Helsingin Uutiset 1.9.2014

Sijaisopettaja Matias, 25, järkyttyi Helsingin lähiökouluissa: ”Kuin aikapommeja” – vaatii opettajilta enemmän kuria

Opettajaksi opiskeleva Matias Nieminen, 25, on järkyttynyt. Kun hän on tehnyt sijaisuuksia Helsingin kouluissa, joidenkin lähiöiden ongelmat ovat iskeneet häntä päin kasvoja – lähes kirjaimellisesti, sillä hän kertoo eräässäkin koillishelsinkiläisessä koulussa joutuneensa puuttumaan kesken oppitunnin puhjenneeseen tappeluun. Oppilaat riehuivat eivätkä halunneet tehdä tehtäviä.

Erityisesti Niemistä järkytti tapa, jolla vakio-opettajat suhtautuivat tilanteeseen.

– Opettaja sanoi, että näytä oppilaille vain Netflixiä, sillä niin hänkin aina tekee, saatesanoilla ”ei täällä tarvitse opettaa mitään”.

Pelolla ajattelen, missä nämä oppilaat ovat 5–10 vuoden kuluttua. Nämä luokat ovat kuin aikapommeja. Meillä ei ole varaa siihen, että tällainen ryhmä nuoria päästetään luisumaan ulos yhteiskunnasta.

Hänen mielestään ongelmien taustalla on epäonnistunut integraatio ja jengiytyminen.

Tässä ei auta lainkaan, että jotkut opettajat ”työntävät päänsä kukkapuskaan”, Nieminen sanoo.

Helsingissä on vakavaa eriytymistä koulujen välillä. Tietyissä lähiöissä ongelmia on järjestään.

* * *

Pääsin eläkkeelle 60-vuotiaana kahdeksan vuotta sitten. En hennonut jättää opettamista, vaan jatkoin sijaismaikkana vielä seitsemän vuotta. Sijaistin Lounais-Vantaalla sekä ala- että yläkouluissa kaikilla luokka-asteilla. Opetin keskimäärin 4-5 päivää viikossa. Nyt en kerkiä.

Erityisen kivaa oli nähdä, miten iso yhtenäiskoulu toimii. Opetin siellä kaikilla luokka-asteilla lähes kaikkia aineita. Hauskaa oli tutustua erityis- ja valmistaviin luokkiin. Kaikkein hauskinta oli opettaa 1-2. luokkia.

Tietenkään en muista kaikkien oppilaiden nimiä, vaikka kasvoja on kyllä jäänyt mieleen. Oppilaat moikkaavat kyllä reippaasti, kun he näkevät minut vaikka fillarilla ajellessani tai ostarilla.

Vähän aikaa sitten uimahallissa käydessäni oli pieniä oppilaita jonossa odottamassa uimaopetukseen pääsyä. Tunnistin ryhmän. Yksi poika kysyi, minulta, että missä sä Kai-Ari oot ollut, kun et oo pitkään aikaan opettanu meitä. Sä kerrot aina niin kivoja tarinoita? Ei siinä muu auttanut kuin todeta, että eläkkeellä ollaan. Nykylapsilla on valtaisa tarinajano.

Sijaisopettaja Nieminen totesi, että Helsingissä on vakavaa eriytymistä koulujen välillä. Tietyissä lähiöissä ongelmia on järjestään. Näin se on koko pääkaupunkiseudulla.

Nieminen on rohkea nuori mies, kun hän kertoo asiat niin kuin ne ovat. Joskus tuntuu siltä, että opettajat joko eivät kehtaa tai uskalla kertoa asioista niin kuin ne ovat. Opettajat ovat joko nössöjä tai sitten heidät on peloteltu.

Opettaja sanoi, että näytä oppilaille vain Netflixiä, sillä niin hänkin aina tekee, saatesanoilla ”ei täällä tarvitse opettaa mitään”.

On surullista, kun opettaja sanoo noin. Todennäköisesti luokka on vienyt opettajan voimat ja hän on joutunut antamaan periksi.

Itse sijaistin ns. hyvissä kouluissa. Ei tarvinnut juurikaan tapella kännyköiden kanssa. Järjestyshäiriöitä ei paljoa ollut.

Pari kertaa jouduin kyllä pahaan paikkaan, kun vakiopettaja oli edellisenä päivänä jättänyt työt kuin seinään kesken lukuvuoden. Ottanut loparit siis. Luokat olivat sellaisia, että niissä olisi väsähtänyt kuka tahansa. Tietenkin minut kokeneena opettajana laitettiin niihin luokkiin.

Nieminen kertoi joutuneensa puuttumaan kesken oppitunnin puhjenneeseen tappeluun. Minä jouduin puuttumaan tappeluun seitsemässä vuodessa muistaakseni pari-kolme kertaa ja silloinkin välitunneilla.

Minulle annettiin joka kerta kunnon sijaistamisohjeet, ellei opettajalle tullut ns. äkkilähtö joihinkin muihin toimiin. Joskus ohjeet olivat liiankin tarkat, minulle olisi riittänyt, että annetaan aihe tai merkataan vaikka kirjan sivut. Kertakaan ei sanottu, että näytä niille vaikka Netflixiä.

Lundellin ratkaisu pääkaupunkiseudun segregaatioalueiden kouluille:

Pääkaupunkiseudulla segregaatio-ohjelmat ovat hyvin kevyitä ja tehottomia. Parasta segregaation ehkäisyä on suora ja vahva panostaminen segregaatioalueiden kouluihin. On selvää, että sellainen maksaa paljon, mutta Euroopasta löytyy malleja, kun on epäonnistuttu kotoutumisessa. Se vasta maksaakin.

Tehokkainta on, kun segregaatiokoulujen luokkakoko olisi maksimissaan 16 oppilasta. Silloin opettajalla olisi aikaa opettaa lasta yksilönäkin. Hyvin tärkeää on ryhmäyttäminen ja yhteisöllisyys. Ollaan yhdessä ja yritetään keskustella. Ollaan ihmisiksi.

Valmistavalla luokalla on oltava kaksi vuotta. Joka luokka-asteella on oltava yksi erityisluokka.

Turha rönsyily ja hörhöily on jätettävä pois. On keskityttävä perusasioihin.

Lukemisen opettaminen on avainasemassa. Ei voi opiskella, jos ei ymmärrä lukemaansa. Oppikirjat kunnolla käyttöön. Oppilaille on luettava ääneen tarinoita ja heille on tarjottava luettavaksi kaunokirjallisuutta.

On edettävä systemaattisesti. Oppilaiden on tiedettävä, missä mennään.

Kaiken maailman hyppyyttäminen kuten tavat, vavat tai muut vastaavat tunnit pannaan, koska tuntien alut venyvät ja venyvät. Samalla estetään konfliktit ja muut turhat kuviot ja väännöt naapuriluokkien oppilaiden kanssa.

Oppilaita on opetettava. Opettajan on oltava opettaja. On vaadittava.

Oppimisympäristön on oltava selkeä. Pulpetit käyttöön, ettei oppilaiden tarvitse hake tavaroita ties mistä.

Taide- ja taitoaineisiin on panostettava. Opintoretkiä kerran kuussa.

Kaikkien sääntöjen on oltava ymmärrettäviä ja niitä on myös noudatettava. Kiusaamiseen on puututtava lujasti.

Vanhempien kanssa pitää tehdä yhteistyötä. Jos muu ei auta, heitä on kutsuttava kouluun vaikka koulupäivän jälkeen ja on kerrottava asiat niin kuin ne ovat.

Jos oppilas ei millään pysy järjestyksessä ja torpedoi opetusta, niin silloin on soitettava vanhemmille ja pyydettävä, että he hakevat oppilaan kotiin riehumasta. Työrauha on taattava.

Periksi ei saa antaa.

Kiitos Matias Nieminen, kun puhuit asioista suoraan.

Niin, ja se vanhan kurin synonyymi on järjestys. Ei sen kummempaa.

https://properuskoulu.blogspot.com/2024/09/sijaisopettaja-niemisen-suorat-sanat.html