Hyvät lukijat!

Yhdysvaltojen uuden presidentin Donald Trumpin ajama politiikka on lyhyessä ajassa ajanut koko Euroopan merkittävästi lähemmäs totaalista suursotaa, kuin koskaan aikaisemmin, sitten toisen maailman sodan.

Kuten olen monesti todennut, ”Jos haluat nähdä tulevaan, katso menneeseen!”. Edellä olevan toteamukseni mukaisesti on nykyistäkin tilannetta katsottava ensin historiallisesta perspektiivistä.

Olen aina suhtautunut kriittisesti laajempaan yhteistyöhön Yhdysvaltojen suhteen. Kriittisyyteni perustuu siihen, että Yhdysvaltojen intresseissä Euroopan kohtalo ei koskaan ole ollut merkittävässä roolissa. Jotta katsontakanta on oikea, ei tule arvioida vallitsevia asiakokonaisuuksia siten, että niitä käsitellään Euroopan suunnalta, vaan tilannetta on katsottava Yhdysvalloista, Yhdysvaltalaisten poliitikkojen silmin Euroopan suuntaan.

Historia on osoittanut, että Yhdysvaltojen ”strateginen silmä” on aina, kuten myös nyt suuntautunut Aasiaan sekä Lähi-Itään.

Viimeistään ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain politiikka omaksui niin kutsutun ”Isolationalismin”, jonka nimi tulee suoraan englannin kielen eristäytymistä tarkoittavasta sanasta isolation. Yhdysvallat siis yhtenä maailman suurvalloista eristi itsensä Euroopasta.

Hyvin nopeasti toisen maailman sodan alun jälkeen Saksan niin strategisesti, kuin materiaalisesti modernein sotakoneisto valloitti käytännössä koko Euroopan, lähestyi Moskovan portteja sekä eteni pysäyttämättömästi myös Pohjois-Afrikassa.

Englannin pääministeri Winston Churchill ja Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin olivat häviämässä sodan. Erityisesti Churchill pyrki lukuisissa neuvotteluissa saamaan Yhdysvallat konkreettisesti puolelleen. Yhdysvaltojen suhtautuminen oli voimakkaan kielteinen, he eivät halunneet puuttua Euroopassa olevaan suursotaan. Ainoana tukitoimena olivat Atlantin yli tulleet materiaalitoimitukset, jotka Saksan tehokas sukellusvenearmada pystyi helposti upottamaan.

Joulukuussa 1941 Japani hyökkäsi Pearl Harborgissa sijaitsevaan, Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan. Japanin sekä USA:n välille puhjennut sota liittyi Aasiaan, josta Yhdysvallat oli kiinnostunut. Vaikka Japani oli Saksan liittolainen, ei sodan puhkeaminen USA:n ja Japanin välilläkään saanut Yhdysvaltoja suostumaan Churchillin toiveeseen liittyä mukaan Saksan vastaiseen liittoumaan.

Noin puoli viikkoa Japanin hyökkäyksestä Pearl Harboriin Saksan valtakunnan johtaja Adolf Hitler julisti sodan Yhdysvalloille. Sodanjulistus perustui olettamaan, että Japani Saksan liittolaisena muodostaisi toisen rintaman Neuvostoliittoa vastaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Saksa olisi kyennyt haastamaan Yhdysvallat taisteluun samalla mantereella, mutta Euroopan ja USA:n välillä oli, kuten on edelleen laaja Atlantin valtameri. Vaikka saksalaiset sukellusveneet pystyivät operoimaan jopa Yhdysvaltain itärannikolla, Saksalla ei ollut sotilaallisia vaikutusmahdollisuuksia USA:n laajaan aseteollisuuteen, jolla nyt aloitettiin merkittävä tuki niin Englannille, kuin myös Neuvostoliitolle. Kyseinen aseteollisuus alkoi ajan kuluessa muodostaa Saksaa ja sen puolella olevia valtiota vastaan taistelevalle liittoumalle selkeän materiaali ylivoiman. Edellä olevaan viitaten, katson sodanjulistuksen Yhdysvalloille yhdeksi Hitlerin vakavimmista strategisista virheistä. Sodanjulistuksella USA pakotettiin vastentahtoisesti mukaan sotaan, johon se ei olisi halunnut liittyä!

Hitler nimitti kapitalistisen USA:n sekä kommunistisen Neuvostoliiton liittoumaa ”Epäluonnolliseksi allianssiksi” ja tässä hän oli myös oikeassa. Jo toisen maailmansodan loppuvaiheessa alkoi ”kilpajuoksu Berliiniin”, eli Neuvostoliiton ja länsiliittouman kilpailu siitä, kuka valloittaa Kolmannen valtakunnan pääkaupungin.

Toisen maailmansodan ”jälkimainingeissa” Eurooppaan laskeutui niin kutsuttu ”rautaesirippu” ja käynnistyi kylmä sota Neuvostoliiton sekä sen satelliittivaltioiden ja Yhdysvaltojen/Länsi-Euroopan välillä.

Tässä historiallisessa tilanteessa, sen hetkiset suurvallat Neuvostoliitto ja USA olivat toistensa vastakohdat. Vallitsevassa uudessa tilanteessa, NATO:n muodostumisen myötä, Yhdysvalloilla oli ensimmäistä kertaa, mutta tässäkin asiassa puhtaasti oman edun johdosta kiinnostusta koskien Eurooppaa.

Neuvostoliiton romahtaessa maailma ja varsinkin Eurooppa kokivat jälleen merkittäviä muutoksia. NATOLTA, sen johtovaltiolta Yhdysvalloilta sekä Euroopalta oli ”hävinnyt” päävastustaja eli Neuvostoliiton.

Yhdysvaltain läsnäolo jäi sen omien NATO-joukkojen muodossa, mutta Euroopan valtiot eivät ottaneet ihmiskunnan sotaisan historian viisaudesta ”Rauhassa kylvetään yleensä uuden sodan siemen” mitään opikseen. Ei ymmärretty, että voimalle muodostuu aina vastavoima. Selkeän uhan puuttuessa, Euroopassa alettiin uskoa harhakuvaan pysyvästä, ikuisesta rauhasta. Edellä mainitsemani harhakuvan johdosta suurin osa Euroopan valtioista ”löi omat asevoimansa polvilleen” muun muassa lakkauttamalla yleisen asevelvollisuuden.

Sotaisan maailman historiamme yksi tärkeimpiä oppeja on se, että: ”Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan!”. Tänä etsikkoaikana, kun Euroopan olisi tullut valmistautua tulevaan, avusti se monia, käytännössä USA:n omaan valtapolitiikkaan sekä öljy/muiden luonnonvarojen hallintaan liittyviä sotia. Yhdysvaltojen välillä YK:n mandaatilla ja välillä ilman sitä toteutettujen ”Länsimaisen demokratian levittämisen” verukkeella käytyjen sotien todellinen luonne paljastui USA:n jättäessä jälkeensä pelkkiä savuavia raunioita sekä entisestään radikalisoituneempia ääriryhmittymiä.

Harhakupla ikuisesta rauhasta puhkesi lopulta, uudelleen voimistuneen Venäjän aloittaessa suurhyökkäyksen Ukrainaan. Allekirjoittanut on aina suhtautunut NATO:n erityisellä varauksella, juuri sen vahvan USA kytköksen johdosta. Erityisen kriittisesti suhtauduin myös Suomen ja Yhdysvaltain DCA-sopimukseen, eli molemmin puoliseen puolustusyhteistyöhön.

Maamme päästessä vihdoin osaksi sotilasliitto NATO:a, valtionjohtomme ei ”NATO hurmiossa” pohtinut DCA-sopimusta riittävän pitkällä perspektiivillä. Valtiosopimuksista voidaan todeta, että ”Valtiosopimukset ovat lähtökohtaisesti voimassa niin kauan, kuin ne hyödyttävät vahvempaa osapuolta!”.

Olisi tullut katsoa historiaan. Olisi tullut nähdä Yhdysvaltain oman valtapolitiikan muodostavan aina päämotiivin, koskiessa kyseisen valtion Eurooppaan liittyviä toimia. Erityisesti olisi tullut nähdä, että se USA:n johto, jonka kanssa DCA-sopimus tehtiin, tulisi hyvin todennäköisesti vaihtumaan Donanld Trumpin hallintoon. Muun muassa kyseisiin asioihin otin varoittavan äänensävyn reilu vuosi sitten kirjoittamassani blogissa: ”Tasavallan presidentti puolustusvoimien ylipäällikkönä”.

USA:n uusi presidentti Donald Trump on lyhyen vallassaoloaikansa aikana konkretisoinut uhkakuvat, joista varoitettiin. Trump, Putin ja Xi ovat luomassa uuden maailman järjestyksen sekä siihen liittyvän etupiirijaon. Trumpin hallinto romutti lauseellaan ”Venäjä on Euroopan ongelma” niin Suomen ja Yhdysvaltainvälisen DCA-sopimuksen, kuin NATO:n viidennen artiklan uskottavuuden USA:n osalta.

Trump on omannut itselleen oikeuden neuvotella Ukrainan ja Euroopan yli, niitä kuulematta rauhanehdoista koskien suvereenia Ukrainan valtiota, suoraan hyökkääjävaltio Venäjän kanssa. Samoin absurdiksi farssiksi muodostuneessa Trumpin ja presidentti Zelenskin neuvotteluissa, aikaisemmat keskustelut muun muassa Ranskan presidentti Mackronin ja Englannin pääministerin Starkerin kanssa osoittautuivat Trumpin osalta pelkäksi teatteriksi. On myös nähtävä, että Trumpin näkemys Ukraina-tuen olemisesta eräänlaisena lainana, vastaa hyvin Yhdysvaltojen aina ajamaa Eurooppa politiikkaa.

Politiikka sekä sota ovat tietynlaista shakkia. On pystyttävä arvioimaan vastapuolen useat toimintaskenaariot monta siirtoa eteen päin, sekä suunniteltava omat siirrot valmiiksi vastaamaan jokaista vastapuolen mahdollista toimea kohtaan.

Katson, että Euroopan on aika katkaista toisen maailmansodan jälkeen syntynyt ”napanuora” Yhdysvaltoihin. Euroopan ja Euroopan maiden on aika jälleen uudestaan ”aikuistua”, nousta polviltaan ja vastata itse omasta turvallisuudestaan!

Trumpille on tehtävä selväksi, että Ukraina on itsenäinen valtio ja vain ja ainoastaan Ukraina itse päättää sodasta, rauhasta sekä mahdollisen rauhansopimuksen ehdoista.

Euroopan on Yhdysvaltojen toimista riippumatta jatkettava Ukrainan aseellista sekä taloudellista tukea, jopa oman puolustuksen hetkellisellä kustannuksella. On nähtävä tosiasia, että Euroopan kohtalo ratkeaa hyvin pitkälti Ukrainan sodassa. Jos Ukraina kaatuu tai pakotetaan Venäjää myötäilevään pakkorauhaan, Putin ei lopeta. Jos Venäjä pääsee itseään tyydyttävään ratkaisuun Ukrainassa, sota hyvin todennäköisesti eskaloituu muualle Eurooppaan tai muuttuu koko Eurooppaa koskevaksi suursodaksi.

Selkeän viestin antaminen Yhdysvalloille hyödyttää Eurooppaa myös toisella tavalla. Trump käsittelee valtiota hyvin pitkälti niitä johtavien henkilöiden suhteen, siksi on tärkeää oheisessa kontekstissa nähdä myös Trump henkilönä presidenttiroolin takana.

Trump elää edelleen aikanaan vetämänsä diiliohjelman maailmassa. Tilanteessa, jossa Eurooppa ”lyö kovan kovaa vastaan”, Trump joutuu asemaan, johon ei uskonut päätyvänsä. Uudessa tilanteessa Trumpin on ”paljastettava korttinsa” siitä vetääkö hän todellakin Yhdysvaltojen NATO-joukot Euroopasta. Lisäksi ”Trump-myytti” USA:n republikaanien joukossa horjuu. Hän ei saanut tahtoaan läpi, diiliohjelman termein, Trump tuli itse erotetuksi.

Vaikka Trump toteuttaisi pahimmat uhkauksensa koskien oman maansa NATO-joukkojen poisvetoa Euroopasta, ei se olisi katastrofi. Silloin Eurooppa ja eurooppalaiset maat todellisuudessa tietäisivät omat sotilaalliset resurssinsa. Ne olisivat hetkellisesti, Yhdysvaltojen vetäydyttyä heikentyneet, mutta ne olisivat realistiset. Yhdysvaltojen todellinen halu taistella Euroopan puolesta on varsinkin Trumpin aikakaudella iso kysymysmerkki. Kuten edellä totesin, tilanteessa, jossa eurooppalaiset valtiot puhtaasti vastaavat sotilaallisesta kyvystään, se olisi hetkellisesti heikentynyt, mutta tilannekuva olisi realistinen. Se ei perustuisi enää USA:n ”illuusioarmeijaan”, jonka tuki Euroopalle, erityisesti Trumpin ollessa presidenttinä on epävarma!

Kautta historian, Venäjä on ymmärtänyt vain voiman päälle. Se, että Eurooppa selkeästi antaisi epäluottamuslauseen Trumpille hänen ”rauhanneuvottelijan roolissaan” olisi henkistä voimaa, päättäväisyyttä. Edellä oleva yhdistettynä eurooppalaisten valtioiden voimalliseen, omien asevoimien kasvattamiseen ei jäisi vaille huomiota myöskään Kremlissä!

Aikanaan, Suomenlinna perustettiin turvaamaan ja suojaamaan Helsinkiä mereltä tulevalta hyökkäykseltä. Suomenlinnan rakennuttaja Augustin Ehrensvärd kirjaututti niin kutsutulle Kuninkaan portille muistutuksen tuleville sukupolville. Tämä kiveen hakattu viisaus toimikoon tulevaisuudessakin maamme ohjenuorana ja siihen päätän oheisen blogini.

”JÄLKIMAAILMA. SEISO TÄÄLLÄ OMALLA POHJALLASI ÄLÄKÄ LUOTA VIERAAN APUUN!”