Ekologisen klusterin modernisaation määrittelystä ja ohjelmasta

Suos cuique mos (Terentius)

Kullakin on omat tapansa

Ekologisen klusterin ohjelma ja sen määrittely osana luontoyrittäjyyden käsitteistöä ja suhdetta innovaatioon ja etenkin sen leviämiseen, diffuusioon, on esitelty väitöskirjassani parinkymmenen sivun laajuudella ja vertailtu myös verkostotalouteen kuuden sivun verran (Luostarinen 2005: Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka). Jo esitutkimuksessa vuonna 1999 yrittäjyys jaettiin lähinnä tuotteen raaka-aineen ja osin tuoteominaisuuksien kautta seitsemään ryhmään. Jokainen tutkija harkintansa mukaan – ”Suo arbitrio”.

Monet toimialat olivat raaka-aineen käytön ”perifeerisiä” hyödyntäjiä ja ulkopuolella massatuotantolinjojen. Erityisesti tämä koski metsiä ja puuta sekä osin myös maa- ja kallioperän hyödyntämistä. Yhtymäkohtia muuhun elinkeinoelämään haettiin etenkin tuotteista, imagosta, arvoista ja etiikasta, asiakaskunnasta ja markkinoinnista, sukulaiskäsitteistä, toiminnan luonteesta ja laajuudesta, mittakaavasta sekä termin tai käsitteistön sisällöstä. Joskus mentiin jopa yli kohtuuden ja moni kertoi tarinansa kuuroille korville. – ”Supra modum” – ”Surdo narret fadulam.” (Terentius). Joku taas nyrpisti nenäänsä kaikelle. – ”Suspendens omnia naso.” (Horatius). Aika ei ollut aiheelle otollinen.

Yrittäjyys jaettiin lähinnä tuotteen raaka-aineen ja osin tuoteominaisuuksien kautta 1) luonnon tarjoamiin mahdollisuuksiin perustuvaan matkailuun, kuten esim. luonto-, elämys- ja metsästysmatkailu sekä muut elämyspalvelut, 2) Suomessa etenkin ympäristövastuulliseen, meille tutun metsän ja puun sekä puusta saatavien tuotteiden jalostamiseen muussa kuin suuressa ja perinteisessä keskisuuressa teollisuudessamme, 3) luonnonmarjojen, -sienien, ja -yrttien yms. keruutuotteiden hyödyntämiseen sekä luonnonkasveja hyödyntävään viherrakentamiseen, 4) riistan, kalojen ja rapujen hyödyntämiseen, 5) turpeen ja kiven sekä muiden maaperäainesten pienimuotoiseen ja kestävän käytön mukaiseen käyttöön 6) vesivarojen sekä lumen ja jään hyödyntämiseen sekä 7) muihin luontoon tukeutuviin palveluihin (esim. ympäristön siistiminen ja raivaus, virkistyspalvelut, luontoon liittyvä sisältötuotanto). (Luostarinen 2005). Riski kertoa tarinansa kuurolle korvalle vielä tuolloin oli vaikuttamassa valintoihin. – ”Surdo narret fadulam. (Terentius).

Niinpä tämä tutkimusosa oli tuolloin tarkoituksella suunnattu sellaisiin toimialoihin, joiden käyttö oli raaka-aineen vähäisempää tai ”perifeeristä” hyödyntämistä ja poikkesi massatuotantolinjoistamme. Ne me tunsimme tuolloin kohtuullisin hyvin ja niiden merkitys tutkimustehtävälle oli siten marginaalisempi. Etenkin koskien metsiä ja puita sekä maa- ja kallioperän hyödyntämistä (esim. Lindborg 1996). Tutkijoiden huokaukset tulivat tuolloin syvyyksistä. (Suspiria de profundis).

Ekoyrittäjyys vuosituhannen vaihtuessa voitiin määritellä mm. yhteisten rajapintojen kautta, jolloin määrittyi samalla syntyvän klusterin keskeisin tehtävä. Klusterin tehtävän priorisointi ja kristallinkirkas tehtävä oli tällöin prosessin alun tärkein tavoite. Innovatiivisuus ei tarkoittanut enää hämärästi määriteltyjä tehtäviä ja rajauksia. Tällöin tärkeimmät rajaukset palvelivat myös tänään kesällä 2024 etenkin ympäristönsuojelua, ekologista kestävyyttä ja ympäristötietoista kulutusta. Vielä 1990-luvun alussa oletettiin usein, kuinka 1950-luvun ja 1960-luvun ympäristönsuojelun sekä alan teollisuuden vastakkainasettelu johtui ”kasvumaniasta”, jolloin taloudellinen kasvu nähtiin loputtomana ja samalla avaimena kaikkeen hyvään ja tavoiteltavaan (Elington & Burke 1989). Myöhemmin huomattiin, kuinka kasvua on ”hyvää” ja ”huonoa”, ja oli kyettävä tunnistamaan sellainen kasvu, joka olisi kestävää sekä ekologisesti että taloudellisesti. ”Kestä ja pidättäydy” – ”Sustine et abstine.” (Epikteos).

Pessimistisen näkemyksen mukaan teollisuus mukautui ekologisesti kestävään juuri niin paljon tai vähän kuin oli pakko. Tällöin, mikäli ekokulutuksessa ei tapahdu mitään mullistavaa, teollisuuden panostus ympäristönsuojeluun riippui ratkaisevasti valtiosta ja julkisesta vallasta sekä maatalouden kohdalla ympäristötuesta ja sen valvonnasta. Kullekin oli kauneinta omansa – ”Suum cuique pulchrum.” (Cicero).

Näin siis vielä vuosituhannen vaihtuessa. Keskustelua käytiin lähinnä tuen luonteesta ja sen sidoksesta tulokseen. Eräänä keinona tiukentaa valvontaa oli liittää maatalouden tukipolitiikka tilojen läpi kulkevaan ravinnetasoon ja palkita tai rangaista, hieman Tanskan noudattaman mallin mukaan. Pohdinnassa luonnonvarojen käytöstä suhteessa työpanokseen ja robotiikkaan sekä maatilojen määrän romahtamiseen ei juurikaan kiinnitetty riittävää huomiota. Maaseudun autioituminen ja palvelujen ylläpito seutukaupunkien kaltaisten yli puolensadan maaseututaajaman ja niitä ympäröivien satojen maaseutukuntien kohtalo jäi hämäräksi. Ilmastomuutos ja sen osuus sekä vaikutus syntyneisiin uusiin aluepoliittisiin ratkaisuihin ja muutosten hallintaan jäi sekin tulokseltaan hämäräksi. Vasta kun oli menetetty rahaa, itkettiin aitoja kyyneleitä. – ”Ploratur lacrimis amissa pecunia veris.” (Juvenalis).

Korporatiivinen valtio on taipuvainen toimimaan pääoman ehdoilla, ja niinpä reformit ovat hitaita ja vähäisiä. Tällöin ns. ekoteollisen kompleksin (Enzenberger 1973; vrt. sotateollinen kompleksi (Gerau 1978) mukaan yhteiskunta investoi lähinnä vähimmän vaivan mukaan puhdistuslaitteisiin jne. ja puuttuu harvemmin itse ongelman ytimeen, työläämpiin ja radikaalimpiin rakenteellisiin kysymyksiin, joissa suosittaisiin ympäristölle vähän haittaa tuottavia aloja. Näin ns. ”putkenpää” -teknologia olisi tämän käsityksen mukaan helpommin toteutettavissa kuin pyrkimys ekologiseen yrittäjyyteen ja sen uuteen teknologiaan. Niinpä vatsa täynnä on helppo puhua paastosta. – ”Plenus venter facile de ieiuniis disputat.” (Hieronymus).

Se mitä globaalisti tapahtui, tai mitä Suomessa on tapahtunut edellisen kahden tai kolmen vuosikymmenen aikana, kertoo kirjallisuutenakin muutoksen suunnasta ja ekologisen modernisaation käsitteestä sekä maaseudulla ja luonnonvarojen käytössä, että laajemmin riskiyhteiskunnan rakennemuutoksen luonteesta (Luostarinen 1994, 1999, 2000, 2001, 2003, 2006, 2011, 2017, 2019, 2020, 2021, 2022, 2023, 2024). Kirjallisuuden määrä ja strategiset muutokset kielivät yhteiskunnallisten muutosten suunnasta ja sen merkityksestä etenkin juuri ympäristöllemme. Muutosta tukee myös Morrisonin tulkinta, jossa ympäristöreformit ovat kulkeneet lähinnä koulutetun ja ylemmän keskiluokan asenteiden muutoksen kautta ja samalla tavalla, jossa heidän toimeentulonsa ei vaarannu (Morrison 1986). Syntyy paljon lakeja. Paljon lakeja, huono valtio. – ”Plurimae leges, pessima republica.”

Avaan tätä ilmiötä lainaamalla kirjoitustani perussuomalaisen puolueen sähköisestä mediasta vajaan vuoden takaa:

Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka

Ecological cluster and innovation policy – Toisen väitöskirjani otsikko vuodelta 2005

Eventus stultorum magister (Livius) – Seuraus on tyhmien oppimestari

30.10. 2023

Ekologinen klusteri viittaa spatiaaliseen (Luostarinen 1982: Spatial identiy in the face of environmental changes) tai regionaaliseen alueeseen, jossa toimii useita yrityksiä, organisaatioita ja tutkimuslaitoksia, jotka keskittyvät ympäristöystävällisiin ja kestäviin teknologioihin, palveluihin ja tuotteisiin. Tämäntyyppiset klusterit voivat muodostua eri alojen yrityksistä, kuten uusiutuvan energian, ympäristöteknologian, kierrätyksen ja kestävän liikenteen jne. aloilla. Ekologiset klusterit pyrkivät edistämään kestävää kehitystä ja vähentämään ympäristövaikutuksia. Ei niinkään tavan mukaan tai viran puolesta kuin sitoumuksen perusteella. – ”Ex more” – ”Ex offico” – ”Ex voto.”

Innovaatiopolitiikka puolestaan tarkoittaa kansallisen (tai ylikansallisen) hallituksen ja muiden sidosryhmien toimenpiteitä ja strategioita, joilla edistetään (pyritään edistämään) innovaatiotoimintaa ja teknologista kehitystä. Tavoitteena on usein edistää talouskasvua, kilpailukykyä ja yhteiskunnan kestävää kehitystä. Ekologisten klustereiden ja innovaatiopolitiikan yhdistäminen viittaa siihen, että hallitus ja muut toimijat pyrkivät edistämään ympäristöystävällisten teknologioiden ja innovaatioiden kehittämistä sekä käyttöönottoa samaan aikaan. Tämä voi sisältää esimerkiksi taloudellista tukea ympäristöinnovaatioille, investointeja tutkimukseen ja kehitykseen sekä politiikkatoimia, jotka suosivat ympäristöystävällisiä ratkaisuja. (Luostarinen 2005: Ecological cluster and innovation policy).

Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka, molemmat yhdessä, voivat puolestaan edistää kestävää talouskasvua, luoda työpaikkoja ja auttaa samalla vähentämään ympäristövaikutuksia edistämällä ympäristöystävällisiä ja kestäviä innovaatioita ja yritystoimintaa. Tämä lähestymistapa, klusterirakenteet, on edelleenkin erityisen tärkeä nykypäivän ilmastonmuutoksen ja ympäristöhaasteiden kontekstissa. Se muistuttaa runoutta. Runous on paholaisen viiniä. – ”Poesis est vinum daemonum.” (Augustinus).

Miten näihin päämääriin päästään alueilla ja yhteiskunnassa, jota luonnehtii käsite hybridiyhteiskunta ja sen ongelmat? (Luostarinen 2011: Hybridiyhteiskunnan kouristelu). Mitä hybridiyhteiskunnalla sitten todella tarkoitetaan? ”Expressis verbis”. Selkokielellä.

Hybridiyhteiskunta on käsite, joka viittaa yhteiskuntaan, jossa perinteiset fyysiset ja digitaaliset elementit yhdistyvät ja vaikuttavat toisiinsa. Se kuvastaa nykypäivän yhteiskunnan kehitystä, jossa teknologia ja digitalisaatio ovat saaneet keskeisen roolin ihmisten elämässä ja vaikuttavat moniin eri yhteiskunnan osa-alueisiin. Usein vielä arvaamatta etukäteen. – ”De improviso”.

Hybridiyhteiskunnassa fyysiset ja digitaaliset maailmat ovat toisiinsa kietoutuneita monin eri tavoin. Esimerkkejä tästä voivat olla:

1. Työelämä: Monet ihmiset työskentelevät osittain tai kokonaan etänä, käyttäen digitaalisia työkaluja ja viestintävälineitä. Samalla fyysiset työpaikat säilyttävät merkityksensä, ja osa työstä edellyttää edelleen fyysistä läsnäoloa.

2. Kaupankäynti: Yhä useammat ostokset tehdään verkossa, mutta fyysiset kaupat ja palvelut ovat edelleen tärkeitä. Monet yritykset tarjoavat sekä verkkokaupan että kivijalkamyymälöitä.

3. Sosiaalinen vuorovaikutus: Ihmiset käyttävät digitaalisia alustoja, kuten sosiaalista mediaa, pitääkseen yhteyttä toisiinsa. Samalla fyysiset kohtaamiset ovat edelleen tärkeitä sosiaalisissa suhteissa.

4. Koulutus ja oppiminen: Digitaaliset oppimisalustat ja etäopetus ovat yleistyneet, mutta perinteiset koulutuslaitokset ja luokkahuoneopetus ovat edelleen olemassa.

5. Hallinto ja julkinen sektori: Monet julkiset palvelut, kuten verkkopankit ja sähköinen äänestäminen, ovat siirtyneet digitaaliseen muotoon, mutta hallituksen ja viranomaisten fyysinen läsnäolo ja toiminta ovat edelleen tarpeellisia. Olemme siirtymässä kuitenkin hybridiyhteiskunnasta illuusioyhteiskuntaan. (Luostarinen 2024). Samalla luovan teknologia renessanssin (Luostarinen 2024).

Hybridiyhteiskunnassa on siis kyse näiden kahden maailman, fyysisen ja digitaalisen, yhdistämisestä ja niiden vuorovaikutuksesta. Tämä asettaa haasteita ja mahdollisuuksia niin yksilöille, yrityksille kuin yhteiskunnillekin. On tärkeää hallita tätä yhdistelmää tehokkaasti ja tasapainoisesti, jotta voitaisiin hyödyntää digitaalisen teknologian tarjoamat mahdollisuudet, samalla kun säilytetään perinteisten toimintatapojen ja ihmisten tarpeiden huomioiminen. Aiheesta lisää mm kirjassani ”Dum Spero, Spiro – De visu; de auditu; de olfactu” vuodelta 2023 tai hieman eri näkökulmasta varhaisemmassa kirjassani ”Hybridiyhteiskunnan kouristelu (2011)”. Ilmiö ei siten ole millään tavalla uusi, eikä sen kuulunut olla erityisen yllättävänkään. Digitaalinen mediamme syntyi jo 1980-luvulla Suomessakin. Olkoonkin ettei se ollut pääkaupunkikeskeinen ilmiönä. Maakuntalehdistämme ensimmäisenä digiaikaan siirtyi Itä-Savo Savonlinnassa. Rahaa ei nykyään kerry muille kuin rikkaille. – ”Dantur opes nullis nunc nisi divitibus.” Ilmiö ei ole uusi.

Hybridiyhteiskunnan kouristelu on oman aikamme tuotetta ja sen lukuisat ongelmat syntyvät tulkinnallisesti poikkitieteisesti tutkittavien ilmiöiden samanaikaisesta yhdistämisestä. Robotiikka ja algoritmit ovat eräs väline helpottaa tätä tutkimustyötä sekä auttaa myös ilmiön tunnistamisessa ja siitä tiedottamisessa, kouluttamisessa, mutta myös uusien innovaatioiden tuottamisessa sekä hybridiyhteiskunnan synnyn hallinnassa. Hitaan poikki- tai monitieteisen prosessoinnin sijaan poikkitieteisenä tutkimuksena ja sen tuotteinamme. Algoritmien ja robotiikan keinoin tämä on nykyisin mahdollista hyvinkin nopealla koulutuksella, olettaen että hyväksymme ilmiön olemassaolon, tunnistamme sen ja siihen liittyvät todelliset ongelmat konkreettisina ja poikkitieteisinä prosesseina ne tulkiten. Kyse ei ole makuasioista, joista niistäkään ei pidä kiistellä. ”De gustibus non est disputandum.” (Lucretius).

Etenkin mediayhteiskunnan suurten tapahtumien dramatiikka (vrt. Luostarinen 2013: Mediayhteiskunnan dramatiikka osa I ja II, Arabikeväästä Japanin tsunamiin ja jytkyvaaleihin / Norjalaisesta tragediasta illuusiotalouteen ja stagnaatioon) vuoden 2014 enteet, utopiat ja dystopiat (vrt. Luostarinen 2013: Tuhannen ja yhden vuoden tarinoita – Thousand and one Years) sekä taantuma kylmään sotaan (vrt. Luostarinen 2013: Enteet, utopiat ja dystopiat – Taantuma kylmään sotaan) olivat julkaisuina keskeisin kuvaaja menetetyn vuosikymmenen syviin kriiseihin sekä kansakunnat johtaneista yhteisistä ongelmistamme ja niiden esittelystä julkaisuinamme tuolloin reaaliaikaisesti, päivä päivältä sekä esseemuotoisesti ne kuvaten. Näistä parhaiten muistamme ehkä vuoden 2016 väkivallan ja terrorin vuotena (ks. Luostarinen 2016: Väkivallan ja terrorin vuosi). ”Dum Spero, Spiro – De visu; De auditu; De olfactu” (Luostarinen 2022).

Ennen näitä tapahtumia edelsivät ilmiöt, jotka kuvattiin vastaavin menetelmin kirjoissani ”Arctic Babylon 2011” sekä myöhemmin sen jatko-osilla (Arctic Babylon 2015 sekä 2020: ”Anaxagoras de Clasomene – Arctic Babylon III” sekä niin ikään vuonna 2020 kirjassani: ”Mediayhteiskunnan hybridistä pandemiaan” ja jatko-osana vuonna 2021: ”Pandemiasta taantumaan – Luovan tuhon vuosi.” Juuri harkitseminen opettaa viisautta. – ”Deliberando discitur sapientia.” (Publius Syrus). Keväällä 2024 meillä on jälleen EU-vaalit. Täysi vatsa ei opiskele mielellään – ”Plenus venter non studet libenter.”

Suomessa näiden esseemuotoisten, päivittäin koottujen julkaisujen kokoaminen oli luonnollisesti mahdotonta muuten kuin juuri sähköisinä laitoksinamme. Syntyi konflikti vanhan perinteisen median ja uudemman sähköisen viestinnän välillä / ”Hybrid society”) Uusi teknologia ja algoritmit mahdollistivat myös tutkimusohjelman jatkumisen katkeamattomana ja päivittäin. Siis modernin päiväkirjan tapaan mutta internetin ja robotiikan avustaessa. Olimme tämän velkaa luonnolle. – ”Debitum naturae.” ”De verbo” – Sananmukaisesti. ”Dei gratia” – ”Jumalan armosta.”

Tänään ne, esseet jopa kirjoina ja Saksassa julkaisten, ovat toki olleet saatavissa myös perinteisin menetelmin, mutta vain tilaamalla joko suoraan kustantajalta tai hyvinkin perinteisen kirjamyynnin (myös esim. Amazon jne.) kautta tilaten tai hakien tietoa sähköisten medioittamme kautta (sosiaalinen media ja sen alustat). Kyseessä oli siten reaaliaikainen prosessointi eikä kerrotusta kertominen, ”Dictum de dicto”, perinteisen median tapaan kirjoittaen, raportoiden. Deforme etiam est de se ipsum praedicare.” – On rumaa kehua itseään, mutta julmaa jättää kertomatta, kuinka menetetty vuosikymmen Suomessa syntyi. (Luostarinen 2019: Menetetty vuosikymmen. Vuosituhannen toisen vuosikymmenen essee- ja blogikokoelma 2010–2019).

Hybridiyhteiskunnan synty ja sen ongelmat tiedon hankinnassa ja käytössä ovat toki osa, jota on mahdoton sivuuttaa, joutumatta kilpailemaan miljoonien tai miljardien artikkeleiden ja tiedon tuottajien kanssa rinnatusten. Valtaosa siitä on joko täysin hyödytöntä tai vahingollista rinnan hyödyllisen tai välttämättömän tiedon leviämisen kanssa kilpaillen. Näin törmäämme hybridiyhteiskunnan myös kyberturvallisuuteen tai pikemmin sen puuttumiseen. Mitä tällä tarkoitetaan? Reaaliaikaisessa prosessissa. Muutakin kuin aatelisten vaatimukset – ”Postulata nobilium.”

Kyberyhteiskunta ja sen ongelmat

Kyberyhteiskunta viittaa digitaaliseen yhteiskuntaan, joka perustuu tietoverkkoihin ja tietotekniikkaan. Vaikka kyberyhteiskunta tarjoaa monia etuja, kuten tehokkuutta ja viestinnän helppoutta, se kohtaa myös useita ongelmia ja haasteita. Tässä on joitakin yleisiä kyberyhteiskunnan ongelmia:

1. Tietoturva: Yksi suurimmista kyberyhteiskunnan ongelmista on tietoturva. Digitaalisessa ympäristössä tietojen varastaminen, tietomurrot ja tietomassakat tulevat yhä yleisemmiksi. Tämä voi aiheuttaa taloudellista vahinkoa ja henkilökohtaista haittaa.

2. Yksityisyyden suoja: Kyberyhteiskuntaa leimaa tietojen jatkuva kerääminen ja seuranta. Tämä herättää kysymyksiä yksityisyyden suojasta ja tietojen väärinkäytöstä.

3. Huijaukset ja identiteettivarkaudet: Internetissä tapahtuvat huijaukset ja identiteettivarkaudet ovat kasvaneet huomattavasti. Tämä vaarantaa yksilöiden taloudellisen turvallisuuden ja maineen. Samalla vakavasti otettavaa tietoa kadotetaan ja hävitetään. Sitä pilkataan ja väheksytään. Se muistuttaa lasten harrastamaa koulukiusaamista aikuisten siihen osallistuessa ja joutumatta tilille teoistaan.

4. Desinformaatio ja valeuutiset: Kyberyhteiskunnassa valeuutiset ja desinformaatio leviävät helposti, mikä voi vaikuttaa demokraattiseen prosessiin ja yhteiskuntaan yleisesti. Todelliset ja elintärkeät tiedot hukkuvat desinformaation tulvaan.

5. Verkkorikollisuus: Verkkorikollisuus on laajentunut ja monipuolistunut kyberyhteiskunnassa. Tämä voi sisältää verkkopetoksia, huumekauppaa, lapsipornografiaa ja muita rikoksia. Vanha sosiaalinen pääoma ja kulttuuri voi valikoida aivan väärää ja virheellistä informaatiota. Vrt. aiemmat julkaisut mm. narsismista ja sen häiriöistämme.

6. Riippuvuus teknologiasta: Kyberyhteiskunta voi edistää teknologian liiallista käyttöä ja riippuvuutta, mikä voi vaikuttaa haitallisesti fyysiseen ja henkiseen terveyteen. Etenkin nuorten kohdalla oireet ovat olleet joi kauan nähtävissä. Ikäihmisten oireilusta ei ole edes ehditty kirjoittaa.

7. Digitaalinen eriarvoisuus: Kaikki eivät ole samanlaisessa asemassa kyberyhteiskunnassa. Joillakin on rajoitettu pääsy teknologiaan ja tietoihin, mikä voi luoda digitaalista eriarvoisuutta. Valtaosa suomalaisista on syntynyt suurten ikäluokkien aikoihin tai sitä ennen. On siten hyvinkin iäkästä.

8. Kyberhyökkäykset valtioiden välillä: Maat voivat käyttää kyberhyökkäyksiä toisiaan vastaan sotilaallisena tai poliittisena painostuskeinona. Tätä on esiintynyt toki sotiemme aikoina ennenkin, mutta aivan eri mittakaavassa kuin tänään.

9. Teknologinen kehitys ja työpaikkojen menetys: Automatisaatio ja tekoäly voivat aiheuttaa työpaikkojen menetystä ja taloudellisia haasteita tietyillä aloilla. Menetysten luonteesta, määrästä ja laadusta, ei ole saatavilla juuri minkäänlaista tietoa toimenpiteineen.

10. Henkilötietojen väärinkäyttö: Suuret teknologiayritykset keräävät valtavia määriä henkilökohtaisia tietoja, ja niitä saatetaan käyttää epäeettisesti tai väärin. Näiden tietojen kalastelu ja käyttö on edennyt massiivisiin lukuihin etenkin globaalina ilmiönämme. Suomi on tässä syrjäinen peräkylä.

Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä kyberyhteiskunnan kohtaamista ongelmista. Niiden ratkaiseminen edellyttää yhteistyötä hallitusten, yritysten ja yksilöiden välillä sekä tehokkaita tietoturvatoimenpiteitä, lainsäädäntöä ja tietoisuutta digitaalisten uhkien vaaroista. Reaaliaikaisena prosessina, päivin ja öin. – ”Die et nocte.”

Kirjoissani olen kuvannut näitä ongelmia, mutta samalla myös sellaisia onnistumisia, joiden tuloksena syntyi mm. muistelmakirjani ”Muistelmakirja NYT – The way of my life” tai sen laajempi painos täyttäessäni 70 vuotta: ”Cluster art and Art of Clusters 70 years” vuodelta 2021. ”Dies faustus” – ”Dies feriati.”

Kuluva vuosi 2023-24 on ollut tuotteliain vuoteni ja siitä kiitos lapsilleni, tyttärelleni Outille ja pojalleni Veli-Matille, jotka ovat toimineet yhtäällä kirjan kuvittajina ja toisaalta kirjan toimittajina sekä huolehtien myös niiden taitosta. Algoritmien mukanaolo on osa poikkitieteistä koulutustani ja myös tapaani väitellä tohtoriksi samaan aikaan sekä luonnontieteissä (Natural Science) että ihmistieteissämme (Human Science). On täytettävä aatelisten vaatimukset. – ”Postulata nobilium.” Mieluummin ne myös ylittäenkin.

Lisäksi käytössäni on ollut yliostojen rinnalla tutkimuslaitoksia ja niiden laboratoriot sekä kansainvälisesti merkittävät toimijat mm. AURP:n ja IASP:n organisaatioissa ja hallinnossa. Lämmin kiitos heille ja samalla etenkin bio- ja agroparkeille, tiedepuistojen globaalille verkostolle (Luostarinen 1992: Agropolis Strategy, Luostarinen 2022: Cluster Policy, Economy and Art, Klusterit politiikan, talouden ja taiteen välineinä). Ei pidä ostaa vaaleissa sikaa säkissä. – ”Porcum in sacculo comparare.

Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2023 robotiikalle (englanninkielinen) oli vaikeuksia tunnistaa käsitteet ”Ekologinen klusteri” (Ecological cluster) tai yhdistää se ongelmineen käsitteeseen ”hybridiyhteiskunta” (Hybrid Society). Tätä ongelmaa ei sen sijaan esiintynyt suomenkielisessä viestinnässä. Väitöskirjani nimi ”Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka” oli vuodelta 2005. Vastaavasti käsite ”Cluster art” ja sen manifesti oli tuntematon vielä vuosituhannen alussa, mutta ei enää tänään, jolloin se avaa googlaten liki miljardi löydöstä. Kärjessä www.clusterart.org. Kotisivuni. Suomessa mökistäkin voi astua ulos suurmies. – ”Potest ex casa vir magnus exire. (Seneca).

Googlaten käsite “Ecological cluster” avaa sekin uskomattomat noin sata miljoonaa löydöstä. Hybridiyhteiskunta hiven enemmän. Niiden rinnakkainen tai erikseen suoritettu tulkinta tuottaa englanninkielisenä ChatGPT:n robotiikalle ongelmia. Näin ei varmaan ole enää muuttaen hakuasetuksia ja robotiikkaa sekä siirryttäessä muutama vuosi koneen päivityksestä lähemmäs omaamme. Oman aikamme robotiikka sopii oikein hyvin päivälehden medioitten käyttöön, mutta ei toki tieteellisen artikkelin kokoamiseen poikkitieteisenä haasteenamme. Siihen menee vielä aikaa. Sen sijaan tieteen popularisointiin algoritmit ovat hyvin sopivia välineitä jo tänään. Oheinen esimerkki kertoo, miten myöhässä perinteinen robotiikkamme on jo 2000-luvun toisen vuosikymmenen alun avainkäsitteillekin vielä vuonna 2023 (ChatGPT).

Ecological Cluster – Hybrid Society

ChatGPT

It seems like you’re looking for information about an ”Ecological Cluster” within the context of a ”Hybrid Society.” These terms aren’t widely recognized or defined concepts in ecology or sociology as of my last knowledge update in January 2022. However, I can provide some general information that might help you understand these terms and their potential implications:

1. Ecological Cluster: This term could refer to a grouping or cluster of ecological or environmental elements. In the context of ecology, a cluster might be a region or area with specific ecological characteristics, such as a group of interconnected ecosystems or habitats. These clusters could have shared biodiversity, ecological processes, or other features.

2. Hybrid Society: A” hybrid society” typically refers to a society that combines different elements, often from traditional and digital or online contexts. It may imply a blending of physical and virtual elements, such as in the context of the digitalization of society, augmented reality, or the integration of technology into everyday life.

To provide a more accurate and detailed response, it would be helpful if you could provide more context or clarify your question. Are you looking for information about a specific concept or theory related to ecological clusters and hybrid societies, or do you have a particular scenario or context in mind that you’d like more information about?

Yes, I have. Thank you.

Ympäristökiistat on nähty usein juuri luokkakonflikteinamme, jossa käydään kamppailua yhteiskunnan kehityssuunnasta ja arvopäämääristämme (Elkington & Burke 1989). Kun perinteinen luokkarakenne on murenemassa tai jo murentunut, yksilö jää vaille perinteisten kollektiivien turvaa. Tällaisessa yksilön ja yhteisön välisessä ”välittömässä” suhteessa syntyy uusia sosiokulttuurisia yhteyksiä, joita ohjaa mm. yksilön riippuvuus etenkin työmarkkinoista, koulutuksesta, kulutuksesta, oikeussäännöksistä, sosiaaliturvasta jne. Yksilöllistyminen on Beckin mukaan (1988) ristiriitainen yhteiskunnallistumisprosessille ja sen merkitystä ympäristökysymyksiin on vaikea ennustaa (Haavio & Järvikoski 1990). Jävikoski oli 1970-luvulla tutkimassa Pohjois-Suomen koskisotiamme samaan aikaan kanssani Turun yliopiston sosiologina ja minä sekä turkulaisena että samalla myös oululaisena biologina ja etenkin maantieteilijänä yhteiskuntatieteilijän ohella, poikkitieteisenä tapauksena. Oma taustani oli siten monitieteinen, tieteiden välinen samalla. Omalla luvalla – ”Privato consilio.”

Suomen koskisodat olivat tyyppiesimerkki Beckin kuvaamasta konfliktista, mutta samalla myös teknistaloudellisesta jatkuvasta kehityksestä ja sen tänään katoavasta konsensusperustastakin. Tänään yhteiskunnalliset muutokset ovat vain vieläkin nopeampia kuin koskisotiemme aikoihin. Nämä muutokset syntyvät ilman poliittista ohjausta hallitsemattomina ja ne oivalletaan vasta muutoksen jälkeen. Iijoen latvoille tai Kemijoen tai Ounasjoen, Kuusamon koskien kohdalla säästyimme hukuttamasta Ounasjoen yläjuoksun tunturia tekoaltaaseen. Tekoaltaassa se olisi majaillut saarena eikä turistien paratiisina laskettelurinteenä, kuten tänään. Meiltä puuttuivat lait ja jopa hallinto, ympäristöministeriö niitä hoitamaan. Koskiensuojelulait ja oma ministeriö syntyivät vasta näiden sotiemme jälkeen ja seurauksena. Vaadittiin jopa lappilaisten ns. karvalakkilähetystöjä Helsinkiin ja miehittämään virastojamme siellä. Edettiin omalla luvalla – ”Privato consilio.” Jälleen kerran.

Beckin riskiyhteiskunnassa puhuttiin erityisesti juuri ympäristömuutosten ja -uhkien yhteydessä. Samassa yhteydessä on tuotu esille informaatioyhteiskunnan kontrolli ja ohjautuminen yhteiskuntakehitystä ohjaavien ”teknokraattien” ja heidän vastustajiensa väliseksi (Touraine 1981, Touraine ym. 1982). Useimmat näkemykset tukevat yhteiskunnallisten konfliktien säilymistä vaikka ”työn” ja ”pääoman” ristiriita häviäisikin. Näin eriarvoisuus ja yhteiskunnan vastakohtaisuus olisi jatkuvasti säilyvä ja tulisi esille myös ekologisessa kulutuksessa ja tuotannossa. Tällä kehityksellä on erityinen painoarvo ja merkitys tätä kirjoitettaessa kesäkuun alussa 2024, jolloin myös suomalaiset käyvät EU-vaalien alla varovaista keskustelua luonnonsuojelusta ja ilmastopolitiikastamme. Miten eri vaalien ja vastuunkantajien kohdalla aihetta käsitellään, ja kuinka se avataan äänestäjille, jää kaiken aikaa epäselväksi. Tärkeintä on, että vältämme nyt vahingoittamasta potilasta. – ”Primum non nocere.” (Hippokrates).

Suurin osa suomalaisista näyttäisi olevan valmis etenkin kuluttajina huolehtimaan ympäristösään, mutta suurempien muutosten kohdalla vaaditaan aina selkeitä ympäristö- ja yhteiskuntapoliittisia rohkeita ratkaisuja. Nämä voivat olla osa innovaatiopolitiikkaa ja siten laajempaa yhteisen konsensuksen saavuttavaa megatrendiä tai sosiaalista, kulttuurista innovaatiota. Näin ekologinen modernisaatio ja ekologisen klusterin perusta olisivat jo syntyneet, ja niiden kuvaaminen olisi lähinnä innovaatioprosessin tulkintaa. Suomessa tätä lähellä on ollut mm. maaseudun monialainen luontoyrittäjyys. Näin siis vielä 2000-luvun alussa ja tuolloin väitöskirjani aineistoa keräten ja tulkiten (Luostarinen 2005). Se oli ensimmäinen liikuttaja. – ”Primus motor.”

Vielä tuolloin luontoyrittäjyys ja sen edistäminen tieteen ja tutkimuksen keinoin pyrittiin rajaamaan juuri sen perifeerisyyden ja pienuuden filosofialla (Rutanen Luostarinen 2000). Toki tätä kirjoitettaessa, ja vaalien valmistautuvien puolueittemme edustajien puheenvuoroja kuunnellen keväällä 2024, meillä tulisi olla jo selkeä kuva, kuinka elintarvikkeita tuotetaan tai metsiämme hoidetaan. Tuottaminen on oltava ekologisesti kestävää, eettisin perustein toteutettua kaikissa olosuhteissa. Tavoitteena tulisi olla myös luontoyrittäjyydellä eräänlainen arvokertymä, joka liittyy vaikkapa lisäarvopalveluihin tai -tuotteisiin tai lopulta myös näiden tietokantoihin. Määrittely luontoyrittäjäksi on ollut eränlainen arvokertymän hakemista, mutta se ei sinällään ole vielä arvokertymä. Alttarin ja kotilieden puolesta. – ”Pro aris et focis.” (Cicero, Horatius, Sallustius).

Jo 2000-luvun alussa ekologisen yrittäjyyden tavoitteet olivat kunnianhimoisia erialisine arvokertymineen ja tavoitteena mm. kilpailuedun saavuttaminen mm luonnonmukaisessa aluksi elintarviketuotannossa (luomu), lisäarvopalveluilla, tuotantosuuntaa muuttamalla sekä klusteroitumista tehostaen näin arvoperusteisella yhteistoiminnalla työtämme. Arvo-osaamista pyrittiin välittämään tai vyöryttämään myös kokonaan uusille aloille. Luomutuotanto oli tuolloin tästä tyypillisin esimerkkimme luonnonmukaisen yrittäjyyden käsitteelliseksi täsmentäjäksi kuluttajan näkökulmasta. Lisäksi yhteisellä arvoperustalla ja verkostoitumisella pyrittiin sellaiseen taloudelliseen lisäarvoon, jossa oli jo mukana myös vaikeasti mitattavia yleishyödykkeitä (vrt. maaseutumaisema) sekä sellaiset osat luonnonvarojemme käyttöä, jotka realisoituvat vasta joko yhteisen verkoston toiminnan kautta tai kun hyödykettä käytetiin uudella tavalla (Luostarinen & Yliviikari 1997). Käytiin keskustelua puolesta ja vastaan. – ”Pro et contra”.

Näkemykseen liittyi tuolloin futurologiasta tutuksi tullut käsite arvomarkkinoista, jossa markkinat määrittyvät kokemuksellisen tai elämyksellisen arvoperustan kanssa (Jensen 1999). Tässä merkityksessä pyrittiin ikään kuin uuteen yhteiskunnalliseen evoluutioon, jossa tuotannontekijöitä ja markkinoita ohjasivat yhä enemmän sellaiset imagot ja brändit, joiden merkitys on muualla kuin perinetisessä tuoteominaisuudessa. Tässä myös onnistuttiin koskien mm. metsiämme ja puiden käyttöä, mutta myös perinteisen maatalouden tuotannossa. Samalla tilojen koko kasvoi radikaalisti ja johti myös robotiikan käyttöön. Sen sijaan kuluttajien kohdalla maksuhaluun vaikutti yhä enemmän ”kertomus” tuotteen ja elämyksen sisällöstä kuin itse tuote. Samalla käsitys maaseudusta ja luonnonvaroistamme oli vaikeasti siirrettävissä kuluttajien perinteisiin hankintoihin kilpailtaessa suosiosta globaalin tuotannon rinnalla. Suomessa kun elettiin ahkeruudesta ja työstä sekä kukin voimiensa mukaan. – ”Pro studio et labore – Pro viribus.”

Matkailun ohella erilaisia elämyksiä voitiin myydä vaikkapa tavalla, jossa ”onnellisen” elämän viettävän eläimen kanamunista tai lehmän maidosta voitiin maksaa hiven korkeampaa hintaa. Taustalla olivat kaiken aikaa imagon ja brändin ohella eettiset ja ympäristölliset mm. ekokestävät näkökohdat, joilla tuotettiin elämysmarkkinoille uusia ”kertomuksia” kuluttajan käyttöön tai ostettavaksi. Tällaisia elämysmarkkinoita ja tuotteita olivat Jensenin (1999) mukaan mm. seikkailujen markkinat, yhdessäolon ja ystävyyden, rakkauden markkinat, huolenpidon markkinat, ”kuka minä olen” -markkinat, mielenrauhan markkinat ja vakaumusmarkkinat. Suomessa mukana oli myös usko, arvo, isänmaa, kunniallisuus, ahkeruus, kukin voimensa mukaan. – ”Pro fide, Pro gradu, Pro libertata patriae, Pro pudore, Pro studio et labore, Pro virbus.”

Ekologiset markkinat Suomen oloissa eivät kuitenkaan ole niinkään elämys, kuin monessa tapauksessa alueellinen tai jopa globaali selviytymistarina. Tässä prosessissa yhteiskunta olisi siirtymässä tiedon ajasta mielikuvituksen aikaan, jossa tunteet ottavat ikään kuin yliotteen järjestä ja elämysmarkkinat ovat osa globaalia bisnestä. Niinpä ekologisen yrittäjyyden kohdalla tätä uutta talousmuotoa edustikin juuri ekotalous ja sen klusterit. Tämän taustalla oli siirtymä illuusioyhteiskuntaan (Luostarinen 2024) sekä innovaatioaaltojen jakaman tiedon katkelmallisuus, aiemmin jo 2000-luvun alussa kuvattu tiedon yksilöllistyminen (Luostarinen 2005), sekä ihmisen mahdollisuus sitoutua yhteiskuntaan ”suoraan” ilman institutionaalista välittäjää tai kollektiivista yhteisöä. Kukin voimiensa mukaan. – ”Pro viribus.”

Tietoyhteiskunnan (Robotiikan ja luovan teknologian renessanssi; Luostarinen 2024) automaatio korvaisi näin elämysmaailmassa (vrt. elämysmatkailu) aivojen ja aistien tekemän työn, samalla tavalla kuin teollisessa yhteiskunnassa koneet (robotiikka) korvaavat (korvasivat) aikanaan vähin erin aikanaan käsityön. Tässä ”unelmien” yhteiskunnassa ratkaisevaa ei ole Jensenin mukaan niinkään tietoyhteiskunnan nyt arvostamat oppineisuus, tunteiden hallinta ja kyky rationaaliseen pohdintaan, kuin kuluttajamassoille tarjotut mielikuvitus ja tarinat (Luostarinen 2024: Luovan teknologian renessanssi: Kulttuurin kehitys teknologian valossa). Elettiin siten olosuhteiden mukaan – ”Pro tempore.”

”Tarina” ekologisena prosessina on paljon laajempi yhteiskunnallinen ”visio” kuin tuotteen ”brändi), jolloin kananmuna kertoo onnellisen kanan mukana ekokestävän ja humaanin tarinan olematta brändi (Luostarinen 2005). Samoin innovaatiot ovat teknisten löydösten sijaan yhä useammin sosiaalisia, verbaalisia ja organisaatioihin vaikuttavia kerronnallisia löydöksiämme (vrt. Baumann 1993, Lasch 1997, Jensen 1999, Luostarinen 2011, 2013). Oleellisia olisivat tarinat sekä prosessit, jossa järki on isäntä ja tekniikka isäntäänsä etevämpi renki (Luostarinen 2023). Tarinat taas ovat vain osin faktaa ja pääosin fiktiota ja kuvaavat globaalin maailman paikallisuutta sekä innovaatioaaltojen jatkuvaa läsnäoloa ikään kuin marketin tuotteet hyllyllä kenen tahansa tarkasteltavana. Niiden ajallinen jatkumo ja sen yhteiskunnallinen tai historiallinen, yhteisöllinen tai institutionaalinen, moraalinen tai eettinen yhdistäminen käy mahdottomaksi, eikä sillä yksilön selviämisen näkökulmasta ole edes järkevää perustaa sellaisena, kuin miten postmoderni sosiologia ja Bauman tai Lasch yksilön oman strategian kuvaa (Lasch 1991, Baumann 1993, ks Luostarinen 2005, 2023). Taustalla oli ollut tulevaisuutta aavistava yleinen luottamus. – ”Prudens futuri – Publica fides”.

Tämä käsite postmodernin ihmisen katunäkymästä matkakertomuksena on alun perin Cherles Baudelairelta (1857). Siinä kokemukset ovat lyhytkestoisia, episodimaisia ja vailla menneisyyttä tai juuria kokemuksen tuottajaan maaseudulla. Ilmiö muistuttaa spatiaalista identiteettiä ja sen traumoja vaikkapa juurten menetyksen seurauksena sotien tai vaikkapa tekoaltaan alle juuret hukuttaen (Luostarinen 1982,1984). Christopher Laschin mukaan tämä ulottuu myös ihmissuhteisiin ja moraaliin aiemmin sen koetussa kognitiivisessa muodossa. Äärimmilleen viety ”telecity” -pelkistys tuo kokemuksen kuvaruudun pinnalle, jossa television tai tietokoneen näyttö ovat neutraaleja, yhtenään vaihtuvia ja myös luontoelämyksiä ohjaavat tässä kokemuksessa rajaton vapauden tunne ja puhdas mielikuvitus. Juurettomassa kokemuksessa (kadotetut juuret/ tekoaltaat) kohtaamme myös monet psykososiaaliset traumat. Se on uuden kasvun paikka. – ”Punctum vegetationis.”

Prosessin taustalla on oletettu olevan laajempi yhteiskunnallinen evoluutio, jossa nopea teknologiakehitys on johtanut kulutuksessa yhä voimakkaammin aisteja manipuloivaan suuntaan, ja myöhemmin myös sellaiseen kehitysvaiheeseen, joista historiallisia esimerkkejä ovat siirtyminen kiertävästä paimentolaisuudesta paikallaan pysyvään agraariseen kulttuuriin tai ihmistyövoiman korvautuminen koneilla sekä tietoteknologian vallankumouksella ennen nyt odotettavaa viimeisintä vaihetta aisti- ja elämysmarkkinoiden suuntaan Jensenin (1999) kuvaamalla tavalla tai 2020-luvun jo toteutuvalla hybridivaiheella kohti illuusioyhteiskuntaa (Luostarinen 2024), jossa kyse on luovan teknologian renessanssista (Luostarinen 2024), mutta samalla myös sosiaalisen median ja tekoälyn yhteiskunnallisesta dilemmasta (Luostarinen 2023). Terentiusta lainaten: ”Proximus sum egomet mihi.” – Lähimpänä MINÄ itse olen itseäni.

Tämän nyt käynnissä olevan prosessin merkitys ekologisen klusterin ja kulutuksen näkökulmasta on erityisen huomionarvoinen, olettaen että ekologinen kestävyys ja tuote ovat pääasiallisesti mediaympäristön luoma tarve tai välttämättömyys. Tällöin jouduttaisiin huomaamattamme yhä enemmän jatkuvaan aistimaailman laajentamiseen sekä ”kerrontamarkkinoihin”, jossa kuluttaja valitsee sopivan imagon ja brandin kautta omaan maailmankuvaansa sopivan ”kertomuksen”. Näin kyseessä olisi edelleenkin lähinnä valittu innovaatio tai niiden ryhmä. Ratkaisevaa ei ole niinkään kuluttajan oma persoonallisuus, maailmankuva, tarvejärjestelmät jne., kuin kertojan taito ja kyky luoda kulutukseen, innovaatioklusteriin sopiva tuote tai palvelu. Se on uuden kasvun paikka. ”Punctum vegetationis.”

Tällöin oleellista olisi tuntea kuluttajien persoonallisuusrakenteita verkostojen sisällä, hieman samalla tavalla kuin työpaikan tiimijaossakin (Luostarinen 2005). Tyypillisiä apuvälineitä ovat psykometriset tietokonetestit suorassa kontaktissa verkostoyrittäjään (AMA 1999). Näin innovaation diffuusiossa pyrittäisiin ikään kuin rikkomaan innovaatioiden ”kopioimista” vaikeuttavat isolaatiomekanismit (Powell 1995, Luostarinen 2005). Käytännössä tämä merkitsee ikään kuin robotiikan ja tekoälyn sekä sosiaalisen median välistä dilemmaa samalla (Luostarinen 2023). Olkoon se onneksi – Prosit!

Powell jakaa hallinnolliset ja sosiaaliset abstraktit innovaatiorakenteet humaaneihin osatekijöihin, joissa on mukana sekä helpommin siirrettäviä että vaikeammin siirrettäviä elementtejä (Lillrank 1995). Vaikeammin siirrettäviä ovat kulttuuriset ominaisuudet, ja niitä on tutkittu runsaasti mm. organisaatioiden perusominaisuuksiin liittyvinä piirteinämme (esim. Hoffstedt 1992, Luostarinen 1992, 1994, 1998, 1999, 2001, 2004, 2009, 2011, 2020). Lillrankia lainaten, mitä pitempi kulttuurinen tai sosiaalinen etäisyys on, sitä vaikeampaa on kopioida malleja sellaisenaan ilman että ne muuttuvat matkalla. Sosiaalisen median ja robotiikan kohdalla korostuvat juuri kulttuurien kehitys teknologian valossa niitä seuraten (Luostarinen 2024). Oleellista on, että kalojenkin täytyy uida. – ”Pisces natare oportet.” (Petronius).

Powellin mukaan Yhdysvalloissa harvoin otetaan soveltamisen ja käynnistämisen riskejä imitoiden, johtuen juuri aiemmin kuvatuista isolaatiomekanismeista (Lumijärvi & Jylhäsaari 1999). Powell painottaa tutkimuksessaan organisaatiokulttuurisia kokonaisuuksia, eikä niinkään pelkkien tekniikkojen imitointia. Innovaation diffuusion kohdalla Powell luettelee niin ikään viisi täytettävää ehtoa riippumatta innovaation sisällöstä. Nämä pätevät toki myös tänään. Niinpä ensinnäkin (1) soveltajalla on oltava usko siihen, että innovaation tuottama tila on nykyistä parempi. Toiseksi (2) innovaation on nähtävä yhteensopivaksi organisaation (kulttuurin) muihin tarpeisiin, arvoihin ja kokemuksiin. Kolmanneksi (3) innovaation on oltava luonnollisesti ymmärrettävissä ja toimeenpantavissa. Neljäs (4) ehto on, että innovaatio on voitava kokeilla rajatulla alueella. Viidenneksi (5) innovaatiolta edellytetään, että sen tuottamien hyötyjen pitää olla havainnoitavissa, jolloin ehtojen sijasta voidaan puhua myös sovellettavuuden asteista. Edetään Suomessa esimerkin kautta, kunhan se lakien puolesta on sopivaa. – ”Per exemplum – Per leges licet.”

Powellin esittämät rajaukset ja teoriat on syytä ottaa vakavasti etenkin meillä Suomessa. Näin siksi että elämme luontoyrittäjyydelle poikkeuksellisen herkässä ns. isolaatiomekanismeja seuraavassa ympäristössämme. ”Biososiologiassa” ko. prosessit on liitetty geenien kaltaiseen, ihmisen sisäiseen ja mielen sisältöjä muokkaavaan teoriaan, jossa kulttuurien pienimmät osat ovat ikään kuin toiminnallisia geenejämme tai tietokonevirusta muistuttavia ”meemejä”. Tämä on muutakin kuin esimerkin kautta tai oikean ja väärän kautta edeten. – ”Per exemplum – Per fas ac nefas.”

Powell luetteli kopioimista ja imitointia vaikeuttavia isolaatioita. Olen nämä luetellut usein ja kertaan taas kerran. Näistä ensimmäinen (1) on ”ajan puristamisen epäekonomia”, jossa uudessa kulttuurissa (organisaatiossa jne.) innovaation edellyttämä tila vaatii pitemmän ajan akkumulaation, eli vahvistamisen, ennen kuin resursseista saadaan irti haluttu hyöty. Näistä tärkeimpiä ovat oppiminen, kokemus ja taidon kehittyminen. Toinen (2) isolaatiomekanismi on innovaation ainutkertaisuus. Niinpä usein mutkikkaissa rakenteissa vain alkuperäinen innovaattori saa innovaatiosta kaiken hyödyn irti, eikä sitä voi toistaa yhtä menestyksekkäästi uusissa yhteyksissä. Kolmas (3) isolaatio ominaisuus kytkeytyy innovaation liittyneisyyteen (usein juuri verkostoihin ja klustereihin). Näin imitoinnissa mutkikkaat rakenteet jäävät huomaamatta, eikä imitoija kykene välttämättä havaitsemaan tai soveltamaan kaikkia innovaation edellyttämiä imitoitavan organisaation (kulttuurin) resursseja. Neljäs (4) isolaatio-ominaisuus on kausaalinen epämääräisyys, jolloin soveltava organisaatio (kulttuuri) ei pysty näkemään, miten imitoitavan kulttuurin (organisaation) toiset ominaisuudet, kuin suoraan kopioitava innovaatio (menestystekijä) eroavat imitoijan omista resursseista. Näin itse prosessi tai mekanismi innovaation tai menestyksen taustalla jää hämäräksi. Viides (5) isolaatiomekanismi on sosiaalinen kompleksisuus, jolloin innovaation monet sosiaaliset taustatekijät tekevät siitä miltei mahdottoman imitoitavan pelkästään esim. organisatorisena tai johtamistaidollisena prosessina. Kopiointi esimerkin kautta tai pienin askelin, hypyn kautta jne. ei onnistu – ”Per exemplum, Per gradus, Per saltum.”

Ekokestävissä tuotteissa ja palveluissa, kestävässä kehityksessä, on luonnollisesti runsaasti kerronnallisia aineksia ja luontomatkailussa ne muuttuvat myös elämyksiksi. Yrittäjäryhmien ja verkostojen kohdalla Powellin edellä kuvatut isolaatiorakenteet ovat keskeinen osa suunnittelua. Väitöskirjassani (Luostarinen 2005) kuvaan poikkitieteisesti yhdistäen ko. prosessit liitettyinä geenien kaltaiseen ihmisen sisäiseen ja mielen sisältöjä muokkaavaan teoriaan, jossa kulttuurien pienimmät osaset ovat toiminnallisesti geenejä tai esim. tietokonevirusta muistuttavia ”meemejä”. Näillä on luonnollisesti sosiaalisen median ja tekoälyn kautta syntyneinä poikkeuksellinen merkitys, johon varautuminen ja valmistautuminen olisi tullut käynnistää hyvissä ajoin ennen prosessien käynnistämistä luovan teknologian renessanssina (Luostarinen 2024) sekä siirtymänä hybridiyhteiskunnasta illuusioyhteiskuntaan, sen viimein lopulta käynnistyessä (Luostarinen 2023, 2024). Samalla ajankohtaisiksi tulivat Richard Dawkinsin (1976) alun perin esittelemä käsite meeminä kuvaamassa kulttuurissamme esiintyviä rakenteita, jotka muistuttavat ja muuttuvat geenien tapaan (kuvat katso Luostarinen 2005, sivut 141–144). Joku menestyy toki sattumalta tai toimien häikäilemättömästi. – ”Per accidens – Per abrubta.”

Lyhyesti määritellen meemit ovat kaikki asiat, jotka ihmiset hankkivat jäljittelemällä toisiaan (diffuusioprosessina imitoiden). Ilmiö muuttui robotiikan ja tekoälyn toimesta sekä kuvien että tekstien kautta tavalla, jossa katsojaa tai lukijaa voidaan manipuloida tavalla, josta hän ei voi olla koskaan varma, kuka ja miten se uuden teknologian tuotteena tapahtuu. Perinteiset meemit sijaitsevat tietoisuudessa (aivoissa), mutta niitä tallennetaan myös kirjoihin, tietokoneisiin, taideteoksiin, ideologioihin ja uskontoihin. Tänään siis myös näitä kaikkia käyttäen algoritmien avulla sekä tavalla, jota emme voi etukäteen tietää tai tunnistaa perinteisistä meemeistämme käyttäen robotiikkaa ja uusinta teknologiaamme. Alun perin Blackmoren mukaan geenien tapaan meemit muuntuvat, valikoituvat, kopiotuvat ja siirtävät informaatiota. Äärimmilleen vietyinä ihmisen ajattelu on meemien kamppailua ihmisen tietoisuudessa, jossa voittajameemit tuottavat puhetta ja muuntavat käyttäytymistä tai rakentavat lopulta ympärilleen yhteiskunnallisen instituution. Se on jotain muuta kuin ”Pax Romana” (Roomalainen rauha).

Täsmällisemmin määritellen kyseessä on innovaatioiden kenttä ja niiden prosessointi joko kulttuurisena tai sosiaalisena ”muistina” tai osana ”alueen” kykyä oppia ja hakea ”oikeat” tai ”väärät” innovaatiot ja niiden yhdistelmät. Robotiikan ja tekoälyn kautta näitä voidaan jäljitellä ja tuottaa määrättömästi ja tavalla, jossa niiden erottaminen alkuperäisistä ja todellisista on mahdoton jäljittää. Pelkästään kielen kohdalla meillä hyvänä kielenkääntäjänä on käytössä vai runsas 100 000 sanaa käsitteinämme, kun vastaavasti tekoälyllä miljoonien ja miljardien sijaan biljoonia sanojamme sekä samalla myös kuvia, taidetta ja innovaatiota, joita yhdistellä ja jäljitellä. Näin paikallinen koodisto ja sen innovaatiojärjestelmä sekä vastaavasti globaali innovaatiojärjestelmä ovat muuttuneet rajusti ja niiden erottaminen toisistaan todellisina tai koneen luomuksina on mahdotonta (vrt. kuvat Luostarinen 2001, 2005 s. 141, 144). Emme elä enää vertaillen pieniä suuriin. – ”Parva componere magis.”

Meemiteorian, aiemmin esitellyn, tai innovaatiokentän juuret ovat alkujaan Mark Baldwinin psykologiassa. Baldwin piti kulttuurievoluutiota analogisena biologiselle evoluutiolle. Hän ei tuntenut vielä omana aikanaan omaa teknologiaamme ja vaikkapa tekoälyä sekä robotiikkaa. Kehityspsykologiassaan Baldwin oletti lasten tulevan ensin tietoisiksi toisten ihmisten olemassaolosta henkilöinä (ei robotteina) (Mental Development in the Child and the Race, 1894). Varsinainen tietoisuus omasta itsestä syntyy vasta tämän jälkeen, matkimisen ja sen seurausten analysoimisen jälkeen (ei robottien). Nk. sosiaalinen minuus syntyy vasta kolmannessa vaiheessa, kun lapsi projisoi omia mielen sisältöjä muihin ihmisiin (ei robotteihin ja näiden tuotteisiin). Teorioissaan Baldwin käytti darwinilaista evoluutiota säilyä hengissä älykkäiden ihmisten (ei robottien) suosiessa eloonjäämistä parantavia ja biologiseen evoluutioon vaikuttavia mm. oppimisprosesseja (ei tekoälyn tuotteita / A new factor in evolution, American Naturalist, 1896, Darwin and the Humanities, 1909).

Baldwin otti käyttöön käsitteen ”yhteiskunnallinen perinnöllisyys” kuvaamaan ihmisten tapaa oppia sekä kuvata kulttuurin muutosta biologisen analyysin ja analogian imitaation ja ohjeistuksen kautta, mutta ei toki uuden vallankumouksellisen teknologian renessanssin kanssa operoiden (Luostarinen 2024). Tämän jälkeen Dawkinsin (1976) meemiteoria on viimeisin yritys kuvata kulttuurin muutosta juuri biologisen analyysin avulla, ei teknologisen ja robotiikan kautta se kuvaten. Samalla meemiteoria sai Herbert Spencerin filosofiaa lähellä olevan ajatusrakennelman. Spencerin filosofiassa (The Principle of Biology, 1864) yhteiskunta nähtiin vielä eräänlaisena biologisena organismina, ei teknisenä ja algoritmien luomuksena. Tämä taas syntyi jo ennen Darwinin ”Lajien syntyä” mutta sisälsi vahvimman tai ”kelpoisimman” eloonjäämisopin. Tämä syntyi jo ennen Darwinin ”Lajien syntyä” mutta sisälsi vahvimman ja ”kelpoisimman” eloonjäämisopin. Ihmisen kohdalla tämä johti nk. sosiaalidarwinismiin, jossa sosiaalinen edistys nähtiin biologisen evoluution jatkeena (ei teknisenä tai edes teknistaloudellisena evoluutiona). Erityisesti näin kävi Galtungin eugeniikan (rodunjalostus, hyvien ominaisuuksien suosiminen) ja samalla hänen myös tilastotieteelliselle perimänsä populaatiotutkimukselle (esim. Hereditary Genius, 1869). Ei helmiä sioille eikä miekkaa pojalle – Ne mittatis morgaritas vestras ante porcos (Matt, 7:6) – Ne puero gladium!

Einsteinia lainaten dynaaminen ilmiö muuttuu ajan suhteen suhteelliseksi ja stabiiliksi. Einsteinilaisuuden ymmärtäminen sosiaalisena prosessina vaati sekin oikean ajan ja paikan, jolloin löydöksestä tulee merkittävä mahdollisesti vasta vuosisata sen havaitsemisesta ja toisessa merkityksessä ja muiden havainnoimana samasta ideasta tai aallosta (diffuusio). Pääsääntöisesti kyseessä onkin juuri poikkitieteinen tapa siirtää havaintojamme kulttuurien rajoja ylittäen. Gadameria (2004) lainaten prosessi on silloin siirtynyt kielellisesti ja käsitteellisesti uuteen ympäristöön, ja tullut tätä kautta ”ymmärretyksi” ja myös hyväksytyksikin. Sen kääntöpuolena voidaan pitää vaikkapa takavuosien tieteitten välistä suurta sotaa (Big science war) joka käytiin lähinnä luonnontieteiden (natural science) ja ihmistieteiden (human science) välillä. Ilmiö oli välttämätön paha – Necessarium malum.

Vastaavaa on vaikea kuvitella algoritmien toimesta ja robotiikan, tekoälyn tuotteena. Vaaditaan siten yhteinen kieli ja käsitejärjestelmä tämän ”sodan” välttämiseksi. Näin siksi, että teorioiden samanaikainen ja yhteinen esiintyminen, yhteinen kieli (algoritmit) on yhteydessä hyvinkin perinteiseen verkostoitumiseen ja niiden säilyminen voidaan kuvata juuri meemiteorioissa joko menestyvinä meemeinä (viruksina tietokoneen kovalevyllä) tai Jensenin (1999) tapaan oikein kerrottuina tarinoina tai peiliteorian tapaan sopivana ”peilinä” vastaanottaa ja hyväksyä uusi innovaatio, symboli, ajatus, ideologia tai mikä tahansa ”meemiksi” nimetty aistimaailman mielen sisältöä muuttava osa maailmankuvaamme (Luostarinen 2005). Kärjistäen Einstein olisi tullut ymmärretyksi sosiologisen kielen ja integroidun oppirakennelman (algorimit ja tekoäly) kautta pelkkänä matemaatikkona tai fyysikkona, jos hän olisi oivaltanut työskennellä useamman tieteenalan viitekehyksen toimijana tai osana sen integroitua verkostoa. Kenenkään sanomatta vastaan – ”Nemine contradicente.”

Vastaavasti Einsteinin myöhemmät huolet uuden teoriansa vaikutuksista osana vaikkapa ydinenergiaa ja kilpavarustelua olisi oivallettu aikaisemmin, tai hän olisi sen itse oivaltanut. Yhteiskunnallisesti ja koko globaalia maailmaa koskevaksi muuttuva oivallus olisi tullut kyetä pukemaan sen edellyttämään oikeaan viitekehykseen poikkitieteistä klusterirakennetta käyttäen. Se olisi ollut varmaankin muuta kuin kilpavarustelu ja ydinsodan pelko. Tämä sama oivallus koskee myös luonnontieteistä käsitejärjestelmää ja sen biologista prosessointia sosiaalisena tai taloudellisena prosessina samaan aikaan, ja algoritmien toimesta, koskien vaikkapa ekologista yrittäjyyttä ja sen tuotteita. Niiden siirtämiseen yhteiskunnalliseen kontekstiin relevanttina ja varteenotettavana ekologian, ekonomian sekä sosiologian käyttämien käsitejärjestelmien sisällä, unohtamatta kuitenkaan alkuperäistä biologista perustaa ja yrittäjän arkielämää. Tässä merkityksessä paikallinen ja alueellinen ekologinen modernisaatio ja maatalouden ympäristöpolitiikka on voitava pukea robotiikan ja tekoälyn oivaltamaan ja käyttämään yhteiseen globaalin talouden modernisaatioonkin (Luostarinen 2005 kuvat 6 ja 7). Tässä välttämättömyys menee suunnitelmien edelle. – ”Necessitas ante rationem est. (Curtis).

Kirjani (Luostarinen 2005) kuvissa (kuvat 6 ja 7) paikallista innovaatiojärjestelmää ja ekologista tuotantoa on kuvattu globaalin kulutuksen ja sen innovaatiojärjestelmän kanssa. Algoritmeja käyttäen ratkaisevaa ei tällöin ole niinkään objektiivinen ja ”luonnontieteinen” todellisuus vaan subjektiivinen kokemus. Kulutuksessa tieto tahtoo suodattua yksilön ja yhteisön ”elämismaailman” kautta ja on yhteydessä yhteiseen kommunikaatiojärjestelmäämme. Robotiikassa se on käsitteineen yhteinen. Vielä takavuoisinamme objektiivinen ”todellisuus” ja sen usein positivistinen tutkimuskin suodattui monien yksilön tai yhteisön käyttäytymiseen vaikuttavien teoriarakenteiden kautta. Siihen vaikuttivat persoonallisuus, kykyrakenne, oppimistapahtumat, tunne- ja ajatuskuvat sekä etenkin erilaiset tarvejärjestelmät ja niiden painottaminen jokaisen kuluttajan kohdalla erikseen. ”Nec prece nec pretio” – ”Eu rukouksella eikä rahalla.”

Toisin kuin tuottaja tai tuotteen kehittelijä pohtivat, määräävänä ei ole ollut niinkään ekologisen tuotteen tuotekehittely, innovaatiot ja tuotteitten oletettu objektiivinen sisältö, kuin sen myöhemmin subjektiivisena suodattuva todellisuus. Niinpä tämän kirjan tekstikin suodattuu väitöskirjana aivan eri tavalla kuin sosiaalisen median artikkeleina. Kussakin tapauksessa välttämättömyys menee suunnitelmien edelle. – ”Necessitas ante rationem est.” (Curtius).

Määräävänä ei olekaan tuotteen kehittely, innovoivuus tai objektiivinen sisältö, vaan se konteksti, jossa teksti tuotetaan ja tulostetaan, markkinoidaan. Se on fyysinen prosessi kokonaan uudessa informaatioyhteiskunnan paikattiomassa ja ajattomassa todellisuudessamme. Väitöskirjoja ei tehdä sosiaalisen median sivustoilla arvioitaviksi. Ei minkäänlaisella vaivalla – ”Negotio nullo”.

Robotiikassa se tarkoittaa stokastista prosessia satunnaismuuttujista, jotka voidaan määritellä annetuilla todennäköisyyksillä ja indeksoida parametreilla. Helppoa kuin heinänteko. Kun sen osaa. Parametri kun tarkoittaa aikaa ja me elämme ajattomassa maailmassa. Puhutaan jatkuva-aikaisista prosesseistamme. Vanhat innovaatioaallot ovat nekin kadonneet. Newtonin gravitaatiosta on siirrytty aikapäiviä Einsteinin suhteellisuuteen (Luostarinen 2005). Määräävää ei ole niinkään ekologisen tuotteet ja tuotekehityksen innovaatio, oletettu ja objektiivinen sisältö, vaan subjektiivisena suodattuva todellisuus. Tämän ilmiön leviämien on kokonaan muuta kuin isovanhempiemme aikana sekin. Perinteinen fyysinen prosessi kuvataan nyt kokonaan uudessa kontekstissa, informaatioyhteiskunnan paikattomassa todellisuudessamme. Tällä ympäristöllä ei ole päätä eikä jalkoja – ”Nec caput neque pedes.”

Niinpä ekologisen yrittäjyyden kohdalla klustereita käytetään ensin sellaiseen tulkintaan, jossa haettiin ensin kuluttajien tai yrittäjien faktoriulottuvuuksia ja tämän jälkeen havainnoittain vaikkapa faktoripisteiden ja pääkomponenttipisteiden luokiteltuja ja tyypiteltyjä klustereita (ryhmiä) (Luostarinen & Vanhamäki 2001, Luostarinen 2002, 2005). Omassa tutkimuksessani olen käyttänyt innovaation diffuusiokentän tulkinnassa jo varhain nykyrobotiikalle tyypillisiä ratkaisuja. Olen esitellyt niitä lyhyesti ja hägestrandilaisina diffuusikentän tulkintoinani (Hägestrand 1953). Sen yksityiskohtaisessa kuvauksessa ei ole syytä mennä enää tämän edemmäksi. – ”Ne plus ultra”.

Ilmiö muistuttaa gravitaatiokentästä tuttuja spatiaalisia ilmiöitämme taustalla innovaatioiden kulun ja geometrisen kaarevuuden seurauksista. Ilmiö on toinen kuin perinteisen maantieteen sekä sen sosiologian tai taloustieteen kartat keskuksineen ja vaikutusalueineen. Sama pätee aaltoihin, jotka esittelevät taloutta ja sen toimintaa sekä kartalla esitettyjä gradientteja ja suhdannevaihteluja. Näiden gravitaatioaaltojen jatkuva läsnäolo ja reaaliaikaisuus johtaa lopulta avaruuden (spatiaalisen alueen) ja ajan muodostamaan monistoon, jossa elliptisistä aalloista lähestytään lopulta suoraa tai pistettä (Efimov 1970, Profke 1976, Luostarinen 2004, 2005 kuva 7). Kuvassa (kuva 7) on esitetty teollisen kappaletavaratuotannon verkostomalli sekä kaavio klusterista dynaamisena käsitteenä (Lahti 1992). Prosessissa ovat mukana osatoimittajat ja kokoonpanon systeemitoimittajat jalostuksen alkupäässä, jakelukeskukset ja diilerit loppupäässä. Suurteollisuudessa (esim. autoteollisuus) noin 80 % työvoimasta hajaantuu systeemi- ja komponenttihallinnan verkostoihin. Itse kokoonpanoyksikössä työskentelee enää noin 10–20 % työvoimasta. Ei liiaksi – ”Ne nimium”. Sama pätee ekologista yrittäjyyttäkin.

Ekologinen yrittäjä kuitenkin myös poikkeaa edellisestä perusmallista. Suomalainen maaseudun yrittäjä toimii pääosin joko itsenäisenä toimialana tai todennäköisemmin ”systeemitoimittajana” muun yrittäjyyden rinnalla. Näin siis vielä vuosituhannen alussa (2000). Tänään on jo hieman toisin. Kaikesta huolimatta ekoyrittäjä ja samalla myös muuttuva maatalous on viljelijöineen hyvin merkittävä koko luonnonvarojen käyttöön vaikuttava ekologinen toimija. Tätä kautta tavoite ekokestävästä tuotteesta ja sen valvonnasta käy myös tulevaisuudessa mahdolliseksi (tarpeelliseksi) ja imago voi saada uskottavan perustan hieman samaan tapaan kuin luomutuotannossa maataloudessa ja lopulta tuotteena kuluttajan pöydällä. Kenenkään sanomatta vastaan – ”Nemine contradicente.”

Ekologinen yrittäjyys klusteritaloutena ei ole fordistista kokoonpanoteollisuutta, vaan on muistuttanut toimiessaan lähinnä runsaasti työllistävää ja hajaantunutta systeemi- ja komponenttihankinnan verkostoa. Tässä verkostossa on kuitenkin tapahtunut kohtuullisen lyhyessä ajassa harvenemista. Samalla yksikköjen koko on kasvanut. Robotiikka on lisäksi maatalouden tuottajille tuttu käsite. Evoluutiomallina ilmiö oli alkujaan sukua Joseph Schumpterin ajattelulle (Schumpter 1976). Matkailussa se koostuu osatoimittajista, jolloin mukana ovat elintarvikeala ja sen luonnonmukaiset tuotantoketjut, elämyspalvelut ja sen luonnonmukaisesti tuotettavat retki- ym. palvelut, systeemitoimittajat sekä lopulta jakeluketjut sekä paikalliseen, kansalliseen että kansainväliseen käyttöön. Sen tarkempi kuvaaminen on tylsää luettavaa eikä muutenkaan sovi tietää kaikkea. – ”Nec scire fas est omina. (Horatius).

Kokoonpanosta (esim. maatilamatkailu) vastaava osa ekoyrittäjyyden klusterista on hyvin pieni ryhmä kokonaisuutta ja se voi liittyä myös perinteisempään talouden klusteriin. Toisaalta komponentteja kokoava osa ja sen toiminta tulisi ehkä perustua täsmällisesti ja vain ekoyrittäjien klusteriin sekä siellä toimiviin alihankkijoihin. Näin siis vielä vuosituhannen alun suomalaisessa maaseudun yrittäjyydessä. Tämän jälkeen on tapahtunut paljon ja kohdistuen etenkin pienimpiin tuottajiin sekä maaseudun tilakokoihin. Vielä vuosikymmenen alussa suosittelimme keskittymistä design-tuotteisiin sekä täsmällisempää tuotannon imagon ekodesign -tuote tai tuotemerkin hankintaa. Ehdottomat standardit olivat tuolloin välttämättömiä myös pienten osakomponenttien toimittajien kohdalla (Rutanen & Luostarinen 2000). Kilpailu oli ankaraa eikä taivaassakaan ole aina rauha. – ”Nec sidera pacem Semper habent.” (Claudianus).

Vielä vuosituhannen alussa tuotteiden differentiointiaste oli matala, tuotteiden monimuotoisuus oli vähäistä ja kilpailun tyyppinä oli lähinnä hintaetu. Tässä sektorissa ekologinen yrittäjyys ei voinut menestyä Suomessa ainakaan sen tunnettuna lippulaivanamme. Myöhemmin tutkimukset osoittivat parempaa tuotteen loppupään differentioastetta, tuotteiden monimuotoisuutta ja paranevaa palvelua juuri laadukkaissa palveluissa ja etenkin matkailussa (Luostarinen & Vanhamäki 2001). Kun aiemmin markkinatieto oli vain lähinnä ammattilaisten saatavilla, nyt se läpäisi koko prosessin ja myös globaalin rakenteen kaikkine toimintoineen. Kansalliset verkostomme tunnetiin eivätkä ne jääneet läpivalaisematta. Tämä koski juuri ekoyrittäjyyttä sekä sen diffuusioprosesseja. Tästä enemmän myöhemmin siinä missä yrittäjistä ja kuluttajista sekä heidän tyypeistäänkin.

Ennen siirtymistä ekoyrittäjyysklusteriin ja tutkien sen suhdetta verkostotalouteen sekä yhteenvetoon ekoyrittäjyyden klusterin määrittelystä ja ohjelmastamme, muutama kysymys myös paljossa mukana olevalle tekoälylle ja robotiikalle. Millaisia vastauksia saamme nyt kesällä 2024?