Huumorin hautajaiset

Huumori siunattiin haudan lepoon torstaina klo 14.00, heti palaverin jälkeen ja ennen iltapäiväkahvia. Tilaisuus oli asiallinen, kuten vainajan toiveiden mukaisesti. Kukaan ei nauranut. Vainaja ei olisi sitä halunnutkaan.

Arkku oli harmaa, kuten nykyinen yleinen mielipide. Sen päälle asetettiin seppele, jossa luki: “Tarkoitus oli hyvä, mutta joku saattoi loukkaantua.” Papin puheessa muistettiin huumoria sellaisena kuin se ennen oli: kevyenä, yllättävänä ja joskus vähän väärässä paikassa. Nykyäänhän väärä paikka on kaikkialla.

Läheiset kertoivat, että huumori alkoi voida huonosti jo vuosia sitten. Ensin se menetti ironiantajunsa. Sitten sarkasmi diagnosoitiin riskikäyttäytymiseksi. Viimeisenä lähti itseironia, joka ei koskaan toipunut palautteesta, jossa todettiin, että “vaikka vitsailet itsestäsi, joku muu voi silti loukkaantua”.

Huumori yritti sopeutua. Se kävi koulutuksia, luki ohjeita ja pyysi ennakkoon anteeksi vitsejä, joita ei ollut vielä kertonut. Se lisäsi loppuun selityksiä: “Tämä oli vitsi.” Lopulta sekin tulkittiin puolusteluksi.

Tilaisuudessa nähtiin monia tuttuja. Paikalla olivat Ainakin Yritin, Se Oli Vain Läppä sekä Kukaan Ei Tarkoituksella. He istuivat hiljaa ja nyökyttelivät. Takaosassa seisoi pieni joukko, joka kuiskasi: “Kyllä me vielä keskenämme.” Joku hymähti, mutta katsoi nopeasti ympärilleen.

Muistotilaisuudessa tarjoiltiin kahvia ja täysin neutraaleja keksejä. Ei liian makeita, ettei kukaan kokisi sokerisyrjintää. Puheenvuorot pidettiin turvallisella etäisyydellä kaikesta hauskasta. Yksi vanhempi sukulainen aloitti tarinan sanoilla “Tämä muistuttaa minua eräästä jutusta…”, mutta pysähtyi puolivälissä ja vaihtoi aiheen säähän.

Kun arkku laskettiin, joku pudotti vahingossa banaaninkuoren. Kaikki katsoivat sitä hetken. Kukaan ei liukastunut. Eikä kukaan nauranut. Se olisi ollut epäkunniottavaa.

Hautajaisten jälkeen huumori jäi lepäämään. Mutta jos oikein hiljaa kuuntelee, saattaa joskus kuulla pienen tirskahduksen. Se tulee yleensä silloin, kun joku sanoo ääneen sen, mitä kaikki ajattelevat – ja tajuaa vasta jälkeenpäin, että sekin oli jo vitsi.

Jarmo Nahkamäki, Jkl.