Asessori Jalmari Liimatta heräsi varhain jouluaattoaamuna vaimonsa iloisiin huomenentoivotuksiin

-Joutaisikohan rakas kuorsaileva karhuni, joulupuurolle, vai vieläkö haluat jatkaa talviuntasi?

Vastausta odottamatta asessorska aukaisi makuukamarin tuuletusikkunan ja päästi raikkaan pakkasilman pyörteilemään huoneen nurkissa.

Tukkansa kuin tuulesta temmattuna mies tassutteli villatöppösissään alakerran keittiöön.

-Syö varovaisesti, ettei hampaasi lohkea. Olen kätkenyt onnen mantelin kattilaan, se saattaa hyvällä tuurilla osua lusikkaasi,varoitteli vaimo sirotellessaan sokeria ja kanelinpuruja miehensä kuuman riisipuuroannoksen pintaan.

Ja niinhän siinä kävi, kuten oli käynyt kaikkina edellisinäkin vuosina, että manteli löytyi Jalmarin annoksesta. Sattumaksi ei Jalmarikaan tätä ollut enää vuosin uskonut, vaan tiesi sen vaimonsa hänelle suomaksi jouluaaton huomenlahjaksi.

Mantelipuun siementä suussaan pyöritellessään mies katseli mietteissään ikkunasta avautuvaa maisemaa. Muutaman päivän pituinen pakkasjakso oli jäädyttänyt järven pinnan kiiltävän tasaiseksi. Pari varista vaaputteli vastatuuleen kohti pellontakaista metsänrajaa. Taivas pidätteli vielä pilviensä peitteissä lumisadetta.

Jalmari Liimatta oli jäänyt viisi vuotta sitten eläkkeelle hiippakunnan tuomiokapitulin virastaan. Varisten lentoa katsoessaan häneltä pääsi syvä huokaus. Kuin olisi oman elämänsä viimevuosien taivallusta tarkastellut, niin oli sekin tuulessa viuhtomista ollut.

Asessori, tarkoitti sananmukaisesti vieressä istuvaa. Miten oiva tuo nimitys hänen kohdallaan olikaan ollut. Jalmari ei ollut tuntenut olevansa vain vieressä vaan kokonaan sivussa oman vakaumuksensa kanssa. Ensimmäinen suuri järkytys hänelle oli ollut naispappeuden hyväksyminen. Toipuminen oli vaatinut oman aikansa. Sitä joudutti kirkkoherran viran ja oman seurakunnan saaminen paimennettavakseen. Ei hän naisia saarnaajina pitänyt miesten veroisina. Liian pliisuja olivat. Perinteinen eetos ja paatos pappisnaisten puheista puuttui. Logosta saattoi toki olla, mutta eihän sitä kukaan kirkoissa kuunnellut. Toisaalta ei hän olisi toivonut tulisieluista julistajaakaan nousevaksi naisten joukosta.

Hammasta purren Jalmari nöyrrytti mielensä. Kaikki virkaveljet eivät kuitenkaan olleet malttaneet mieltään. Sekavin tuntein kirkkoherra Liimatta oli uuden vuosituhannen alussa seurannut erikoista, muta odotettavissa ollutta episodia. Siinä Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistyksen miespappi kieltäytyi jumalanpalvelusyhteistyöstä naispastorin kanssa. Asiaa puitiin vuosikausia korkeimpaa oikeutta myöten. Sakothan siitä rikoksesta oli uppiniskaiselle papille rapsahtanut. Jotkut uudistuksiin konservatiivisesti suhtautuneet olivat sovitelleet miehen harteille myös marttyyrin ihokasta.

Jalmari puraisi suuren siemenen palasiksi, jotka hän jauhoi suussaan vieläkin hienommaksi. Lopulta mantelimälli antautui nieltäväksi.Terhakka sinitiainen lehahti jostakin ikkunan taakse. Se naputteli ikkunaruudun vanhaa kittilistaa, kunnes seisattui tuijottamaan sitä lasin toisella puolelta tarkkailevaa asessoria. Sitten tuo sinilakki pyrähti omille teilleen. Asessori huokaisi syvään ja toimitti tyhjän puurolautasen tiskialtaaseen.

Huomenna, joulupäivänä, hän täyttäisi 70 vuotta. Erikoisen syntymäajankohdan olisi luullut jotenkin aateloivan kokijaansa. Juhani Liimatalle se oli aina ollut riesa. Alun perin taivaanlahjana pidetystä pojasta oli varttunut vilkas ja joidenkin mielestä melko omapäinenkin nuorukainen. Hän ei ollut arkaillut haastaa sanansäiläilyyn itseään vanhempia ja elämänkokemukseltaan rikkaampia.

-Mikähän jeesustelija tuostakin tulee, kuuli hän usein näissä kamppailuissa toiseksi jääneen taivastelevan.

Suurin harmi kuitenkin oli se, että lahjojen jaossa ei syntymäpäivälle enää saatavaa riittänyt yhtä runsaasti kuin muilla sisaruksilla, jotka olivat onnistuneet syntymään riittävän ajallisen etäisyyden päässä joulusta.

***

Muutamaa vuotta ennen eläköitymistään kirkkoherra Liimattaa oli pyydetty asettumaan ehdolle tuomiokapitulin pappisasessorin vaaliin. Hän oli suostunut ja tullut valituksi tähän hallintotehtävään, jota hoiteli sivutoimisena eläkkeellelähtöönsä saakka. Nämä viimeiset työvuodet olivat tuntuneet erityisen raskailta. Jalmari oli kokenut, että kirkko oli ruvennut voimakkaasti maallistumaan. Raamatussa säädetyt rajat olivat alkaneet ihmisten toimesta venyä, synnistäkään ei saanut enää varoitella. Kirkkohallinnon ovista livahti sisään yhä useammin kerettiläistä ainesta, joka käenpojan lailla teki tilaa omille aatteilleen. Oliko kirkon hallussa oleva maallinen omaisuus ja siihen vähintäänkin välillisesti liittyvä vaikutusvalta houkutellut paikalle uskosta piittaamattomia hyödyn tavoittelijoita?

Useana aamuna Jalmari oli saanut kerätä kaiken tahdonvoimansa, ettei olisi kääntynyt takaisin kotimatkalle työpaikkansa ovelta. Vaimo oli monesti tiedustellut miehensä alakulon syytä. Vastauksista hän ei ollut saanut selvää, mutta oikean tulkinnan Maire vaimo oli kyllä raskasmielisen puolisonsa oireista tehnyt. Eräänä elokuun aamuna kahvipöydässä se sitten tapahtui.

-Kuulehan Jalmari, mitäs jos jättäisit tunkkaiseksi käyneen papinkaapusi lopullisesti sinne sakastin naulakkoon ja aloittaisit uuden elämän.

Sanomaansa tehostaakseen Maire oli kauniilla kirkkokuorolaisen sopraanollaan laulanut kappaleen rakkauden korkeaveisua

”Tule, rakkaani, lähtekäämme maalle, kyliin yöpykäämme.

Käykäämme varhain viinitarhoihin katsomaan, joko viiniköynnös versoo ja ummut aukeavat, joko kukkivat granaattipuut. Siellä annan sinulle rakkauteni.”

Laulunsa lopuksi vaimo asetti miehensä eteen kiinteistönvälitystoimiston esitteen myytävänä olevasta vanhasta keskisuomalaisesta pappilasta.

Kuin salama olisi lyönyt suoraan kirkkoherran tajuntaan. Pimeinkin tietoisuuden sopukka tuli valaistuksi ja tie auennut taivasta myöten.

Sikaa ei kuitenkaan säkissä ollut ostettu. Vanhaa taloa oli syynätty yhdessä esikoispojan kanssa seuraavalla viikolla. Poika, joka ammatikseen kunnosti vanhoja rakennuksia, oli todennut ison talon mielihyvin ostokelpoiseksi.

Usein, kun patoon tulee pienikin halkeama, sortuu pian koko muuri. Niin kävi nytkin. Kirkkoherra Liimatta ilmoitti esimiehelleen pitävänsä kertyneet vuosilomansa ja jäävänsä sen jälkeen pois kaikista kirkollisista tehtävistään. Ilmoituksen tehtyään hän erosi myös kirkosta. Olo tuntui autuaalta. Virkapomppa ei enää painanut, mielen taivas oli kirkas sielun lentää. Muuttokiireen keskellä piispa soitti pesäeroa tekevälle alaiselleen.

-Tiedätkö sinä lainkaan, mitä olet mennyt tekemään? Olet häpäissyt paitsi kirkon instituutiona, vetänyt varjon myös meidän työtovereidesi ylle. Kohta tätä asiaa revittelevät kaikki mediat. Sitäkö sinä haluat? Ja etkö ajattele, mitä tapahtuu kuolemattomalle sielullesi tällä kadotuksen tiellä, jolle olet nyt loikannut. Uskotko Jumalan armahtavan luopioita?

Jalmari ei sanonut mitään, sulki puhelimen, kytki siitä virrat pois ja alkoi kantaa suurta koristesaniaista muuttoautoon. Kasvi viihtyisi varmasti hyvin salin valoa antavan ikkunan äärellä.

Seuraavina viikkoina iltapäivälehdet tavoittelivat kirkostaan eronnutta kirkkoherraa. Lopulta nekin luovuttivat ja alkoivat keskittyä muihin aiheisiin, joista erityisesti kulkutauti covidista riittäisi sakeaa tarinaa tuleviksi kuukausiksi.

***

Suoraselkäisenä ja rehtinä miehenä Jalmari oli pysytellyt eronsa jälkeen poissa kirkon tilaisuuksista. ”Jos ei maksa veroja ei pidoissakaan pidä viihtyä”, oli hän perustellut Mairelle poissaoloaan jumalanpalveluksista. Niillä kerroilla, kun hänen oli läheisten hautajaisten tai sukulaisten kirkollisten toimitusten vuoksi ollut välttämätöntä osallistua tilaisuuksiin, oli hän maksuksi seremoniasta sujauttanut kourallisen kahisevaa kolehtihaaviin. Televisiosta Jalmari joskus seurasi kirkonmenoja, olihan hän Yle-verolla pääsylippunsa lunastanut. Vain jouluisin entinen kirkkoherra tunsi vaikeasti voitettavaa kaipuuta kristikunnan seimen ääreen. Silloin hän jouluaattoa edeltävänä päivänä lähti aina kuusenhakuun omalta maaltaan, pienestä taimikosta lähellä vanhaa pappilan riihtä.

Ensimmäisenä jouluna muuton jälkeen Jalmari oli poikennut puu olallaan riihen nurkalle. Komean kuusen hän asetti nojaamaan seinää vasten. Uteliaana mies avasi harmaan lautaoven. Sisään astuessaan hän tunsi sieraimissaan rakennuksessa vielä vienosti viipyilevän riihisavun ja kuivien olkien tuoksun. Tuuli ja lumipyry olivat jääneet ulkopuolelle. Sisällä oli aivan hiljaista. Jalmari otti lakin päästään, lausui uskontunnustuksen ja Herran siunauksen. Riihestä tuli hänen oma yksityinen herran huoneensa.

***

Joulurauhan julistamisen jälkeen Asessorin lounaspöydän ääreen oli kokoontunut Jalmarin ja Mairen lisäksi myös heidän poikansa perhe, isä äiti ja kaksoset. Ruokailun edistyessä Jalmari, joka tunsi hyvin vaimonsa mielenliikkeet, aisti ikään kuin kysymysmerkin tämän yläpuolella.

-Sinulla taitaa olla mielessäsi jokin asia, kakaise vain se ulos, kehotti Jalmari.

-Haluaisin, että lähtisit tänään kanssani kuuntelemaan Armas Maasalon jouluvesperiä.

Muu pöytäseurue, joka tiesi isännän kirkollisen historian ja siihen liittyvät kipeät ratkaisut, jäi uteliaina odottamaan vastausta. Jalmari otti kevyen suullisen valkoviinilasistaan. Oli hetken hiljaa, kunnes vastasi.

-Kyllä rakas. Kiitos loistavasta ehdotuksestasi. Ilomielin minä lähden kanssasi. Tulevatko muutkin?

Kaikki nyökkäsivät.

***

Lähestyessään kappelin ovea Jalmari huomasi oven ulkopuolella katoksen alla ruumiskärryt. Niiden lavetti oli päällystetty vihreällä veralla. Edellä kulkeva kokomustaan asuun pukeutunut nuorukainen oli tehnyt saman havainnon ja heitti takanaan tulevalle Jalmarille kuin haastaen.

-Kierrätys se toimii kirkossakin. Tuossakin on vanha biljardipöytä saanut uuden elämän ja tuolla on kirkkomaa täynnään muuta prosessoitavaa.

Jalmarin suupieleen nousi kevyt hymy. Samassa hän tunsi Mairen varoittavan kyynärpään kosketuksen kyljessään ja jätti vastaamatta heitettyyn haasteeseen.

Penkit täyttyivät sanankuulijoista. Nuori naispastori aloitti toimituksen iloisella tervehdyksellä seurakuntalaisten suuntaan. Jatkoi sitten liturgiaan. Jalmari kiinnitti katseensa alttarin yläpuolella olevaan ristiinnaulitun kuvaan. Lieneekö vanha asessori siinä turvallisessa tilassaan ihmisten keskellä nukahtanut pariksi silmänräpäykseksi. Muuten ei rationaalinen ihmismieli pystyne asiaa selittämään.

-Mukavaa, kun suostuit tulemaan. Päästään juttusille ihan näin kasvotusten, kuin ihminen ihmiselle kuuli Jalmari jonkun lausuvan edessään.

Jalmari nosti katseensa jälleen kohti alttaritaulua. Silmät orjantappurakruunun alla katsoivat suoraan häneen. Katsojan kasvoilla karehti velmu hymy. Jalmari oli nyt yksin ristiinnaulitun edessä, muut olivat poissa. Ällikästä osuman saatuaan entinen kirkonmies ei saanut sanaa suustaan.

-Auttaisiko asiaa, jos astuisin alas tästä epämukavasta asetelmasta, johon te ihmiset vuosituhansien ajan olette minut pakottaneet näissä pyhäinkuvissa?

Jalmarin ei auttanut muuta kuin nyökätä.

Jeesus laskeutui ristiltä, nosti alttarin takaa valkoisen kaavun ylleen ja asteli Jalmarin luo.

-Saanko tulla hetkeksi asessoriksesi, siis vierellä istujaksesi?

Jälleen Jalmari nyökkäsi ja viimein kysyi.

Paljonko meillä on aikaa jutustelullemme?

-Niin kauan, kuin haluat ja tarvitset, vaikka koko iäisyys, vastasi Jeesus.

-Sinulla taitaa olla jokin painava syy tähän tapaamiseemme?

-Painoa ei siltä totisesti puutu. Sen sinä tulet itsekin vielä huomaamaan. Mutta ei mahdoton lasti ole, kunhan ei kaikkea kerralla rupea riuhtomaan. ”Lite bättre”, vai kuinkas se teidän ruotsalainen kiekkovalmentajanne aikoinaan lausuikaan, virkkoi Nasaretilainen rohkaisevasti, ennen kuin jatkoi.

-Kerrohan minulle, mitä muuttaisit nykyisessä kristikunnassa?

-Haluaisin palata takaisin perusasioiden ääreen. Rakentaa kristikunnan sille uskon ja toivon peruskalliolle, josta se nyt tuntuu liukuneen upottavalle suolle. Tuo suo haisee lihan haluille, vallan himolle ja rahan palvonnalle, kaikelle epäoleelliselle ja kristikuntaa hajottavalle. Ihminen on antanut johtaa itsensä harhaan. Me olemme ottaneet vallan näperrellä itse kullekin sopivan pikku jumalan, jota uskomme voimamme hyppyyttää tahtomme mukaisesti. Vapaata tahtoamme olemme oppineet käyttämään täysin vailla vastuuntuntoa.

Jeesus kosketti rauhoittelevasti Jalmarin olkapäätä.

-Ystävä kallis, puhut kuin minun suullani, mutta jos sallit ehdottaa, niin keskitytään ensin perusasioihin. Jos oikein ymmärsin, tuossa oli vasta listasi alkupää, mutta itsehän kysyin. Pidän asenteestasi, mutta yhden neuvon sinulle omasta kokemuksestani annan; Älä meluten lampaita lähesty, vaan anna niiden rauhassa tulla syömään kädestäsi, niin ne tulevat joka päivä pelotta luoksesi.

-Mitä siis toivot minun tekevän, kysyi Jalmari nöyränä.

-Mene ja ryhdy rakentamaan mieleni mukaista seurakuntaa kaikissa sen monissa merkityksissä. Aloita ihan konkreettisesta rakennuksesta. Onhan sinulla tiluksillasi peruskalliosta lohkaistuilla kulmakivillä tanakasti seisova pyhättö, jossa itsekin tunnut viihtyvän. Sytytä riiheesi hengen tuli. Minä siunaan työsi lähettämällä sinne puitavaa. Yksi toive minulla vielä on; älä laita minua enää riippumaan tulevan alttarisi ristillä. Tyhjä risti riittäköön muistuttamaan tekemästäni työstä ja ylösnousemuksestani. Haluatko vielä kysyä jotakin?

-Saanko toimittaa pyhän ehtoollisen ja muita sakramentteja niitä kaipaaville ihmisille, tiedusteli Jalmari.

-Siihen sinulla on täysi oikeus ja kun oikein mietin myös velvollisuus. Muista kuitenkin noudattaa maallista lakia, joka on asettanut virkamiehensä asiat hoitamaan. Sinä saat käyttää tässä asiassa vain puhetta, minun sanaani. Maallisten rekisterienpitäjät hoitakoot omat virkansa, siihen älä sekaannu. Puhu ihmisille niin kuin minä olen heille puhunut, älä lupaa mitään, mitä minä en lupaisi. Tuomitse synti, älä ihmistä. Älä kuitenkaan mene kirkon omistamiin tiloihin tai hautuumaille puheitasi pitämään ennen kuin annan siihen luvan ja luovutan ne käyttöösi. Tässä menevät sinun toimivaltasi rajat toistaiseksi, vastasi Jeesus totisena.

-Saako nainenkin saarnata, uudessa seurakunnassasi, kysyi Jalmari.

-Voi sinua, eikö nainen ole ihminen, kuten sinä. Eikö ole ihmiselle annettu lupaa ylistää Herraansa?

Jalmari tunsi olevansa kuin koulupoika, joka on ajattelemattomasti vastannut: ”kolme”, kysymykseen ”paljonko on yksi plus yksi”.

-Mahdankohan muistaa kaiken vielä tämän uneni jälkeen ja tulisitko huomenna syntymäpäivilleni? tiedusteli Jalmari

-Muistissasi ei ole eikä tule olemaan mitään vikaa. Ja antamani lupauksen mukaisesti olen vieraanasi jokaisena elämäsi päivänä. Sen vielä sanon, että arvostan kutsuasi. Nykyään olen turhan monessa kodissa se vaiettu vieras.

***

Jalmari heräsi silmänräpäyksen kestäneestä unimatkastaan parahiksi pastorin lopetettua puheensa ja yleisön aloittaessa laulaa Hoosianna hymniä. Muistaen äsken saamansa varoituksen olla julistamatta sanaa kirkossa, hän piti suunsa kiinni eikä yhtynyt lauluun. Kuulemastaan hän kuitenkin nautti. Alttaritaulu oli palannut entiseen muotoonsa. Jalmari oli toivonut näkevänsä tyhjän ristin, mutta työ oli vielä kesken, alkanut vasta orastaa hänen mielessään.

Jalmarin päästyä ulos kappelin ovista hän huomasi ruumiskärryjen kadonneen ovensuusta. Tätä ihmetteli ääneen myös sama nuori mies, joka oli leukaillut niistä kanssakulkijoilleen kappeliin tullessaan.

-Jospa, niillä on peli-ilta, virkkoi Jalmari nuorukaiseen katsoen.

-Ai kenellä, ihmetteli mies.

-Noilla tuolla, haluaisitko osallistua kisaan, virkkoi Jalmari hyväntahtoisesti hymyillen ja osoitti samalla kalmiston suuntaan.

-Ehkä jonain päivänä, mutta vielä en tunne olevani valmis. Kiitos kuitenkin, kun kysyit ja anteeksi, kun aiemmin rienasin. Hyvää joulua sinulle ja perheellesi, toivotteli mies ja katosi omille teilleen.

-Niin myös sinulle ajatteli Jalmari, seuratessaan katseella miehen etääntyvää hahmoa. Taivaalta oli alkanut heijailla kevyitä lumihiutaleita.

***

Kotiin päästyä jaettiin perinteisen tavan mukaisesti sekä pehmeitä että kovia lahjapaketteja. Käärepaperien rapina täytti salin hetkeksi. Aikanaan sinne laskeutui jouluyön rauha. Vain ikivanhat hirsisalvokset napsahtelivat liitoksissaan, kiristyvän pakkasen niitä kiusatessa.

***

Joulupäivänä kello oli jo yli puolen kymmenen, kun Jalmari laskeutui alakertaan. Uudet ajatukset olivat valvottaneet miestä pitkälle aamuyöhön.

-Hys, nyt se tulee, kuuli hän toisen kaksosista muita varoittelevan.

-Paljon onnea vaan Jalmar ukkiii, kuului pienen perheen muodostaman sekakuoron suista viimeinen venytetty onnittelulaulun tahti Jalmarin ylittäessä ruokasalin kynnyksen.

Jalmarin poika piti käsissään isoa mustaa kirjaa, perheraamattua.

-Meinasin antaa tämän sinulle jo eilen isä, mutta ajattelin sen sopivan paremmin syntymäpäivälahjaksi. Ostin syksyllä vanhan hirsimökin irtaimistoineen purkaakseni sen hirret uusiokäyttöön. Niistä muuten saisit oivan saunan tuonne järven rantaan. Sieltä kuolinpesän romppeiden joukosta löytyi myös tämä vuonna 1939 painettu kirja. Minä sitä jo vähän selailin. Hyvässä kunnossa näyttää muuten pysyneen, mutta ikään kuin omistuskirjoituksena on outo teksti. Liekö rienaus, sillä mökissä kerrotaan eläneen vanhan kommunistin. Katso itse, niin näet.

Jalmari nosti mahtiraamatun pöydänkulmalle ja avasi sen. Ensimmäisellä jo kellastuneen pohjavärin saaneella aukeamalla oli kauniilla käsialalla kirjoitettu teksti.

-Lupaus, jonka eilen annoin, on nyt täytetty. Niin se tulee olemaan myös kaikkina jäljellä olevien elämäsi päivinä, jos vain annat sen tapahtua. Katso niin näet.

Samalla salin ikkunasta lankesi sisään järven takaisen metsänreunan ylle kipuavan auringon kuulas kajo. Valon häikäisevää voimaa lisäsi rikkumaton uusi lumi ikkunan takana.

-Ei, se rienaus ole vaan lupaus. Tämän parempaa lahjaa en olisi voinut saada. Kohta alkavat tuimat toimet, sen teille lupaan, julisti Jalmari.

Kakunsyönnin jälkeen Jalmari pyysi poikansa mukaan. Hän esitteli tälle suunnitelmansa tehdä hyvin palvelleesta riihestä tarkoitukseen sopiva rukoushuone. Poika ei isänsä suunnitelmia sen kummemmin ihmetellyt. Aikansa hirsiä ja muita puupintoja koputeltuaan hän antoi arvionsa.

-Kyllä tästä soiva peli saadaan. Hirret ovat terveet ja lujaotsaiset kuin entisellä kirkkoherralla konsanaan, lattiaan vain uudet lankut ja veres vesikatto kaiken komeuden päälle. Saniteettitilat rakennetaan porstuan laajennukseen ja sisälle sähköt. Nyt on miehillä työstä pientä pulaa, joten halvalla lähtee ja urakalla tehdään. Sen rantasaunan pystytän ilmaiseksi, lupasi poika.

-Tässä on kourani ja tiedä, että kaikki kustannukset ovat pois perinnöstäsi. Hinnoittele sen mukaisesti.

Toisilleen hymyillen löivät isä ja poika kättä päälle sopimuksensa merkiksi.

***

Illalla ennen nukkumaan menoa Jalmari kertoi kaiken kokemansa vaimolleen. Maire kuunteli, liitti miehensä suunnitelmien lomaan omien ajatustensa loimet ja käpertyi viimein syvään uneen tämän lämpimään kainaloon.