Suomen kansanäänestys Euroopan unionin jäsenyydestä on torpattu monella suulla. Syitä on monia: Puhuminen siitä on vastuutonta ja aiheuttaa epävakautta, kansalta on jo kysytty, aika ei ole oikea ja ennen kaikkea pitäisi olla tarkka suunnitelma siitä, mitä tehdään jos tulos olisi eroaminen. Tämä siitäkin huolimatta, että kansanäänestyksen lopputulos voi aivan hyvin olla myös unioniin jääminen. Yleinen konsensus EU-kannattajien leirissä tuntuu olevan se, että nyt pitää unionia uudistaa ja Suomen pitää olla taas kerran niissä kuuluisissa päättävissä pöydissä sitä tekemässä. Unionia pitää kuulemma tehostaa lähemmäksi ihmisiä ja kansallisvaltioita. Tai jotain sinne päin. 

Tätä keskustelua unionin liittovaltiokehityksen hidastamisesta/estämisestä on kuitenkin käyty nyt jo useita vuosia. Ja paljonko se on hidastunut?

Eli käännetäänpä tämä asia toisinpäin. Jos suunnitelma tulee olla, onko näin ollen siis oikein olettaa, että näillä ”unionin uudistajilla” on selkeä suunnitelma siitä kuinka Suomi tulee niissä päättävissä pöydissä tätä tekemään? Kuinka kauan olemme valmiita odottelemaan, että unionin suunta kääntyy takaisin kohti sen alkuperäistä ajatusta? Mitä ovat ne konkreettiset asiat, joiden täytyy muuttua, jotta voimme todeta onnistunemme unionin uudistamisessa? Vai olemmeko valmiita odottelemaan vaikka tuomiopäivään saakka sitä, että josko se kohta?

Loputon status quon vaaliminen vakauden nimissä voi joskus olla myös pelon aiheuttamaa lamaantumista.