Sosiaali- ja terveysalan työ- rakastettu ja vihattu?
Henkilöstö työskentelee äärirajoilla sosiaali- ja terveydenhuollossa. Huoleni on, että tätä ei jakseta loputtomasti, sillä työhyvinvointi ja työn laatu väistämättä kärsivät.
Näyttää vahvasti siltä, että osa hoitajista luopuu pakon sanelemana työstään, ja he menevät muille markkinoille ja jopa ulkomaille asti. Alan vaihtokaan ei ole kovin harvinaista: moni opiskelee kokonaan uuden ammatin.
Kysynkin onko meillä varaa tähän, sillä suuret ikäryhmät terveydenhuollon ammattilaisista jää muutaman vuoden päästä eläkkeelle? Onko ala vetovoimainen, ja miten saamme riittämään ammattitaitoisia työntekijöitä? Pelkoni on, että onko minua hoitamassa kukaan, kun tulen vanhaksi?
Olen tätä asiaa hartaasti pohtinut, että mikä on vastaus tähän ja myös tähän nykyiseen oravanpyörään, jolla näyttää olevan oma osansa. Kaikkialla työelämässä vaikuttaa olevan hyvin samanlaisia piirteitä: isolla osalla työntekijöistä ja esimiehistä on aivan liikaa töitä, ja osalla taas ei ole työtä lainkaan.
Työttömyys ei aina ole oma valinta. Työnantajienkin mahdollisuudet palkata henkilöstöä joustavasti ovat tiukkaan sidottuja. Työn määrää ei siis nykymenolla taideta saada tasaantumaan paremmin.
Olen työni parissa huomannut erityisesti muutaman viimeisen vuoden aikana, että jopa nuoret ammattilaiset kokevat kuormitusta ja uupuvat työhön. Mistä tämä trendi kertookaan?
Emme ole ehkä enää niin työorientoituneita kuin aikaisemmin, eikä oikein jakseta tehdä perusduunia. Kaivataan vaihtelua ja glamouria, eikä se kuitenkaan oikein riitä tai tee tyytyväiseksi. Johtamistakin soimataan. Työn hehku on usein kateissa tai sille asetetaan ylisuuret odotukset. Työn pitäisi kuulemma aina olla vain kivaa. Mutta pitääkö, työhän on työtä, siihen kuuluu ylä- ja alamäkiä. Emmekö enää siedä työn varjopuolia?
Työn lisäksi elämään saattavat tupsahtaa monet elämää kuormittavat asiat työn ulkopuolelta: ihmissuhteiden vaikeudet, vaativat harrastukset , opiskelu tai huonontuneet elämäntavat. Työ ei siis aina olekaan se, joka vain uuvuttaa.
Meille ihmisille on tullut myös monenlaista ”ahneutta”: materia, raha, ura, valta, arvostus ja aika. Kaikki minulle ja heti -ajattelumalli näkyy myös potilastyössä kasvavana asiakkaiden vaatimustason nousuna. Joskus tuntuu, ettei mikään ole tarpeeksi tai ainakaan tarpeeksi hyvää. Lisäksi työtä kuormittavat huonosti tai aggressiivisesti käyttäytyvät asiakkaat. Valkoinen työvaate ei enää olekaan suoja ja auktoriteetti. Mihin ovat meidän sivistyksemme perusasiat uppoamassa? Ei sivistynyt ihminen räyhää, rettelöi tai käy käsiksi. Älä riko hoitajaasi -kylttejäkin jo tarvitaan!
Vain työntekijöiden tai yleensäkin resurssien määrä ei sosiaali- ja terveydenhuollossa ole ratkaiseva, vaan mitä niillä saadaan tuotettua. Työhön tulleista byrokratian kukkasista pitäisi voida edes osittain luopua, sillä turhaa varmistelun varmisteluakin on.
Olisikohan mahdollista, että henkilöstö pääsisi vihdoinkin itse kehittämään ja miettimään omaa työtään ja sen menestyksellistä toteuttamista? Minä uskon, että parhaimmat ideat niin hyvän laadun kuin työhyvinvoinninkin suhteen tuodaan esiin juuri sillä tasolla. Näin kaikki voisivat tuntea olevansa arvostettuja ja tärkeitä työssään ja tuoda oman panoksensa työyhteisön käyttöön. Se on avain parempaan työn iloon ja tulokseen sekä työssä pysymiseen omalla valitsemallaan alalla.
Tekstin aiheet:
Kuka muistaa ”menneenä aikana” kun Kokoomus puhui mm. Sari sairaanhoitajien puolesta – unohtamatta – sosiaalialan työntekijöitä. Kikyä kuin tehostamista eri sääntelyineen/leikkauksineen ”kilpailumarkkinahengessä” on pirullinen vastus terv.sos.aloille kuin myös asiakkaille … tulos tai ulos menetelmällä.
Sulje
Ilmoita asiaton kommentti