Mitä on olla esseisti, kirjoittaa toimittaja Suvi Ahola tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 15.5). Hän kirjoittaa siis itsestään, toimittajasta, joka osaa ajatella ja hahmottaa suuria kokonaisuuksia ja äidistään, joka oli äidinkielen opettaja ja yritti saada myös vähän lukevat pojat oppimaan ajattelun jalon taidon. Se ei ole vielä filosofiaa mutta alkaa lähestyä sitä.

Se on historian, uskonnon, biologian, maantiedon ja äidinkielen, yhteiskuntaopin vaatimien pitkien esseiden kirjoittamista. Paljon lukeva ja kirjoittava osaa sen taidon. Kieli muuttuu samalla usein lyyriseksi.

Nyt sitä yritetään poistaa yo-esseenä koska lyhytkin kolmen sanan lause paljastaa kuinka tyhmä olet. Vai vaaditaanko siihen sittenkin se neljäs sana ja essee?

Miksi pelätä sellaista, jossa ei ole vaihtoehtoja ja joka tapauksessa opiskeltava myöhemmin elämässä, jos aiot menestyä muunakin kuin trollina ja hakkeroiden muiden elämää, pyrkien sitä kautta jarruttamaan maailman muutosta. Vain verbaalilla kielellä ja hermeneutiikalla halliset elämääsi ja samalla muiden elämää. Ranskan uusi presidentti Macron osaa tämän taidon. Hän osoitti sen jo kouluaikoina ja yliopistossa siinä missä Obama aikoinaan omat esseistin taitonsa.

Jos ihminen ei osaa kirjoittaa pitkää esseetä, hän ei osaa myöskään hahmottaa päässään vaikeita satojen tuhansien sanojen, symbolien, maailmaa. Siinä kun on muutakin kuin vain sanoja, mutta sanoiksi ne on muutettava esseenä esitettäessä. Jos sinun on kirjoitettava essee suomaan eli Suomen luonnosta, etkä tunne sadoista soittemme kasveista yhtään carex -alkuista saraa, unohda koko juttu. Heinistä puhuminen kymmenien ja satojen sarojen maailmassa on epätoivoinen yritys tehdä uskottava essee. Heittelet Donald Trumpin tapaan twiittejä, joilla kaivat omaa hautaasi kohti viimeistä tuomiota.

Se maailma, soisen maan elämä, on samalla rikas ja elämä nyt on joko rikasta tai köyhää myös tieteissä ja taiteissa. Jos tätä taitoa, kykyä ajatella, ei opeteta koulussa, se siirtyy myöhemmin kuitenkin yliopistoihin, joka täyttyy esseitä kirjoittavista tytöistämme.

Jotka osaavat myös insinöörin taidot, teknologian, säveltävät ja oppien sen kielen ja symbolit, nuotit, ja värien maailman. Kun kirjoittaa myös ajattelee, toteaa tänään Suvi Ahola ja se on hänen työtään tänään, ajattelu toimittajana.

Ja tällainen kirjoitus on syytä asemoida lehden heti alkuun. Ennen pääkirjoitusta, jossa tukistetaan Saksaa kansakuntana ja vaaditaan heitä kuuntelemaan nyt Ranskaa. Jos Saksa ei muutu, sen insinöörit tekemineen virheineen ja vilpin kanssa eläen, opi esseistiksi ja ajattelemaan, EU-yhteistyö on todellakin vaarassa.

Jos Saksa istuu psykologisen silmänsä päällä, se vaatii kuinka Macronin on opetettava ranskalaiset kurinalaiseen talouspolitiikkaan, säästökuurille, modernisoitava työmarkkinat. Onko tuttua insinöörikieltämme ja talousoppineiden tarinaa, esseetä ilman sen suurempaa ajatusta nousukauden alkaessa ja jatkuessa. Siinä kevään ja kesän tuloa viivytellään Jäämeren ja Siperian hyisillä tuulillamme. Sitäkö meillä halutaan myös tulevilta sukupolviltamme?

Saksan aika on oppia esseistin taidot, lopetettava leikkiminen oppimestarina. Ranska on ainut tie ohjata esseistin opit myös Etelä-Eurooppaan, Kreikkaan ja ennen muuta Italiaan. Ongelmat kun ovat edelleen siellä ja Ranska hoitaa varmasti oman taloutensa.

Matka Beethovenin ”Oodi iloille” on vielä kaukana kohti EU:n kansallismelodiaa. Macronin voiton on muutettava Euroopan unionia, saatava se ajattelemaan kokonaisuutta ja Saksan on lopetettava istuminen sokean silmänsä päällä.

Ei siitä oikeasti pidä Venäjäkään saati suomalaiset. Vanhakantaisiin poliittisiin teemoihin takertuminen maltillisen vasemmiston tapaan on kuin ylioppilaskirjoituksen kokelaan hylätty aine, essee. Le Pen joukkoineen ymmärsi tämän siinä missä Timo Soini aikanaan Suomessa ja toivottavasti tuleva puoluejohto kesäkuussa Jyväskylässä. Euroviisut voitti lyyrinen essee ja balladi. Onnittelu siitä Portugaliin. Olette oikealla tiellä.