Maahanmuuttokeskustelun ytimessä ovat hyvin useasti ihmisoikeudet, joihin vedotaan pääasiassa niissä tilanteissa, joissa halutaan oikeuttaa kehitysmaista tulevan humanitaarisen maahanmuuton ja suuren monikulttuurisuusprojektin toteutus. Milloin on ihmisoikeus saada täysi ylläpito Suomesta loppuiäksi, milloin on ihmisoikeus jäädä Suomeen karkotuspäätöksestä huolimatta.

Ihmisoikeuksiin vetoaminen on hyvin tehokas perustelu, sillä onhan niiden arvo hyvin laajasti tunnustettu ympäri maailman. Lukuisat maailman valtiot ovat sitoutuneet niihin ja uusia valtioita tulee niiden piiriin. Uusia ihmisoikeussopimuksia laaditaan myös tulevaisuudessakin ja tämän seurauksena on myös uusien standardien inkorporointi kansalliseen lainsäädäntöön. Ihmisoikeudet asettavat siten ”uuden normaalin”, jonka ulkopuolelle astuminen on ihmisoikeuksien vastaista, mahdollisesti jopa ihmisoikeusloukkaus. Tämän kaltaisten sopimusten laadinta itsessään on perusteltua, koska niiden avulla voidaan edistää ihmiskunnan kehitystä yksilönvapauksien (omaisuudensuoja, sananvapaus, jne.) turvaamisessa. Näin voidaan myös päästä vähitellen eroon yhteiskuntajärjestelmistä, jotka perustuvat ihmisten alistamiseen esimerkiksi väkivaltaisen uskonnon nojalla.

Monikulttuurisuusideologian puolustajilla kuitenkin unohtuu tässä suhteessa se, että ihmisoikeussopimukset ovat aina sidottuja omaan aikaansa. Ovathan ne viime kädessä ihmisten itsensä kirjoittamia sopimuksia. Ihmisoikeuspapereita hiotaan ja sorvataan pitkään komiteoissa, jotta sanamuodot saadaan joskus passaamaan kaikille osapuolille. Mikä on ihmisoikeutta ja mikä jätetään ihmisoikeuksien ulkopuolelle? Mistä asiasta tulee ihmisoikeus 20 vuoden päästä ja mikä oikeus poistetaan luettelosta?

On retorisesti merkittävä saavutus, jos jokin asia voidaan taidokkain sanankääntein depolitisoida ja tehdä polttavasta aiheesta ihmisoikeuskysymys, ja näin ollen luoda siitä lähes jumalallista alkuperää oleva kritiikitön ilmiö. Se, että läpeensä poliittinen kysymys (esimerkiksi Suomen monikulttuuristaminen verorahoilla) voidaan irrottaa politiikan alasta ja tehdä siitä ihmisoikeuskysymys, ei tapahdu itsestään, vaan edellyttää pitkäaikaista mielenmuokkausta. Mekaniikka tässä on saman kaltainen kuin neuvostovastaisten ihmisten jahdissa vielä muutama vuosikymmen sitten. Jotkut poliittiset kysymykset eivät yksinkertaisesti kestäneet päivänvaloa (Neuvostoliiton ja sosialismin negatiiviset vaikutukset), minkä vuoksi niistä keskustelua oli rajoitettava sosiaalisia stigmoja jakamalla. Kuka haluaa olla neuvostovastainen? Oletko sinä neuvostovastainen?

Jos ihmisoikeussopimus tulee voimaan eduskuntalain nojalla, mutta kansalaisilta kielletään lain vaikutusten arviointi, kuinka terveessä tilassa suomalainen (ja länsimainen) demokratia on?

Ihmisoikeudet vuonna 1960 voivat olla täysin täysin riittäviä tai riittämättömiä vuonna 2100, sillä emme vielä voi tuntea kyseisen vuosisadan yhteiskunnallisia olosuhteita. Onko tuolloin käyty maailmanlaajuisia sotia, kärsitty nälänhädästä tai suurista kansainvaelluksista, jotka ovat tuhonneet laajoja alueita – vai elääkö ihmiskunta vaurauden huipulla? Jos olisi niin, että vuonna 2100 maapallolla elämä on käynyt äärimmäisen vaikeaksi, olisi suorastaan naiivia olla vaatimassa vuoden 2016 ihmisoikeussopimusten mukaisia olosuhteita. Jos esimerkiksi jokin Pohjoismaa olisi kokenut täydellisen taloudellisen romahduksen ja maan asukkaat muuttaneet muualle, olisi epätodellista olla vaatimassa sellaisia etuuksia, joihin yksinkertaisesti ei ole varaa. Toki nämä ovat kärjistäviä esimerkkejä, mutta niiden tarkoituksena on osoittaa ihmisoikeuksien sidonnaisuus omaan aikaansa. Tämä tarkoittaa sitä, että tiettyä ”totuutta” ei voida välttämättä soveltaa toisena ajankohtana, mikäli olosuhteet ovat muuttuneet olennaisesti. Sanotaan, että laki muovaa yhteiskunnan, mutta periaate toimii toiseenkin suuntaan – vallitsevat yhteiskunnalliset olosuhteet muovaavat oikeuden.

Mikrotasolla sama keskustelu voidaan käydä esimerkiksi hätävarjelusta. Laki sanoo, ettei toista saa lyödä, mutta joskus voi joutua tilanteeseen, jossa joutuu olosuhteiden pakosta rikkomaan lakia, että säilyttää oman henkensä. Sama koskee myös pakkotilaa, jossa ovi on murrettava, että ihmiset voidaan pelastaa tulipalon kourista. Tätä muuten epäoikeudenmukaista tekoa voidaan pitää oikeutettuna juuri siitä syystä, että olosuhteet tekevät siitä sellaisen. Poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi on siis mahdollista poiketa säännöstä, jos sillä voidaan suojella jotain suurempaa hyvää.

Pakolaisuutta ja turvapaikanhakua koskevia kansainvälisiä sopimuksia on myös voitava avata uudelleen, sillä olosuhteet ovat muuttuneet vuosikymmenten aikana merkittävästi. Yli 32 000 turvapaikanhakijan saapuminen Suomeen yhden vuoden sisällä on ennen kaikkea politiikkaa, johon sisältyy niin taloudellinen, sosiaalinen kuin kulttuurillinen näkökulma. Koska se on politiikkaa, on voitava kysyä myös kipeitä kysymyksiä. Onko meillä varaa tähän? Kuka maksaa? Mitkä eturyhmät hyötyvät rahallisesti? Minkälainen perintö annetaan jälkipolville? Mitä, jos sama jatkuu vielä vuosikausia?

On yllättävän helppo vaatia kaikille kaikkea ilmaiseksi, mutta jonkun sekin pitää maksaa. Kun oman lompakon, oman puolison ja omien lasten turvallisuus ei ole uhattuna, ei ole tarvetta muutokseen. Jos esimerkiksi Ruotsissa kaikki maan kansanedustajat joutuisivat elämään Malmön ongelmalähiöissä, voisi muuttua sielläkin ääni kellossa. Mutta kun ei tarvitse. Poliittinen tekopyhyys paistaa niin selvästi läpi kummallakin puolen Pohjanlahtea.

Olisi hyvin mielenkiintoista kuulla, missä menee ”ihmisoikeuspuolustajan” mielestä se raja, jonka jälkeen hänestäkin muuttuu ”maahanmuuttokriitikko”. Tarkemmin: Mihin rahalliseen arvoon tai yhteiskunnalliseen muutokseen asti on siedettävä monikulttuurisuuden haittavaikutuksia, jonka jälkeen on hänenkin mielestä laitettava kansallinen etu ensin? Onko raja 100 000 turvapaikanhakijassa, 300 000 turvapaikanhakijassa vai kenties miljoonassa? Saako Suomi vielä velkaantua 5, 10 vai 20 miljardia euroa vuoteen 2025 mennessä? Saako Suomeen tulla sharia-tuomioistuimia? Silloin, kun koululuokissa puolet lapsista on pukeutunut mustiin kaapuihin? Vai onko todellakin niin, ettei mitään rajaa ole, vaan piikki on auki tästä ikuisuuteen?

Jos ihmisoikeussopimuksia ei ymmärretä ihmisten tekeminä sopimuksina, niistä muodostuu uskonnollisia opinkappaleita, joita aletaan sokeasti seuraamaan ilman kritiikkiä. Ja tässä onkin mielenkiintoinen kysymys humanisteille. Järkeilyyn nojaavan valistuksen aikakauden perintönä on saatu häivytettyä teokratiaan ja perintöoikeuksiin nojaavat yhteiskuntajärjestelmät. Ihmiselle on annettu järki, joten käyttäköön hän sitä. Tilalle on saatu kansanvaltaan nojaavat yhteiskunnat, jotka perustuvat siihen, että hallitsijoita voidaan vaihtaa ja kaikkea voidaan kritisoida. Kritisointi on olennainen osa demokraattista järjestelmää. Jos sananvapautta ei ole, ei voi olla demokratiaakaan. Kun ihmisoikeudet on nostettu uskonnon kaltaiseen statukseen monikulttuurisuusideologian pönkittämiseksi, on samalla hylätty se humanistinen viitekehys, josta ihmisoikeussopimukset nousevat. Ihmisoikeuksien yhtenä tarkoituksena on turvata kritisoinnin mahdollisuus ja kaiken kyseenalaistaminen. Kun ihmisoikeuksien aikasidonnaisuutta ei voida kyseenalaistaa, on alettu palaamaan siihen tilaan, josta valistuksen aikakaudella haluttiin päästä eroon. Rasistikorttien heittely ei kovinkaan eroa siitä, kuinka historian saatossa eri tavoin ajattelevia ihmisiä on julistettu harhaoppisiksi ja sen johdosta laitettu roviolle. Mutta lakia on voitava kritisoida, koska laki on ihmisen itsensä laatima. Yhteiskunnallinen kritiikki on vapaan yhteiskunnan kulmakivi. Se mikä ei voi olla oikeus eikä kohtuus, ei voi olla myöskään laki.

Uskonnolliset opinkappaleet vaativat tulkitsijansa. Tässä tapauksessa ihmisoikeuksien oikeaoppisiksi tulkitsijoiksi ovat asettuneet muun muassa eräänlaiset ihmisoikeusjärjestöt sekä ihmisoikeusasioihin vihkiytynyt yliopistoväki. Jos Suomessa esitetään rajoituksia tai leikkauksia maahanmuutto- ja monikulttuurisuusasioihin, eipä aikaakaan, kun ”ihmisoikeuspuolustajat” huutavat, kuinka tämä on ihmisoikeuksien vastaista. Iltauutisiin saadaan aina jostain repäistyä dosentti, professori tai joku muu ”asiantuntija”, joka kertoo ”absoluuttisen puolueettoman arvionsa” (=mielipiteensä) siitä, kuinka ihmisoikeuksia aivan ilmiselvästi ollaan tuhoamassa Suomessa. Välillisesti näiden tahojen mielipiteet tulevat myös perustuslakivaliokuntaan, joka on perustuslainmukaisuuden korkea tulkitsija Suomessa. Tätä asiantuntijakuulemisiin perustuvaa järjestelmää on myös kutsuttu varjovaikuttamiseksi, koska siten lainsäätäjää voidaan ohjata huomaamattomasti tiettyyn suuntaan. Tässä yhteydessä on painotettava sanaa mielipide, sillä oikeustiede ei ole arvovapaata, kuten ei (humanistinen) tiede yleisestikään ole. Aina, kun astutaan formaalin päättelyn ja matemaattisten tosiseikkojen ulkopuolelle, tulee mukaan ihmisen subjektiivisiin käsityksiin perustuva tulkinta. Siihen sisältyy kiistelyn mahdollisuus ja eriävien mielipiteiden esittäminen – siksi se on luonteeltaan poliittista (Carl Schmittin ajatusta mukaillen). On esimerkiksi arvokysymys, mitä perusoikeutta painotetaan perusoikeuskollisiossa toisen perusoikeuden kustannuksella. On myös arvokysymys, millainen painoarvo annetaan sisäiselle turvallisuudelle suhteessa avoimien rajojen politiikkaan. Ratkaisuja näihin poliittisiin kysymyksiin ei saada kristallipallosta, joka antaa absoluuttisen puolueettomat vastaukset jokaisena aikakautena.

Lainsäätäjän joutuu myös joskus raksutella aivojaan, jotta kykenee hahmottamaan poliittisen pelin, joka liittyy asioiden politisointiin ja depolitisointiin. On ainoastaan lainsäätäjän omaa heikkoutta, jos ajattelee, että minkä hyvänsä professorin tai ”ihmisoikeusasiantuntijan” sana on hyväksyttävä sellaisenaan. On myös osattava hahmottaa se, kuinka ilmiö X pyritään irrottamaan politiikan (=kritisoinnin) piiristä. Tämä on tärkeää, sillä ihmisoikeuksien ympärillä pelattavaa peliä käydään isoilla panoksilla. Kyse on viime kädessä siitä, millaisen Suomen haluamme nähdä tulevaisuudessa. Vallitsevatko maassa yhteiskunta- ja naisrauha? Onko suomalainen (länsimainen) kulttuuri vielä maan valtakulttuuria? Onko syntynyt etnisyyteen perustuvia rinnakkaisyhteiskuntia? Onko julkinen sektori paisunut maahanmuuton vuoksi? Onko valtio velkaantunut korvia myöten? Onko maassa yhä työtä suomalaisille?

Olisi lainsäätäjän asemassa vastuutonta olla ajattelematta tällaisia kysymyksiä, sillä ne määrittävät kansakuntamme kohtalon suunnan vuosikymmeniksi ja -sadoiksi eteenpäin. Ja todellakin toivon, että he ajattelisivat ja kuuntelisivat ennen kuin on liian myöhäistä.

**

Jos lukija on enemmän kiinnostunut aiheesta, suosittelen lukemaan VTM Riikka Purran raportin Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet – imagon suojelusta rahojen suojeluun (Suomen Perusta 2016, PDF).