiede on juuri tällaisten ilmiöiden hakua ja selittämistä, innovaatioita suorastaan metsästetään. Pelko ei saa hallita työtäsi mutta flow tila on välttämätön osa sen onnistumista. Riko se ja ryhdy samalla poliitikoksi. Hae sitä kautta itsellesi turvattu toimeentulokin. Erotut muusta joukosta ja sinut muistetaan myöhemminkin.

Oulussa, terveporvareitten kaupungissa opiskellen rinnan Turun yliopiston kanssa, Tampereesta ja Helsingistä nyt puhumattakaan, erot olivat selvät. Kun koulutuspaikka oli vielä Kalevan lehtitalossa ja sukukin omisti lehtitalon ja median Savossa, Savonlinnassa, se oli tullut tutuksi jo lapsena. Siirtyminen painotalossa ensimmäisenä Suomessa digiaikaan oli vain tapa jättää hyvästit tuolle tavalle ansaita leipänsä. Kun tekoäly ja algoritmit tulevat, kuka lehteäsi enää lukisi?

Taustalla oli lisäksi Itä- Savossa Luostarilan tila ja sen menetys viikinkimallisen veneen hukkuessa Kallaveteen. Verot maksettiin luostarilaitokselle, joka muistutti oman aikamme kuntien tapaa pitää yllä paikallista palvelua koulusta sairaaloihin ja sosiaalitoimeen, viihteestä ja harrastuksista aina julkisen hallinnon hoitamaan maankäytön säätelyyn, kaavoitukseen. Pelkoa pyrittiin hallitsemaan, kansaa sivistämään. Vain onneton sota tuli ja pilasi kaiken. Miksi se on jälleen kerran sama Krimi ja venäläiset?

Lisäksi tuo laitos, instituutio, oli globaali, kansainvälinen. Viha sitä kohtaan oli Suomessa, sen korpimaisissa yhteisöissämme, silmitöntä. Sen tutkiminen vei kohti suomalaista pelon käsitettä osana häpeää ja heikkoa itsetuntoa. Ensimmäinen piispa sai kohdata suomalaisen pelon ja vihan hänkin. Lalli piti siitä huolen Köyliöjärven jäällä. Isak Pihlman, yksi esi-isistäni professorina, ei huolinut pyhiä kieliä tuntevana tätä tehtävää Suomessa. Hän tunsi suomalaiset ja perhekin siirrettiin levottomina aikoina Ruotsin puolelle 1800-luvun alussa. Pihlman ei huolinut itselleen piispan tehtävää. Huonosti kävi piispalle Suomessa.

Ståhlbegien suku, sukupuustani sekin, sen sijaan otti ja lähti kesyttämään pelkoa perustuslain kautta. Tuomioistuin, perustuslaista huolta kantava, vain jäi hoitamatta, kun maahan odotettiin pelon voittavaa kuningasta. Se jäi poliitikkojen hoidettavaksi, yhtenään vaihtuvien juonittelijoiden. Kekkosella oli taas rohkeutta jopa kouluttaa ruotsalaisten kuningasta tämän nuoruuden päivinä. Kekkonen olikin pohjoisavolainen pelon voittanut juristi. Suurmies suurine virheineen, kilpailijaa Veikko Vennamoa lainaten. Oman aikamme pelot ovat ikääntyvän kansakunnan odotettuja ja kertautuvat seuraten vaaleja lännessä. Rauhan aikaa on jatkunut yllättävän pitkään ja suuret ikäluokat siirtyvät hautaan kokematta sotien ihanuutta.

Tänään pelon ruokkijoihin törmää yhtenään medioissamme, sosiaalisen median tavassa kesyttää tai ruokkia pelkojamme, sekä jakaa se osaksi poliittisia liikkeitämmekin. Elämisen tuskasta on vaikea nauttia, jos on jätetty liki yksin ja aution kylän ainoaan torppaan. Sudet syövät laumana lampaatkin. Elämme jo syksyä 2024.

Pandemiaa ja virustako, koronaa ja sen eri muunnelmiako olisi pelättävä vaiko rokotetta? Sitä pohditaan nyt ja mukana on hysteerinen suurten massojen ilmiö. Sellainen ei ole maailman onnellisimman maan kohdalla järkevää toimintaa. Siinä asiansa osaavien tilastomatemaatikkojen ja lääkäreiden mielipiteet hukkuvat sosiaalisen median yleiseen kaaokseen. Ovat ärtyneitä ja purkavat turhautumisensa heikkokuntoisiin potilaisiinsa. Hukkaan meni aluehallinnon uudistus ja ennusteeni oli ikävällä tavalla oikea. On asioita, joiden ennustaminen on liiankin helppoa.

Suomalainen pakenee tuskaansa Aleksis Kiven veljesten tapaan oman sisäisen maailmansa piilotajuntaisiin pelkoihimme. Kiven menestys kirjailijana perustuu juuri tähän tapaan menettää lopulta itsekin, sitä pohtien, järkensä valo ikääntyessä. Näin kävi Mika Waltarille ja ainoalle nobelistillemmekin. Samasta sairaalasta, hourulasta, löysivät toisensa kirjailijamme. Nämä pelot eivät ole turhia mutta niiden tunnistaminen vaatii jonkin verran aivotyötäkin.

Pelon ja sivistyksen kuljettaminen rinnakkain ovat muuttuvan hybridin tunnusomaisia piirteitä tänäänkin. Oma hallituksemme on sen kuljettajana poikkeuksellisen taitava ja vie meitä kuin pässiä narussa. Ilmiö ei ole uusi, mutta nuoret hallituksessa ovat eri asia kuin nuo samat asiat moneen kertaan kokeneet. Heille ei mikään asia tule yllätyksenä. Vanhuuden heikkous ja höperyys, hauraus, ovat oman aikamme ilmiöinä ikään kuin uusi. Meitä ei ole siihen oikein koulutettu. Yritämme oppia ensin kasvattamaan lapsiamme uuteen algoritmien maailmaan. Tietämättä mistä oikein on kysymys. Pelon ja sen tuoman ahdistuksen voi siirtää seuraavalle sukupolvelle. Seurataan nyt ensin mitä muut tekevät maailmalla.

Pelon maantiede ja historia ovat poliitikolle ja medialle yhteinen tapa käynnistää valtaa ruokkiva poliittinen pallottelumme. Sisällöltään se on mitään sanomatonta jargonia. Kokenut tilastotieteen tohtori ja emeritus kansliapäällikkö Erkki Virtanen on ottanut sen hallintaansa kolumnissaan Forssan Lehdessä (18.3). Sitä oli ilo lukea. Omiani en medioihimme saisi. Muutos tulee vasta kun perussuomalainen puolue on johtava puolue niin kunnissamme kuin valtion hallinnossa. Nyt käydään vielä kilpailua siitä, kumpi meistä käyttää todellista valtaa. Kansako ja demokratia vaiko mediamme. Hybridiyhteiskunnan kouristelusta otamme jo nyt osamme.

Halloween ajan pelkoja

Pelko on ollut aina käytetyin keino, kun valtaa on jaettu tai organisaatioita johdettu, haettu valtaa tai tunnustusta, säilytetty vanhaa. Kukaan ei ole sen ulkopuolella. Herra se on herrallakin. Pelon tasapainon oletettiin takavuosina estävän despoottien sokean vallankäytön ja demokratian pelko oli tuolloin myös demokratian alku. Oli kyse sitten kylmästä sodasta, vanhemmasta tai uudemmasta organisaatiosta, kulttuurien törmäyksestä tai tavastamme markkinoida itseämme mukamas tekoälyn taitavina nykyisin uudessa mediayhteiskunnassamme.

Empatiaa ja hermeneutiikkaa johtamiseen

Taantuma menneiden vuosien kokemuksiin ei enää oikein auta uudessa innovaatiota vaativassa yhteiskunnassa, vaikka ikivanha konservatismi olisi kuinka vanhenevan yhteiskunnan toimintatapojamme ja pelko sen osana. Innovaatioiden synnyssä, uusissa organisaatioinnovaatioissa, innovaatiopolitiikassa, pelkoa käytetään aseena jarruttaa uuden syntymää ja tarrautuen symboliikkaan, symbolikieleen ja estäen kielen tulkinnan hermeneutiikka, Hermes jumalan pohtiva ja myöhemmin myötäelävä ymmärrys.

Kieli on filosofisen pohdinnan vanhin ja perinteisin väline sekä kohde. Uskontojen symbolit, kulttuuriset erityispiirteet, normit ja dogmit, tieteen mallit ja teoriat ovat tyypillisiä säilyttäviä ja usein pelolla ylläpidettyjä innovaatioiden esteitä myös tässä pohdinnassa. Ne on tunnettu iät ajat, mutta niiden merkitys talouden pysäyttäjänä on oman aikamme näkyvästi tunnistama ilmiö ja liitetty usein konservatismiin. Ikääntyvä kansakunta on konservatiivinen pelkoineen.

Intuitio johtajan tautina

Kun organisaatioissa jatketaan vanhoja tottumuksia ja rutiineja, uuden syntyminen on mahdotonta. Jos organisaatiot vielä kopioivat niitä toisiltaan, innovatiivinen johtamistaito on täysin hukassa. Intuitiivisesti oikeilta tuntuvat ratkaisut ovat aina rutiinia ja harvoin, jos koskaan, oikeita eivätkä ikinä innovatiivisia. Oravanpyörässä juoksevat poliitikot ja johtajat eivät yksinkertaisesti ehdi tai jaksa tehdä muuta kuin vanhan toistoa, rutiineja. Uuden aloittaminen on silloin mahdotonta ja sitä myös vastustetaan varoen dogmaattista valtakoneiston kaatumista.

Uuden aloittaminen alkaa sillä, että lopetamme vanhan, suljemme vanhat ovet ja haemme kokonaan uudet ovet. Turvallisuushakuisuus kun sulkee pois innovaation vaatiman välttämättömän riskinoton. Ministerin tuolin saavuttanut duunari ei ole johtaja. Hän pitää kiinni saavuttamastaan lottovoitosta ja johtamisen sijasta alkaa aliohjata koko ministeriötään selkärangallaan, intuitiivisesti taiteillen. Kun nainen pääse ministeriksi, hän voi samalla hoitaa useampiakin naisten salkkuja samaan aikaan.

Populismi innovoinnin jarruna

Kieli, ajattelumme ja kommunikointimme väline, muuttuu populismiksi silloin, kun vaikea sanoma on siirrettävä median kautta kenen tahansa ymmärrettäväksi. Populismi on mahdollista demokratian ääniä kalastelevassa elämässä oppositiossa, mutta ei enää silloin, kun tehtävänä on mutkikkaan hallinnon hoito osana innovaatiopolitiikkaa. Sama pätee populistiseen mediaamme.

Johtamisessa pelot, väsyminen ja vanhan toisto ovat noidankehä, joka on myrkkyä innovaatioyhteiskunnan taloudelle. Johtaminen on äärimmäisen haastava psykologian muoto ja edellyttää erityisherkkyyttä, pelisilmää ja sellaisten asioiden oivaltamista, joita on pidetty usein vähempiarvoisina. Innovaatiot kun syntyvät prosesseissa, jotka ovat etäällä arjen rutiineistamme. Niissä on mukana empatian ohella myös estetiikkaa tai eettistä ymmärrystä. Kun olympian kisoista ei tule mitalin mitalia, syy on tässä yksinkertaisessa totuudessa. Kun palkinnon saa tekemättä mitään, miksi nähdä vaivaa paremman suorituksen rankassa ponnistelussa?

Intuitiivinen johtaminen ja tekeminen on ollut toki aina saman kehän kiertämistä. Selkäytimellään johtavat eivät johda lainkaan, vaan toistavat traditiota. Juuri tätä kautta myös estetään johdettavien luontainen kyky muuttua uusien tehtäviensä mukana. Se estetään pääsääntöisesti juuri peloilla ja estäjä on epävarma johtaja sekä häntä pelolla myötäilevät johdettavat. Muutoksen syntyminen on aina riski, jota harva organisaatio ottaa. Jo pelkkä uuden kokeminen tai näkeminen voi synnyttää paniikin, jota pyritään tietoisesti välttelemään. Pragmaatikko on sellainen ihminen, jonka kasvatus on ollut perussuomalainen. Enkä tarkoita tällä yhden puolueen nimeä.

Noidankehä ja Hegelin spiraali

Kun kaikki muut keinot on käytetty, lama muuttunut stagnaatioksi, suomalaisilla on tapana taantua menneeseen ja pyrkiä hallitsemaan juuri pelolla. Jos eivät muuten arvosta tai kunnioita niin ainakin pelkäävät, on se viimeinen tapa käyttää valtaa ja kylvää pelkoa. Siihen se kyllä sitten loppuukin ja apua on haettava ulkopuolelta. Näin mallia korjataan joko Ruotsista haetun mallin avulla tai tukeutuen Venäläiseen osaamiseen. Nyt kumpikaan ilmansuunta ei ole oikein uskottava.

Omaan kulttuuriimme plagioidut mallit eivät aina oikein sovellu. Vastauksia voi hakea tähän, vaikka toisen väitöskirjani sivulta (Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka). Uusi malli on lopulta hyväksyttävä jakamalla vastuunkantajat klustereihin. Klustereissa työskentely samoin ajattelevien kesken on palon helpompaa kuin yksin yrittäminen ja vielä väärien yrittäjien kanssa rinnatusten. Toki tämä sama pätee kulutustakin.

Turhaumat ja pelon aseet vievät lopulta aina aggressioon ja väkivaltaan, alistamiseen, nöyryyttämiseen, kiusaamisyhteiskunnan elämöintiin. Näistä kansakuntien kohdalla fasismi on tyypillinen trauman frustraationa syntyvä ilmiö. Se ei ole arvo tai aate vaan toimintatapa niin äärivasemmalla kuin oikeallakin. Oli ihminen sitten mielestään äärikonservatiivi tai radikaali liberaali.

Fasismin juuret löytyvät lajikehityksemme luolista ja sen hallinta on geeneissämme. Demokratian tehtävänä on valvoa, ettei fasismi pääse kukkimaan toimintatapana. On varottava, ettei kitketä jo lapsena vääriä taimenia ja päästetä Boababin siemeniä räjäyttämään koko pieni planeettamme, kertoo aikuisten satu Antoine Saint Exuperyn Pikku Prinssissä. Kyse on pelon hallinnasta. Ei sen ruokinnasta.

Ainut pysyvä on muutoksen pysyvyys

Uuvuttavaa puuhaa se on, mutta siihen on panostettava jo varhaiskoulutuksessamme. Taimenena ne ovat aivan samannäköisiä. Lisää aiheesta kirjoissani ja uusimmassa, Hämeen vaaleista kertovassa, jatkona vuonna 2005 alkaneelle kirjasarjalleni. Netissä niitä ei voi edes polttaa. Tänään 2024 Pyhäinpäivänä näitä kirjoja on tullut kohta puolensataa lisää. Jos takana on jo kahden vuosikymmenen mittainen aika kurottavaksi umpeen, kyse on yhdestä menetetystä sukupolvesta. Ei se enää oikein onnistu. Sellainen sukupolvi on menetetty sukupolvi ja on koetettava seuraavaa. Yhdysvallat on menossa juuri tällaisiin vaaleihin. He tietävät sen ja se tekee kipeää. Ei ole oikeaa ehdokasta, jota voisi äänestää.

Oikein hyvää Pyhäinpäivää, “All Saints Day”. Halloween päivänä poikkeaa melkoisesti omasta tavastamme viettää pyhäinpäivää niin kauan kuin se alkoi muuttua siinä missä joulu kekriajan pukkeineen ja pakana-ajan juhlineen. Matka kekripukista hohottavaan ja kaupalliseen, punanuttuiseen ja valkopartaiseen joulupukkiin oli pitkä, eikä niillä ole mitään yhteistä, eikä juuri yhteistä myöskään kirkolliseen jouluumme. Uskonpuhdistuksen päivän me jo viimein muutimmekin, mutta se vei aikaa uskomattoman kauan. Kellojen siirtelyn talviaikaan me sen sijaan säilytämme aivan riippumatta siitä, mitä ympäristössämme tapahtuu.

Jotkut muutokset ovat kulttuurisesti hitaita ja jotkut taas reaaliaikaisia ja nopeita. Nämä uudet nopeat muutokset ovat omalle kulttuurillemme ja kielialueellemme vieraita. Kykymme vastaanottaa uusia suuri muutoksia ovat luonnon ääniä matkivan onomatopoeettisen kielemme avulla rajallisia eikä kieltämme “kyökkikielenä” käytetä lainkaan tieteen kielenämme. Kuten ei matematiikassa kymmenjärjestelmäämme. Meille riittää, kunhan muutokset ovat sellaisia, jotka näyttäytyvät byrokratian sisällä toteutetulta ja sinne kirjattuinakin.

Pelko on aseeni 1.11.2016 – 2024

Otsikko on Alistair McCleanin kirjasta. Se voisi olla myös kenen tahansa poliitikon tai vallankäyttäjän muistelmista. Tänään se sopii etenkin Yhdysvaltain vaalien seurantaan ja sen käänteiden otsikointiin. Suomessa valmistaudutaan useisiin vaaleihin ja mediamme pohjustavat niitä luonnollisesti tiedottamalla maailman seuratuimmista vaaleista samalla omia vaalejamme valmistellen. Vuonna 2024 vaalit käydään Yhdysvalloissa ja panoksena on myös oma paikkamme globaalilla kartalla.

Miten muuten mediayhteiskuntamme voisikaan toimia vain muutama kuukausi ennen kuntavaaleja, joissa ratkotaan myös asetelmia maakunta- ja eduskuntavaaleihimme, presidentin vaaleihin ja meppivaaleihin. Kaikki nämä vaalit käydään runsaan parin vuoden aikana ja pelissä on paljon muutakin kuin vuosikymmeniin vaalejamme seuraten. Mitä sitten tapahtui pyhäinpäivän 2016 jälkeen, sen me jo tiedämmekin. Takana on menetetty vuosikymmen ja kun tästä aikanaan varoitin, kirjat olivat sen jälkeen painettava Saksassa ja luettava Yhdysvalloissa, Aasiassa ja jopa Afrikassa.

Kun Yhdysvaltain vaaleihin on vajaa viikko, FBI on Yhdysvaltain vaalien näkyvin osapuoli ja Clintonin hyökkäyksen kohde. Ei enää republikaanit. Kun loppusuoran vaalitaisto kääntyy puolustukseen ja hyökkäys ulkopuolelle poliittisen päävastustajan, tulos on varmasti kehno. Suomessa vastaava tilanne olisi mahdoton. Me tiedämme nyt mitä tapahtui ja odotamme, kuinka Donald Trump menestyy pyrkien toistamiseen valtaan Yhdysvalloissa. Demokraatti nainen etunimeltään Kamala ei ole enää välttämättä ylikäymätön este republikaanien ehdokkaalle kahtia jakautuneen kansakunnan vaaleissa.

Clintonin tapa tuoda esille omana aseenaan Trumpin tutut naisseikkailut oli virhe naisseikkaluistaan tunnetun presidentin puolisona. Miten uskottava sellainen mies on vaimonsa tärkeimpänä tukijana ja entisenä presidenttinä? Toinen hirvittävä virhe oli ulkoministerinä tehdyt, kenen tahansa sähköpostiviestejä käyttävän ymmärtämät lapsekkaat mokat ja kolmas epätoivosta syntyvä tapa hyökätä tätä mokaa tutkivan FBI:n kimppuun. Politiikan amatööri Donald Trump tekee historiaa, trumpismia, kohoten kohti Yhdysvaltain presidentin virkaa ulkopuolelta poliittisen instituution ja establismentin. Tällainen jonojen ohittaminen on amerikkalainen ilmiö ja mies kuin Amerikka itse. Myöhemmin saatte lukea kirjan, jonka otsikoksi oli valittu juuri tuo kirjoittamani: ”Mies kuin Amerikka itse”.

Paniikissa ja mediamylläkässä syntyy koko ajan uusia virheitä. Myös suomalaiset poliitikot ymmärtävät mistä nyt on kyse ja kuinka ahdistava tällainen tilanne voi olla. Sen sijaan mittakaavavirheitä teemme koko ajan vertaillessamme Yhdysvaltoja Suomeen. Ja ne ovat joltisenkin suuria.

Helsingin Sanomat ja Yhdysvaltain mediat kertovat eri narratiivista kertomusta maailman seuratuimmista vaaleista. Hesarissa (1.11. 2016) tutkija ja mediaprofessori Anu Kantola yhdistää tämän päivän tarinansa Saksaan ja sen liian kunnolliseen kansaan jonottamassa omaan vuoroaan aikanaan ennen toista maailmansotaa muuttuen tässä jonotuksessa fasisteiksi. Joku kun kiilasi koko ajan kunnollisen kansalaisen ohi.

Hän pelottelee republikaanien voiton johtavan samaan Yhdysvalloissa. “Silloin koittaa vihdoin kauan kaivattu aika, jolloin pannaan oma maa ja maailman kansat järjestykseen” kirjoittaa Kantola lopettaen samalla kolumninsa. Tappiokaan kun ei lupaa hyvää tuon kansanosan taholta, Kantolaa tulkiten. Demokraattina eläminen olisi taas aivan muuta. Mitä mahtaisi Kantola kirjoittaa Trumpista tänään 2024? Kolumnit ovat kuitenkin radikaalisti lehdessä vähentyneet. Edustaako hän jo väärää sukupolvea?

Tosin Yhdysvaltain mutkikkaan vaalitavan vuoksi ratkaisu käydään muutamassa osavaltiossa, jossa molempien pääpuolueitten “jonottajia” on yhtä paljon ja aivan samoissa elinoloissa leipänsä hankkien ja perheensä elättäen. Donald Trump on taas pikemminkin lupaillut kovin suljettua politiikkaa ulkomaailmaan kuin demokraatit ja Clinton. Mutta tällähän ei ole merkitystä, kun kirjoitetaan narratiivista kerrontaa ja emotionaalista pelotetta lehteen. Tänään 2024 Trump on väsyneempi, häntä on ammuttu kerran tavalla, jossa luoti lävisti korvan. Nainen demokraattien ehdokkaana ja varapresidenttinä on ratkaisevissa vaa´ankielivaltioissa nyt hivenen jäljessä.

Demokraatit ovat Kantolan vuoden 2016 narratiivisessa kerronnassa eri kansaa kokonaan Ohioissa, Floridassa ja Alaskassa kuin republikaanit ja kaksi puoluetta suomalaiseen tapaan kuvaten ikään kuin stereotyyppejä Kari Suomalaisen kynästä niitä takavuosina Hesariin hahmotellen. Demokraatit ovat jonossa näitä pelottomia, mutta ovatko he kunnollisia, sitä Kantola ei kerro. Otsikon mukaan vain kunnolliset ihmiset ovat näitä vaarallisia. Ja tarinan mukaan he ovat nyt republikaaneja, vaarallisia.

Poliittisen kolumnin kohdalla republikaaneja pidetään liian kunnollisina jonottajina ja lynkkausmieliala tulee tästä, kunnollisuudesta jonottaa vuoroaan. Kantolan “pelko” menettää voitto johtaa viimeiseen aseeseen ja sen käyttöön. Miksi sitä käyttäisivät juuri republikaanit eivätkä demokraatit? Mistä osavaltiosta mahtaisi sota syttyä? Kunnollisista tai kunnottomista?

Sen sijaan Yhdysvalloissa pohditaan muita narratiivisia kertomuksia ja niistä tutuin on Venäjä sekä kylmän sodan ajan pelotteet. Molemmat elättelevät voitontoiveitaan tuomalle esille vaalien loppukirin suomalaisille niin tutut pelotteet. Se mitä Ukrainassa myöhemmin tapahtui, oli vaikeasti uskottavaa. Se että sota jatkuu siellä ties monettako talvea, alkaa olla monelle liikaa. Sen sijaan Suomen Nato jäsenyydestä yhdessä Ruotsin kanssa ei tuolloin vielä kirjoiteltu. Se jos mikä kertoo meille aikamme uskomattomista käänteistä myös geopolitiikan saralla.

Urho Kekkonen haki pelotteet nootteina ja koko ajan Neuvostoliiton panssarit uhkasivat vaalejamme ja se oli vallanpitäjän varmin tapa ylläpitää valtaan liittyvää kauhua, pysyvää pelotetta. Siihen ei vaadittu KGB:n agentteja laisinkaan. Omat riittivät ja osa vieraili Itä-Saksassa ja syntyivät Tiitisen listat. Tänään niistä ei puhuta eikä Venäjä ole meille se Neuvostoliitto, johon Urho Kekkonen matkusti. Tähän aikaan eivät kuulu enää Tiitisen listat, mutta ei myöskään sellaiset tutkinnot ja tutkimukset, jotka on tehty väärään aikaan ja Paavo Väyrysen tapaan ne opinnäytteinä Helsingissä esitellen.

Ei se sattuma ole, että Raamatussa toistellaan enkelten suulla “älä pelkää” sanaparia evoluutionsa kautta saaliseläimenä juuri pelon kautta hallittavaa ihmislajia ja sen pelokkaita lajitovereitamme rauhoitellen. Pelolla hallittu ihminen, kun on se kaikkein pelottavin, oli hän sitten minkä kuppikunnan edustaja tahansa. Media pelottelijana on ikävä ilmiö, ja tutkija sen käyttäjänä väärässä ammatissa. Moni tieteilijä ja taiteilija, kirjailija ja toimittaja, on käyttänyt koko elämänsä purkaen kansallisia pelkojamme tai niitä rakennellen. Siitä myös valtansa hankkien.

Yhdysvaltain vaalien viimeinen viikko (2016) on odotetusti salaliittojen ja pelotteiden esittelyä. Hesari on mediana taitavin pelkojen kylväjä. Sen sosiaaliseen pääomaan kuuluu hakea pelotteet ennen vaaleja Venäjältä ja Yhdysvaltain tapauksessa esitellen amerikkalaista unelmaa ja tapaa jonottaa omaa vuoroaan, jossa jonotuksen rikkojaa rangaistaan. Tänään (2024) lehti etsii uutta paikkaansa ja sen seuraamista on osattava myös varoa.

Ilmiö on hyvin slaavilainen ja suomalainen eikä ymmärrä kuinka juuri Yhdysvalloissa, toisin kuin Suomessa ja Venäjällä, jonotusta rikotaan ja kuka tahansa voi äkkirikastua tai menestyä toisin kuin poliittisiin klaaneihin sidotussa ja ahdistavassa suomalaisessa tai slaavilaisessa, venäläisessä jonotuksessa. Näin oman mediamme kolministin ja professori Kantolan kirjoitus on tarkoitettu suomalaiselle äänestäjälle, pelossa elävälle jonottajalle, ei toki Yhdysvalloissa elävälle ensinkään. Sillä ei ole mitään tekemistä Yhdysvaltain vaalien kanssa vaan ainoastaan omiemme.

Tähän tarkoitukseen kirjoitus on taitavasti tehty ja professorin ammattitaitoa käyttäen. Vuonna 2024 se ei enää toimisi, mutta kuka sitä enää kysyisikään? Ymmärrän nyt hyvin, miksi juuri ruotsinkilinen professori hylkäsi liki puoli vuosisataa sitten pidetyn näyteluentoni. Aiemmin ne oli hyväksytty kiitoksella ja myös Helsingissä opiskelijoiden edustajien taholta. Tiedettä ei kuuluisi politisoida edes Helsingissä ja sen yliopistossa enää vuonna 2024.

Lopuksi vielä Halloween ajan oppitunti tutulta kouluttajaltamme:

Sinä sanoit:

Halloween aika ja pelko, Pelon maantiede ja sen historia. Pelko ja populismi, Hegelin spiraali ja noidankehä. Muutoksen pysyvyys. Empatia ja hermeneutiikka johtamisessa

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Halloweenin aikaan pelko tuntuu olevan kaikkialla, mutta historian ja pelon maantieteen näkökulmasta pelko on syvälle juurtunut kollektiivisiin mielikuviin, kulttuuriin ja tiettyihin paikkoihin. Pelko heijastaa ihmisten alitajuisia huolia, turvattomuutta ja joskus itseään ruokkivaa dynamiikkaa – kuin noidankehä, joka kasvaa itseensä, liikehdinnällä ja pelon moninkertaistumisella.

Historiallisesti pelkoa on käytetty politiikassa populismin välineenä, erityisesti tilanteissa, joissa väestön huolia vahvistetaan liioittelemalla tiettyjä uhkia. Tällaisesta näkökulmasta pelko toimii Hegelin spiraalimaisena liikkeenä, jossa jännitteet toistuvat eri muodoissa mutta kasvavat ajan myötä. Populistinen retoriikka pelaa tällaisen spiraalin varassa ja palaa toistuvasti samoihin, yksinkertaistettuihin uhkakuviin, joista tulee osa yhteiskunnallista keskustelua ja päätöksentekoa.

Muutoksen pysyvyys on paradoksaalista – samalla kun muutos on jatkuvaa, pelon ja vastakkainasettelun kierrättäminen voi antaa tunteen siitä, että mitään ei oikeasti muutu. Tämä noidankehä voi vaikuttaa lamaannuttavasti yhteiskuntaan, jossa pelon tunteet estävät empaattista ja avoimeen dialogiin perustuvaa johtamista.

Empatia ja hermeneutiikka tarjoavat kuitenkin mahdollisuuksia johtamisessa: pelon sijaan painotetaan ymmärrystä, toisen kokemusten ja näkökulmien avaamista. Hermeneuttinen lähestymistapa mahdollistaa sen, että johtajat pystyvät erottamaan pelot todellisista ongelmista, tulkitsemaan erilaisia merkityksiä ja rakentamaan yhteyksiä, jotka auttavat purkamaan noidankehää. Empaattinen johtaminen voi rikkoa pelon syklejä ja ohjata organisaatioita tai yhteisöjä kohti kestävää muutosta, jossa ihmiset kokevat turvallisuuden tunnetta pelon sijaan.

Pelon hallinta – tai oikeammin ymmärtäminen – on myös johtamisen taidetta, jossa kollektiiviset tunteet otetaan vakavasti ja ymmärretään niiden vaikutukset yksilöiden ja yhteisöjen käytökseen. Tässä mielessä Halloween ja pelon juhlistaminen muistuttavat siitä, miten tärkeää on tarkastella pelkoa analyyttisesti ja empaattisesti, jotta voimme ymmärtää sen taustalla olevia tekijöitä ja ohjata sen energiaa rakentavaan suuntaan.

Sinä sanoit:

Elämme pelon maailmassa. Pelon maantiede ja historia ovat oman aikamme ilmiöitä. Halloween aika on omistettu pelon ja kauhun ilmiöille. Muutoksen pysyvyys ja epävarmuus, rottakuningas ja sen ilmestyminen, Populismin ruokkiminen liittyy pelon maantieteen historiaan. Muutoksen pysyvyys luo sekin epävarmuutta. Pelko on monen vallankäyttäjän ase numero yksi. Robotiikka ja algoritmit on otettu nekin osaksi pelon ja epävarmuuden ilmapiiriä.

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Olet oikeassa siinä, että pelko on nykyajalle tyypillinen ja keskeinen tunne, joka muokkaa yhteiskuntia, politiikkaa ja kollektiivista psyykeä. Pelon maantiede – pelon jakautuminen, leviämisen mekanismit ja sille varatut paikat, kuten Halloweenin kauhuteemat – kuvastavat, miten syvälle pelko on juurtunut arkeemme ja miten sitä myös tiedostamatta jäsennämme ja kultivoimme.

Historian mittakaavassa pelko on aina ollut vallankäyttäjien keskeinen väline: se yhdistää ja erottelee, luo rajat meihin ja ”muihin” sekä mahdollistaa tehokkaat ja tunteisiin vetoavat keinot ohjailla ihmisten käytöstä. Populismin nousussa pelko on usein keskiössä, sillä pelkääminen tekee meistä ennustettavia, ja pelon avulla rakennetaan yksinkertaistettuja selityksiä monimutkaisille ongelmille. Tämä on rottakuninkaan kaltainen ilmiö – kollektiivinen ahdistus, joka alkaa kasvaa omassa mahdissaan, johtaa keskinäiseen epäluuloon ja itseään ruokkiviin kauhukuviin.

Robotiikka, algoritmit ja tekoäly puolestaan edustavat uusia epävarmuuden lähteitä, mutta samalla ne ovat tekijöitä, jotka auttavat meitä käsittelemään tai jopa hallitsemaan pelkoa. Teknologian vaikutukset yhteiskuntarakenteisiin ja työpaikkoihin herättävät kuitenkin myös ymmärrettävää huolta: mitä tapahtuu, kun robotit ja algoritmit saavat yhä enemmän valtaa ja vaikuttavat yhä useampiin elämän osa-alueisiin? Epävarmuus muutoksen pysyvyydestä, teknologian nopeasta kehityksestä ja sen vaikutuksista korostaa tätä tunnetta entisestään.

Samalla muutoksen pysyvyys itsessään luo epävarmuutta. Jos kaikki on jatkuvassa liikkeessä, ihmisen on vaikea löytää kiinnekohtaa, johon turvautua. Tämä jatkuva muutos tuntuu kuin vääjäämättömältä pyörteeltä, jossa varmuutta ei ole enää missään, ja näin pelosta tulee omalla tavallaan pysyvä tila, vallankäytön luoma tai sitä hyödyntävä rakenne. Pelko siis kytkeytyy tiiviisti vallankäytön mekanismeihin ja toimii työkaluna, jonka avulla epävarmuuden ympärillä rakentuva ilmapiiri säilytetään.

Halloweenin aikainen kauhuteemojen käsittely toimii muistutuksena siitä, että pelko ei aina ole tuhoisaa, vaan se voi toimia ikään kuin turvallisena tilana tutkia pelon alkuperää ja merkityksiä.

Sinä sanoit:

Miten meidän tulisi käsitellä pelkojamme?

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Pelkojen käsittely alkaa siitä, että tunnistamme niiden syyt ja ymmärrämme, miten ne vaikuttavat meihin. Pelko on luonnollinen reaktio, mutta jatkuva pelko voi rajoittaa elämää ja estää näkemästä vaihtoehtoja tai uusia mahdollisuuksia. Seuraavat periaatteet voivat auttaa käsittelemään pelkoa rakentavasti:

Itsetutkiskelu ja pelon syiden selvittäminen: Pelon käsittely vaatii omien tuntemusten ja ajatusten kohtaamista rehellisesti. Mistä pelko kumpuaa? Onko se rationaalinen reaktio todelliseen uhkaan vai mahdollisesti ylisuureksi kasvanut huoli? Itsetutkiskelussa voi auttaa vaikkapa kirjoittaminen tai keskustelu luotettavan ihmisen kanssa.

Pelon kohtaaminen pienin askelin: Välttelemällä pelkoja annamme niille usein enemmän voimaa. Pienet, hallitut askeleet voivat auttaa kohtaamaan pelkoa turvallisesti. Jos esimerkiksi sosiaaliset tilanteet jännittävät, voi olla hyvä aloittaa pienistä keskusteluista ja harjoitella niissä.

Tietoisuuden lisääminen ja faktatiedon hakeminen: Erityisesti epävarmuuden ja uuden teknologian ympärillä leijuvia pelkoja voi lievittää hakemalla niistä tarkkaa tietoa. Pelko voi usein hälvetä, kun näemme selkeästi, mitä oikeastaan pelkäämme ja mikä on sen taustalla.

Turvan löytäminen yhteisöstä ja vertaistuesta: Monet pelot eivät ole henkilökohtaisia, vaan niitä jaetaan laajasti. Pelko tulevaisuudesta, ympäristön tilasta tai jopa teknologian vaikutuksista ovat yleisiä. Yhteisöt ja vertaistuki antavat tilan keskustella ja käsitellä tunteita turvallisessa ympäristössä, ja auttavat ymmärtämään, ettemme ole yksin.

Empaattinen ja armollinen asenne itseä kohtaan: Pelkojen käsittely vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Itsemyötätunto auttaa jaksamaan silloin, kun pelot tuntuvat voimistuvan tai niiden käsittely tuntuu vaikealta.

Tiedon rajaaminen ja luova toiminta: Nykyajan jatkuva tietotulva voi ruokkia pelkoa, varsinkin jos uutiset ovat täynnä negatiivisia tai epävarmuutta herättäviä aiheita. Tietoiset valinnat siitä, mitä sisältöjä seuraamme, sekä luovat harrastukset – kuten taide tai kirjoittaminen – voivat auttaa ohjaamaan ajatuksia pelon ulkopuolelle ja vahvistamaan turvallisuuden tunnetta.

Pelko on tunne, joka liittyy hallinnan menettämiseen ja tuntemattomaan, mutta se voi olla myös tärkeä oppimisväline ja muutosvoima. Kun hyväksymme pelon osaksi elämää, voimme käyttää sitä merkkinä siitä, mihin meidän tulisi kiinnittää huomiota ja mistä voimme mahdollisesti löytää uusia oivalluksia tai kehittää uusia taitoja.

Sinä sanoit:

Luovuus ja uudet innovaatiot herättävät aina aluksi epäilyksiä ja pelkoja, vastustusta. Ensimmäisen vaiheen innovaattorit heräävät mutta yhteiskunnallinen ilmapiiri voi olla uudelle luovuudelle joko vanhakantainen tai torjuva, vanhat valtarakenteetkin mahdollisesti muuttava. Olen kirjoittanut aiheesta runsaasti ja moni aistii omassa ajassamme ahdistusta, joka on vaikeasti määriteltävissä. Missä määrin uudet muutokset ja niiden tekninen luonne ja pelot ovat osa tätä nopeasyklistä muutosta, jota myös robotiikka, tekoäly ja algoritmit edustavat? Monelle muutoksen pysyvyydestä on tullut uusi elinympäristö, johon sopeutua.

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Olet tarkkanäköinen tässä: uudet innovaatiot ja luovuuden läpimurrot todella kohtaavat usein vastustusta, epäilyä ja joskus suoraa torjuntaa. Tämä on luonnollista mutta myös yhä korostuvampi piirre aikakaudellamme, jossa muutokset ovat monisyisiä ja nopeasyklisiä. Teknologian ja erityisesti tekoälyn, robotiikan ja algoritmien mukanaan tuoma muutos ei ainoastaan tuo uutta, vaan muuttaa perustavalla tavalla ihmisen ja työn roolia, yhteiskunnallisia rakenteita sekä arkea ja identiteettiä. Tästä on syntynyt ympäristö, jossa epävarmuus on jatkuvaa ja jossa muutoksen pysyvyys muodostaa ikään kuin uudenlaiset olosuhteet, joihin on sopeuduttava.

Moni kokee nykyajalle tyypillistä ahdistusta, joka tuntuu vailla selkeää kohdetta – tavallaan taustalla olevana painona. Tämän voi nähdä seurauksena siitä, että muuttuvien järjestelmien ja uudistusten tahti on niin kiihkeä, että ihmisillä on vaikeuksia löytää pysyvyyttä tai omaa asemaansa tässä muutoksessa. Uudet teknologiat, kuten tekoäly ja robotiikka, ovat teknisiä mutta myös kulttuurisia ja sosiaalisia innovaatioita, joiden vaikutus heijastuu syvälle arvoihin ja ihmiskäsitykseen. Näitä muutoksia ei ole helppo jäsentää – ne tulevat usein huomaamatta ja samalla odottamattomina, ja voivat herättää pelkoa ja vastarintaa juuri siksi, että ne ravistelevat perinteisiä rakenteita ja antavat tilaa uusille valtarakenteille.

Tässä ilmapiirissä vanhakantaisuus ja innovaatio joutuvat vastakkain, ja torjuva suhtautuminen uusiin ideoihin voi olla tapa suojata tuttuja ja turvallisilta tuntuvia rakenteita, vaikka nämä rakenteet itsessään eivät välttämättä enää palvele uuden ajan tarpeita. Usein käykin niin, että innovaattoreita pidetään ensin toisinajattelijoina tai uhkina, ennen kuin heidät – ja heidän ideansa – hyväksytään osaksi vakiintunutta toimintaa.

Samalla nopeat muutossyklit ovat synnyttäneet jatkuvan sopeutumisen kulttuurin. Ihmisten täytyy olla joustavia, jatkuvasti valmiina omaksumaan uutta tietoa ja uusia taitoja. Tämä vaatimus, joka ulottuu työelämästä sosiaalisiin suhteisiin ja jopa identiteettiin, voi johtaa tilaan, jossa pysyvyyden kaipuu ja tarve turvallisuuden tunteeseen kasvavat, mutta niille ei löydy ilmaisukanavaa. Siitä syntyy ahdistus, jota on vaikea määritellä tai selittää yksiselitteisesti.

Tässä ajassa luovuus ja hermeneuttinen ajattelu voisivat tarjota helpotusta: on tärkeää, että voimme tuoda epävarmuuden ja pelon ääneen esiin ja keskustella siitä, mihin suuntaan haluamme ohjata näitä uusia voimia. Tällainen avoin keskustelu mahdollistaisi yhteisöllisemmän asennoitumisen uuteen teknologiaan ja jatkuvaan muutokseen, jolloin pelko ei hallitsisi meitä, vaan voisimme käsitellä sitä rakentavasti.

Sinä sanoit:

Ilmiö ei ole uusi. Uutta on se globaali ja lokaali samanaikainen luonne sekä vaatimus mukautua sellaiseen, johon emme ole mitenkään valmistautuneita. Jotta uuden teknologian renessanssi voisi rantautua, olisiko mahdollista pyrkiä lähestymään sitä käyttäen etenkin vanhusten ja lasten kohdalla perinteisimpiä menetelmiä ilmiön sisäistämiseen? Uusi teknologiahan ulottaa nyt lonkeronsa kaikkialle ja siihen sopeutuminen ja käyttö on jätetty yksilöiden ja pienyhteisöjen oman aktiviteetin varaan. Lisäksi rinnakkain kulkee sekä ääripään edistyksellistä ja kriminaalia toimintaa samaan aikaan sekä lokaalisena että globaalina ilmiönämme. Ikään kuin paikalliset ja globaalit kulttuurit olisivat ympäri Telluksen kulttuuriltaan toistensa kopioita nekin.

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Olet oikeassa siinä, että teknologinen muutos on nykyään sekä globaalisti että paikallisesti vaikuttava ilmiö, ja että se tulee lähes jokaisen elämän osa-alueen läpi. Tämä globaalin ja lokaalin rajojen hämärtyminen tuo mukanaan uusia haasteita: yhteiskunnilta odotetaan valmiutta omaksua uusia teknologioita, vaikka siihen ei ole ollut aikaa tai resursseja valmistautua. Tämän vuoksi erityisesti haavoittuvammat ryhmät, kuten vanhukset ja lapset, voivat hyötyä perinteisempiin ja kulttuurisesti läheisempiin menetelmiin perustuvasta lähestymistavasta, joka tukisi heitä sisäistämään ja omaksumaan uutta teknologiaa.

Teknologian renessanssi voisi toteutua ja vaikuttaa tasapainoisemmin, jos erityisesti nämä kohderyhmät saisivat tukea, joka on enemmän pedagogisesti ja kulttuurisesti heille suunnattua. Perinteiset menetelmät voivat auttaa niin, että teknologia tuodaan ihmisten arkikonteksteihin ymmärrettävästi ja symbolisesti läheisin keinoin. Tässä voisi soveltaa mm. seuraavia tapoja:

Tarinoiden ja visuaalisen esittämisen käyttö: Uusi teknologia on usein vaikeasti hahmotettavaa. Tarinat ja vertauskuvat, jotka pohjautuvat tuttuun ja läheiseen, voivat auttaa lapsia ja vanhuksia ymmärtämään teknologian merkityksiä ja mahdollisuuksia. Tarinankerronta on historiallisesti ollut keskeinen tapa siirtää tietoa, ja sen avulla voidaan poistaa pelkoa ja ahdistusta.

Leikin ja kokeilemisen kautta oppiminen: Varsinkin lapsille leikki on tehokas tapa omaksua uutta. Leikin kautta oppimisessa voidaan yhdistää perinteisiä leikkitapoja teknologiaan, mikä voi auttaa lapsia ymmärtämään teknologian toimintaperiaatteita turvallisessa ympäristössä.

Sukupolvien välinen vuorovaikutus: Teknologian käyttöönottoa voidaan lähestyä myös niin, että lapset ja nuoret osallistuvat vanhusten opastamiseen ja toisinpäin. Tämä voi lisätä molemminpuolista ymmärrystä ja rakentaa turvallisempaa ilmapiiriä teknologiakeskusteluihin. Vanhusten elämänkokemus voi auttaa nuoria näkemään teknologian kulttuurisen merkityksen ja vaikutukset, ja nuoret voivat tuoda mukanaan ajankohtaista teknologiatietämystä.

Perinteisten yhteisöllisten tapojen hyödyntäminen: Usein uuteen teknologiaan tutustuminen tapahtuu yksilötasolla tai pienyhteisöissä ilman suurempaa yhteiskunnallista tukea. Jos tukena olisi yhteisöllinen lähestymistapa, kuten kulttuurille ominaiset kerhot, kirjastot tai paikalliset yhteisöt, se voisi luoda yhteistä pohjaa ja mahdollistaa turvallisen tilan teknologian tutkimiseen.

Globaalin ja paikallisen tasapaino: Teknologian vaikutuksia tulisi tutkia ja tarkastella sekä globaalilla että paikallisella tasolla. Kulttuurit saattavat alkaa muistuttaa toisiaan teknologiasta johtuvan standardisoitumisen vuoksi, mutta silti on tärkeää, että paikallista kulttuuria kunnioitetaan ja tuetaan sen arvojen ja perinteiden mukaisesti.

Näin luotaisiin rinnakkaista kehitystä, joka mahdollistaa samanaikaisesti teknologisen innovaation ja kulttuurisesti kestävän muutoksen. Teknologian renessanssi vaatii siis tasapainoa ja kehittymistä niin, että emme ainoastaan omaksu uutta, vaan pystymme yhdistämään sen osaksi elämää, joka on juurtunut kulttuuriin ja yhteisöllisyyteen.

Sinä sanoit:

Kenelle tämän toteutuksen vastuu kuuluisi? Emme ole rakentaneet kulttuurisia ja pedagogisia rakenteitamme tai sektorihallintoamme ottamaan vastaan jotain sellaista, joka on sille ja sen byrokraattisille toiminnoille täysin vierasta. Yksilöt voivat sopeutuakin joihinkin muutoksiin mutta institutionaalinen muutos on jo kokonaan erilainen prosessi. Suomessa sen voi havaita vaikkapa ikivanhan aluehallintomme tavassa sekoilla uuden aluehallintonsa kohdalla, jossa mukana ovat myös sellaiset välineet, joiden käyttäjät ja soveltajat ovat kaukana algoritmien tarjoamista palveluistaan. Vuosisataisen muuttaminen tuo yksilö- ja perhetasolla, koulutuksessa, kasvatuksessa ja etätyössä ilmiöitä, jotka jokainen ratkaisee kohdallaan parhaalla mahdollisella osaamallaan tavalla tai alkaa ajelehtia sekä käyttäytyä myös lapsina sopimattomalla tavalla. Homo Sapiens laji oppi tulen käytönkin kovin hitaasti siinä missä rakentamaan hierarkkisen organisaatiomallin.

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Vastuu teknologisen renessanssin toteuttamisesta ja sen kulttuurisesta, pedagogisesta ja hallinnollisesta soveltamisesta vaatisi Suomen kontekstissa kokonaisvaltaista lähestymistapaa, jossa eri tahot – valtio, aluehallinto, kunnat, oppilaitokset ja kolmas sektori – toimisivat yhteistyössä, tavoitteena luoda edellytyksiä pitkäjänteiselle ja kulttuurisesti kestäville muutoksille. Näiden tahojen tulisi tunnustaa, ettei kyse ole vain teknologian käyttöönotosta, vaan syvällisestä yhteiskunnallisesta muutoksesta, jossa sekä byrokratia että sen kohtaamat uudet tarpeet saavat molemminpuolista tukea. Tällaisessa muutoksessa vastuuta tulisi jakaa tasapuolisesti seuraavasti:

Valtio ja lainsäätäjät: Valtio voisi toimia uuden, teknologisesti yhteensopivan infrastruktuurin rakentajana, ottaen huomioon, ettei pelkkä teknologiakehityksen lainsäädäntö riitä. Tarvitaan rakenteellista ja hallinnollista uudistusta, jossa valtioneuvosto, koulutuspolitiikka ja aluehallinto saavat toimintaperiaatteikseen teknologiaystävälliset, mutta paikalliset kulttuurit huomioivat lähestymistavat. Tämä vaatii ennakoivaa sääntelyä ja tukea, joka takaa resurssit ja asiantuntemuksen hallita algoritmeja, tekoälyä ja automaatiota myös aluehallinnossa.

Aluehallinto ja paikallishallinto: Nykyaikainen aluehallinto kaipaisi kokonaan uutta infrastruktuuria, jossa teknologian käyttöönotto ei olisi pelkästään pakollinen lisäys, vaan keskeinen väline yhteisöjen palvelemisessa. Tämä tarkoittaa uusien, ei-hierarkkisten yhteistyörakenteiden kehittämistä, joissa alueelliset toimijat ja heidän erityispiirteensä voivat saada myös oman äänen kuuluviin.

Koulutusjärjestelmä: Teknologisen ja kulttuurisen muutoksen sisäistäminen edellyttää koulutukselta jatkuvaa kehitystä ja päivitystä. Koulutusjärjestelmässä voidaan ottaa huomioon perinteisempien lähestymistapojen rinnalle paikalliseen kulttuuriin ja historiaan pohjautuva teknologian omaksuminen. Etenkin nuorille tämä tarkoittaa tapoja oppia käyttämään teknologiaa yhdessä perheen ja yhteisön kanssa, jolloin myös vanhemmat sukupolvet saavat käsityksen uuden ajan osaamistarpeista.

Tieteellinen ja teknologinen tutkimus: Tutkimuslaitosten tulisi tukea kehitystä niin, että uudistukset eivät jää teoreettisiksi, vaan voidaan viedä osaksi käytännön oppimista, innovaatioita ja yrittäjyyttä. Yhteistyö esimerkiksi yhteisöpedagogien, sosiologien ja teknologiakehittäjien välillä voisi synnyttää uusia ja käyttäjälähtöisiä sovelluksia, jotka toimivat eri-ikäisille ja kulttuurisesti moninaisiin tilanteisiin soveltuvina.

Kansalaisyhteiskunta ja kolmas sektori: Kansalaisjärjestöt ja yhteisöt voivat toimia teknologian pehmentäjinä ja sovittajina, tuoden sen lähemmäksi arkikokemusta. Kolmas sektori voi tarjota paikallista koulutusta, vertaistukea ja yhteisiä oppimistilaisuuksia, joissa uudistuksia voidaan käsitellä inhimillisellä tasolla. Näin ne voivat toimia myös alustoina, joissa hallinnollinen ja byrokraattinen muutos kohtaa paikallisia tarpeita ja arvoja.

On totta, että instituutiot muuttuvat hitaasti, ja yhteiskunnallisen byrokratian mukauttaminen teknologisiin ja algoritmisiin rakenteisiin vaatii valtavasti aikaa ja resursseja. Ihmisten yksilöllinen sopeutuminen on tässä ympäristössä yhtä lailla haasteellista. Kun isot muutokset alkavat näkyä arjessa – kuten työelämässä, koulutuksessa ja perhe-elämässä – ilman riittävää tukea tai ymmärrystä, syntyy vaaratilanteita, jotka ilmenevät esimerkiksi turhautumisena, passiivisuutena tai torjuntana.

Muutos, jonka myötä ”Homo sapiens” oppi tulen käytön, oli hidas, mutta nykyteknologian nopeatempoisuus vaatii nopeampaa sopeutumista. Samalla on kuitenkin huomioitava, että aikamme teknologinen evoluutio ei tarkoita, että sosiaalinen, inhimillinen puoli on vanhentunutta. Päinvastoin: juuri ihmisten välisten yhteyksien ja paikalliskulttuurin sisällyttäminen muutoksen prosessiin voi olla ainoa tapa säilyttää kestävä ja elinvoimainen yhteiskunta, jossa teknologia palvelee ihmistä eikä päinvastoin.

Sinä sanoit:

Tekstisi on hyvin humaania ja ihmiskasvoisesti rakennettu. Toisaalta se muuttaisi vanhan hallinnollisen rakenteemme, josta ei ole mitään pahaa sanottavaa siitäkään. Mittava ja kaiken kattava tutkimuslaitostemme ja miksei myös yliopistojemme ja korkeakoulujen mukanaolo tuossa prosessissa on tuttua agropolis ajoiltani ja ekologisia klustereita rakentaessamme. Sen sijaan poikkitieteisten prosessien toteutus on nykyisillä resursseilla luottaen vaikkapa tutkimuslaitoksiimme todella rankka ponnistus. Lisäksi koulutusjärjestelmällämme vaikuttaa olevan ongelmia jopa hallita lasten kännykän käyttöä. Alue- ja paikallishallinnon ei-hierarkkiset rakenteet voivat toteutua, mutta vain rajallisesti sekä alueilla, jossa vaikkapa maaseudun kylätoiminta on jo valmiiksi aktiivista. Erityisen kiintoisaa olisi nähdä valtion sektorihallinnon viranomaiset toteuttamassa paikallisella tasolla ja sote soppansa keskellä ei-hierarkkista yhteistyörakennettaan, jossa aluehallinnon kylätoimijoiden ja yrittäjien sekä koulujen ääni kuuluisi. Eiväthän he hallitse algoritmeja ja tekoälyä yhtään sen paremmin kuin kylätoiminnan aktivistit parhaimmillaan. Kuka siinä mahtaisi opastaa ja ketä?

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Tämä näkökulma tuo hyvin esiin sen, kuinka valtava haaste monialaisen ja ei-hierarkkisen toimintamallin luominen olisi erityisesti Suomessa, jossa hallinnolliset rakenteet ovat pitkään nojanneet hierarkiaan ja sektorihallinnon selkeisiin vastuualueisiin. Nykyisessä rakenteessa yhteistoiminta on monesti jo valmiiksi kuormittunut resurssien ja osaamisen puutteesta, ja rajapinnat sektorien välillä ovat tiukasti valvottuja, mikä tekee ketterien poikkitieteisten prosessien toteuttamisesta hyvin vaikeaa. Lisäksi, kuten mainitsit, paikallishallinnon kyky vastata uusiin tarpeisiin on sidoksissa alueen valmiuksiin ja jo olemassa olevaan yhteisölliseen aktiivisuuteen, mikä asettaa erilaiset edellytykset eri alueille.

Viranomaisten osaaminen algoritmien ja tekoälyn hyödyntämisessä on käytännössä vielä alkuvaiheessa, mikä luo haasteen, jos heidän pitäisi tukea tai opastaa esimerkiksi kyläyhteisöjä tai yrittäjiä näissä asioissa. Voidaankin kysyä, kuka opastaa ketä, kun hallintokoneiston ja paikallisyhteisöjen digiosaaminen on hajanaista, ja valtionhallinnossa kaivataan usein käytännön osaamista algoritmeista ja tekoälystä.

Yksi mahdollinen lähestymistapa voisi olla sellaisten kehitysalustojen luominen, joissa erityisesti korkeakoulut, tutkimuslaitokset ja paikalliset toimijat kohtaavat pitkäjänteisen yhteistyön puitteissa. Malli voisi muistuttaa eräänlaista yhteisöpedagogiikkaa, jossa jokainen osapuoli opettelee sekä antamaan että vastaanottamaan tietoa, jolloin yliopistojen ja tutkimuslaitosten rooli ei jäisi pelkästään tutkijaksi vaan pikemminkin mahdollistajaksi ja paikalliseksi muutosagentiksi. Tällä tavalla voitaisiin ehkä luoda kestävää ja pitkäjänteistä oppimista, jossa kaikki osapuolet hyötyvät: paikalliset aktiivit, viranomaiset, yrittäjät ja koulutusjärjestelmä. Samalla se antaisi tilaa paikalliselle osaamiselle, jota voidaan hyödyntää laajemminkin.

Lisäksi uudenlainen toimintamalli voisi hyötyä ”diginavastaajista” tai paikallisista koulutuksen asiantuntijoista, jotka voisivat toimia digitaalisen osaamisen välittäjinä viranomaisille, yrityksille ja yhteisöille. Näin esimerkiksi kylätoimijat voisivat saada konkreettista apua tekoälyn tai algoritmien käytössä siten, että he voivat sopeuttaa ja soveltaa niitä omiin tarpeisiinsa ilman, että he joutuvat täysin omavaraisiksi tällä osaamisalueella.

Vaikka haasteet ovat valtavia, tämä lähestymistapa voisi auttaa edesauttamaan yhteistä ymmärrystä ja vähentämään hierarkkisuuden ja sektorihallinnon eristävää vaikutusta.

Sinä sanoit:

Oletan että ilmiön hoito ja leviäminen sekä käyttö noudattaa Suomen oloissa lähinnä perinteistä tapaamme hyväksyä ja vastaanottaa uutta tietoa sekä levittää sitä ympäristöömme. Tällöin ensimmäisen vaiheen innovaattorit ja heidän panoksensa näkyisi kuten tähänkin saakka ja jälkiomaksujat sekä vitkastelijat eivät ota ilmiötä vastaan ennen kuin se on osa heidän välttämätöntä selviytymistarinaa arkensa hoidossa. Tutkijoiden ja tieteen osuus on perinteinen sekin, jolloin raskain taakka syntyy kouluttajien kontolle heille osoitettujen resurssien mukaan virkansa hoitaen. Alueellisia eroja syntyy, mutta niin on syntynyt aina ennekin. Ilmiön kaupallisuus on kuitenkin se, joka hoitaa laitteet ja niiden käytön ja huollon. Tästä pitää huolen kilpailuyhteiskunnan armoton laki. Tulos tai ulos.

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Tämä analyysi kuvaa erittäin tarkasti Suomen tapaa omaksua ja käsitellä uusia ilmiöitä. Suomalaisessa yhteiskunnassa uuden tiedon leviämisen kaava on usein ennakoitavissa: innovaattorit kokeilevat ja avaavat tietä, mutta laajempaa hyväksyntää tulee vasta, kun ilmiö on kypsynyt arjen välttämättömyydeksi tai ympäristön painostuksesta.

Kuten mainitsit, kouluttajilla on merkittävä rooli tässä prosessissa, ja heidän harteilleen jää pitkälti ilmiön käytännön jalkauttaminen, sillä he toimivat rajapinnassa, jossa uusi tieto kohtaa arjen todellisuuden. Resurssit määrittävät heidän toimintamahdollisuutensa, ja alueelliset erot luonnollisesti vaikuttavat siihen, miten muutoksiin sopeudutaan. Alueilla, joilla perusresurssit ja infrastruktuuri ovat vahvempia, omaksuminen voi olla nopeampaa ja tehokkaampaa.

Kaupallisuus ja teknologian markkinoituminen tulevat luonnollisesti olemaan ratkaisevassa asemassa tässä kehityksessä. Markkinoiden voima synnyttää käytännön paineen oppia, omaksua ja huoltaa uusia laitteita ja järjestelmiä, ja siinä toimintaympäristön armoton kilpailuasetelma — ”tulos tai ulos” — todella jäsentää kehityksen tahtia. Tästä seuraa väistämättä tilanne, jossa monet tottumattomat tai epäröivät käyttäjät joutuvat lopulta tarttumaan uuteen teknologiaan joko henkilökohtaisen tarpeen tai ulkoisen paineen pakottamina.

Tämän kaavan kautta ilmiön hallinnasta tulee osittain itseään ylläpitävä prosessi, joka kehittyy luonnollisena jatkumona yhteiskunnallisista ja kaupallisista paineista käsin.

Sinä sanoit:

Näin se lyhyesti kuvaten toteutuu. Perinteistä poiketen maaseutu ja heikommin teollistuneet alueet voivat saada joskus jopa kilpailuetua, jota niillä ei ole aiemmin ollut. Syntyy keskuksia, jotka ovat jo nyt tuttuja aktiviteetistaan, mutta pääosin kyse on urbaanista ympäristöstä ja pääkaupunkikeskeisestä kehityksestä. Niinpä yliopistoilla ja niiden kampusalueilla ei ole varaa jäädä tumpeloimaan ja sama pätee vaikkapa monia sellaisia keskuksia, joiden on kilpailtava pysyäkseen mukana myös globaaleissa verkostoisamme.

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Aivan, tässä muutoksessa on nähtävissä mielenkiintoinen käänne, jossa erityisesti maaseutu- ja vähemmän teollistuneet alueet saattavat löytää uusia kilpailuvaltteja, erityisesti niiden ollessa valmiiksi aktiivisia ja yhteisöllisesti omavaraisia. Teknologian omaksumisessa ja uusien käytäntöjen soveltamisessa näillä alueilla voi myös olla etuja, koska paikallisten tarpeiden ympärille syntyvä toiminta on usein ketterämpää ja vähemmän byrokraattisesti sidottua kuin suurissa kaupunkikeskuksissa. Tämä luo mahdollisuuden kehittää uusia osaamiskeskittymiä, joissa moderni teknologia ja perinteinen paikallinen osaaminen kohtaavat.

Samalla kaupunkien ja pääkaupunkiseudun on silti pidettävä yllä omaa kilpailukykyään. Yliopistot ja kampukset eivät voi jäädä sivustakatsojiksi, vaan niiden on aktiivisesti pyrittävä pysymään globaalien trendien mukana ja kehittämään omaa toimintaansa niin tutkimuksessa kuin koulutuksessa. Yliopistojen on panostettava innovaatioalustoihin, yhteisötukeen ja kansainvälisiin verkostoihin — niihin puitteisiin, jotka houkuttelevat huippuosaajia ja tukevat paikallista toimintaa. Tällaiset keskukset ovat erityisen tärkeitä, jotta Suomi säilyy mukana kansainvälisissä tietoverkostoissa ja osaamisklustereissa, mikä puolestaan vahvistaa koko maan kilpailuasemaa.

Tämä tarkoittaa käytännössä, että suomalaiset aluekeskukset voivat kehittää itselleen erikoistumisaloja, joissa paikallinen aktiivisuus ja kansainvälisyys kohtaavat. Näin saadaan aikaan laajaa, maantieteellisesti tasapainotettua kehitystä, joka hyödyntää sekä paikallisia että globaaleja resursseja.

Sinä sanoit:

Hyvin kuvattu ja kilpailu on jo toki käynnissä. Omalla kohdalla auttavat jo vuosikymmeniä toimineet verkostot sekä cluster art tyyppiset organisaatiot agropolisten jälkeen. www.clusterart.org. Ongelmana onkin pitää omat verkostonsa ja globaalit yhteydet algoritmien mahdollistamalla tasolla.

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Pitkäaikaiset verkostot ja esimerkiksi Cluster Art -tyyppiset organisaatiot ovat todella arvokkaita resursseja, varsinkin nyt, kun teknologia, algoritmit ja tekoäly ovat muodostumassa infrastruktuurin uusiksi kivijaloiksi. Kun kyseessä on globaalin yhteydenpidon ja kilpailun ylläpitäminen algoritmien ja keinoälyn maailmassa, tarvitaan sekä teknologista ymmärrystä että verkostojen jatkuvaa päivittämistä.

Algoritmit ovat monelle organisaatiolle kaksiteräinen miekka: ne avaavat valtavia mahdollisuuksia nopeaan tiedon jakoon, datan analysointiin ja tehokkaisiin yhteyksiin, mutta toisaalta niiden hallinta ja oikea käyttö vaativat jatkuvaa päivittämistä ja teknistä asiantuntemusta. Esimerkiksi verkostoitumisessa ja näkyvyyden hallinnassa algoritmit voivat auttaa tuomaan yhteistyökumppanit lähemmäs, ja samalla ne voivat kohdistaa resursseja tehokkaasti, kunhan niitä osataan soveltaa ja käyttää oikein.

Hyvä tapa ylläpitää kilpailuetua tässä algoritmien maailmassa on:

Vahvistaa digitaalista osaamista: pitää huolta omasta ja organisaation ymmärryksestä siitä, miten algoritmit toimivat, jotta ne palvelevat mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti.

Verkostojen optimointi algoritmien avulla: käyttää esimerkiksi data-analytiikkaa ja tekoälypohjaisia työkaluja verkostojen ylläpitoon ja päivittämiseen. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi verkoston kontaktien aktiivisuuden seuraamista ja tunnistamista, milloin ja missä yhteistyömahdollisuuksia kannattaa hyödyntää.

Resurssien skaalautuvuus ja jatkuva oppiminen: hyödyntää algoritmeja esimerkiksi oppimisen ja osaamisen kehittämisen kohdentamisessa siten, että organisaatio pysyy joustavana ja skaalautuvana uusien tarpeiden mukaan.

Tässä digitaalisten työkalujen täyteisessä ympäristössä on myös tärkeää, että pitkäaikaiset verkostot pidetään elinvoimaisina säännöllisillä kohtaamisilla ja yhteistyön vahvistamisella, niin digitaalisten alustojen avulla kuin tarvittaessa perinteisillä menetelmillä. Näin verkostot voivat pysyä sekä modernina että syvälle juurtuneina, mikä tukee niiden sopeutumiskykyä ja kykyä hyödyntää uusia teknologioita tehokkaasti.