Entä jos kaikkien pitäisi osallistua?

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, miten Suomessa nyt säästetään.

Ehkä siihen vaikuttaa sekin, että omassa työssäni näen aika läheltä, mitä julkisen talouden säästäminen käytännössä tarkoittaa. Numerot muuttuvat lopulta ihmisiksi. Jostakin vähennetään työntekijä, jossakin palvelua saa vähän kauempaa ja jossakin odotetaan vähän pidempään.

Samalla verot kiristyvät ja hinnat nousevat.

Siksi olen alkanut miettiä myös eläkkeitä. Aihetta, josta ei tunnu olevan kovin helppo puhua ilman, että joku tulkitsee sen hyökkäykseksi eläkeläisiä vastaan.

Minulle se ei ole sitä.

Minullakin on lähipiirissä eläkeläisiä. Tiedän hyvin, ettei eläkeläinen tarkoita automaattisesti hyvätuloista ihmistä. Monelle satanen on iso raha ja jo muutaman kympin muutos kuukaudessa tuntuu ruokakaupassa tai apteekin kassalla.

Siksi kaikkein pienimpiin eläkkeisiin en lähtisi koskemaan.

Mutta samalla huomaan kysyväni itseltäni: onko oikein, että eläkkeet rajataan lähes automaattisesti säästökeskustelun ulkopuolelle?

Minusta ei ole.

Jos kerran olemme tilanteessa, jossa kaikkien pitäisi osallistua yhteisen talouden tasapainottamiseen, silloin sanan kaikki pitäisi tarkoittaa aika lailla kaikkia.

Työssäkäyvä maksaa veroja ja eläkemaksuja. Lapsiperhe huomaa säästöt monessa kohtaa arkeaan. Nuori aloittaa työelämän maailmassa, jossa vastassa ovat paitsi omat asumis- ja elinkustannukset myös valtava julkinen velka.

Se velka ei katoa mihinkään. Joku sen lopulta maksaa.

Ja tässä kohtaa oma ajatukseni menee ehkä vähän vastavirtaan.

Minusta olisi aivan kohtuullista, että suurempien eläkkeiden indeksikorotuksia voitaisiin määräajaksi pienentää tai jopa jäädyttää. Pienet eläkkeet pitäisi suojata. Mitä suurempi eläke, sitä enemmän olisi varaa osallistua.

Ei rangaistuksena.

Vaan siksi, että yhteinen laskukin pitäisi maksaa yhdessä.

Ymmärrän hyvin myös argumentin, että eläkeläiset ovat tehneet pitkän työuran ja maksaneet omat maksunsa. Niin ovat. Sitä ei pidä vähätellä.

Mutta tämän päivän nuoret ja työssäkäyvät tekevät aivan samaa. Sen lisäksi heidän pitäisi rahoittaa vanhenevan Suomen palvelut ja maksaa aikanaan pois ainakin osa siitä velasta, jonka me nyt jätämme jälkeemme.

Siksi oikeudenmukaisuutta pitäisi ehkä uskaltaa katsoa vähän pidemmällä aikajänteellä kuin seuraavaan indeksikorotukseen.

Minäkin vanhenen, jos hyvin käy. Toivottavasti saan aikanaan eläkettäkin.

Mutta en haluaisi ajatella niin, että oman tulevan eläkkeeni ostovoiman pitää olla viimeiseen asti suojattu, jos sen hintana on se, että seuraava sukupolvi maksaa laskun velkana, korkeampina veroina ja heikompina palveluina.

Jossakin menee kohtuuden raja.

Ja ehkä kaikkein vaikein kysymys on lopulta aika yksinkertainen:

Jos emme ole itse valmiita luopumaan mistään, kuinka paljon meillä on oikeus jättää lastemme maksettavaksi?