Itsenäisyyspäivä ja sotaveteraanit sekä diagonaali hiihtäjät

Tangere ulcus – Koskettaa haavaa

Olen ollut kutsuttuna itsenäisyyspäiville useaankin valtioon ja nauttinut kutsuvieraana olostani. Jokainen noista kokemuksista on sisältänyt juhlavan ja riehakkaan elämän iloista menoa. Mukana on koko kansa ja iloista menoa suosii myös kesäinen helle. Ja sitten tulee Suomi ja haudanvakavat ihmiset. Alkutalven räntäsateet ja tapa seurata ikivanhaa sotaelokuvaa, vuodesta toiseen se toistaen. Illan hämärtyessä kansa jatkaa TV-ruudun tuijotusta ja seuraa tuntitolkulla, kuinka kansakunnan eliitti kättelee presidenttiä ja tämän rouvaa. Joku seuraa myös puolisoiden tapaa pukeutua. Näin vuodesta toiseen riippumatta kuka on presidenttinä. Ulkopuolella on marssijoita, mielenosoitus tai muuta rupusakkia. Kuvat tulevat aina Helsingistä.

Itsenäisyyspäivän ja syystalven ankeutta lisää niiden omituinen ahdistava taustoitus juuri Suomessa. Niiden sisältö ja luonne on vuodesta toiseen täsmälleen sama. Kättelyt linnan juhlissa ja puheet sotaveteraaneista, joita ei ole enää oikeasti olemassakaan. Se muistuttaa kuin akateemisten ihmisten järjestämiä pitoja, jotka on tarkoitettu mahdollisimman suljetulle joukolle ja siellä jaetulle kolmen kirjan kirjoittajan saamalla kolmannelle kirjallisuuspalkinnolle Hämeestä, mieluiten vielä Hämeenlinnasta. Mitä vähemmän luet ja kirjoitat, sitä lahjakkaampi olet siinä joukossa, joka ei ole erityisen lukutaitoinen Suomessa. Kuten seitsemän veljestä ja Juhani.

Juhani on sankari siinä missä aiemmin Sven Dufva Koljonvirralla kuvitteellisessa paikassa Iisalmessa. Perisuomalaisen miehen oloinen, kivenpyörittäjän kylästä. Sydän on kuitenkin paikallaan ja luoti osuu lopulta siihen. Se luoti tiesi paikkansa, ei välittänyt tyhmästä päästä vaan valitsi hyvän sydämen, kertoo iisalmelaisen ohjaajan valitsemat sanat ruotsalainen joukkojensa komentaja. Totta kai ruotsalainen. Hukkareissu tämäkin, mutta tulipahan tehdyksi. Sepitteellinen tarina mutta suomalaisille sopiva.

Oikeammin suomalainen itsenäisyys käynnistyikin vuosisata aiemmin ja lisää voit lukea kuninkaista ja keisareistamme kirjastani ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100”. Itsenäisyyttä on siis kestänyt reippaasti yli sata vuotta mutta jostakin syystä se näyttäisi aina alkavan talvisodasta ja toisen maailmansodan jälkeisestä ajastamme. Miksi ihmeessä ja miksi niin ankeana päivänä syystalvella ja vielä niin raskaalla ja onnettomalla tavalla sitä televisioistamme seuraten? Eikö itsenäisyys ja sen juhlinta ole iloinen yhteinen tapahtuma ja mieluiten valiten kesäisen suvipäivän sitä juhlistaenkin.

Innovaation diffuusio edellyttää suuria massoja ja ideaa, joka leviää. Sadan päivän sota vuosisata sitten on juhlan aihe vain, jos se saa Suomessa medioittemme jakamattoman hyväksynnän ja sitä jatkaa seuraavat sukupolvet vuosisatoja pohtimatta, onko tämä ilmiö sama kuin joulu ja sen juhlintamme? Sadan vuoden kuluttua sodassa olleet yli 20 vuotta silloin jo täyttäneet nuoret miehet tai heidän keski-ikäiset komentajansa ovat tänään yli 120-vuotiaita tai lähempänä 150 vuotta eversteineen tai kenraaleineen. Ei heitä voi olla kättelijöitten joukossa, vaikka oman ajan mediamme näin toistaisikin vuosi toisensa jälkeen. Voisiko itsenäisyyttä juhlistaa myös toisin ja muistaen nuoren kansan lapsuuden ajan leikkejämme.

Paavo Nurmen juoksemista kultamitaleista on kulunut niistäkin jo jonkin aikaa eikä ne siitä uusiudu, vaikka Lasse Viren juoksikin puoli vuosisataa myöhemmin hänkin Pekka Vasalan tapaan kultamitalin. Se että samoissa kisoissa surmattiin juutalaisina pidettyjä urheilijoita ei tuota saksalaisten järjestämää juhlaa Suomessa hämärtänyt. Se että vieremäläinen Pohjois-Savosta hiihtäjänä kykenee vielä voittamaan jonkun kisan suksiparia yhtenään vaihtaen satojen suksien joukosta, sopivat itselleen lopulta löytäen, pelastaa talviset olympialaiset kisat olkootkin, ettei kisat muuten oikein meiltä onnistuneet. Ei yksi pääsky kesää tee. Kansakuntien juhlassa.

Emme ikinä opi siirtymään vapaan tavan hiihtoon diagonaalia kerran hiihtäneenä. Olemme yhden ladun kulkijoina menneen maailman muistojen varaan rakentava kansakunta. Mitä pahaa siinä on? Matti Nykäsen mitaleissa ja ihailun aiheena, olkoonkin että vietti jonkun vuoden vankilassakin. Tänään ei mäkimiehet tuo mitaleja mutta muistot säilyvät jopa paremmin kuin reaaliaikainen julma todellisuus algoritmeineen. Kirjailija, joka on kirjoittanut ja julkaissut satoja romaaneja ei voi olla kirjailija lainkaan. Raitiskin vielä ja monen tiedekunnan tohtori. Suomalainen kirjailija muistuttaa suomalaista sotilasta. Viettää viimeiset vuotensa mielisairaalassa. Tai kuolee päihteisiin nuorena.

Itsenäisyyspäivää seuraa Jean Sibeliuksen päivä. Ne ovat hyvin suomalaisia päiviä juhlittavaksemme keskellä pimeintä kaamosta. Se että ruotsalaiset eivät oikein tahdo jakaa meille kirjallisuuden Nobeleja on ruotsalaisten vika. Itselleen jakavat ja menneen maailman muistoilleen hekin. Homo sapiens lajina on oppinut muistelemaan menneitä ja elää samaan aikaan reaaliaikaista taloutta ja mediaansa, jossa algoritmit käyttävät nyt valtaa kysymättä mielipidettämme mistä kirjoittaa ja mitä juhlia.

Tänään juhlitaan uusinta kirjaa ja tulevaa mitalia nuorten tuomina ja lajitkin tahtovat nuortua. Itsenäisyys on sekin voitettava joka päivä ja eilisen päivän uskolla et tule autuaaksi. Mä oon mikä oon – ”Talis qualis” mutta tahto on kuitenkin kiitettävä – ”Tamen est laudanda voluntas.”

Isänpäivän ja itsenäisyyspäivän ankeuttajat – rokotuspäivä

Isänpäivän ja itsenäisyyspäivän ankeuttajat – kansallinen rokostuspäivä puuttuu

Sven Dufvaa siellä ei näy

Isänpäivän idea on lähtöisin Yhdysvalloista pian äitienpäivän vanavedessä. Tosin päivä ei ole saanut oikein vakiintuneita muotoja etenkään Suomessa eikä Helsingin yliopisto, päiviemme luvusta huolta kantava, oikein ihastunut aiheesta. Kaikki päivät olivat enemmän tai vähemmän miehen päiviä, ja äidin päivän vastine ei oikein istunut miesten arvolle. Mielikuvitus loppui ja malleja ei haettu sieltä missä isänpäivä on kesäinen juhla.

Ongelma oli lähellä itsenäisyyspäivää, joka sekin on usein maailmalla riehakas kesäinen juhla eikä ankeutettu tapa katsoa aina haudoille ja sotiamme muistellen. Heti vainajien muistopäivän jälkeen. Syksyinen ja marraskuinen harmaus ja talvinen kaamos on harvojen elinympäristöä ja se kaipaisi vähän piristystäkin tuekseen.

Itsemurhaluvut Suomessa ovat olleet aina kovin korkeita. Itäistä naapuria asustavat kasakat ja kasakoista varoitetaan myös edellisen presidentin toimesta. Kaikki on naulattavat hirsiseinään, koko omaisuus ja Kristus ristille. Ei ole apua kirkostakaan ja protestanttisen luterilaisuuden harmaudesta. Meitä luterilaisia moititaan maailmalla ankeuttajina ja kovin värittömänä kulttuurina. Maailman onnellisin kansa ja pulinat pois. Takana suurten riitojen sovittaminen. – ”Tantas componere lites.”

Lännessä taas ovat toiset ankeuttajat, joiden kanssa kilpaillaan paremmuudesta ja haaste on kohtuuton, kun tämäkin naapuri asuu pääosin etelämpänä kuin Helsinki. Ruotsin Lappi alkaa sekin Vaasan korkeudelta. Jos hallitus johonkin naisina kaatuu niin saamelaiskysymykseen. Varmasti pandemian ja Euroopan sodan, inflaation ja energiakriisi aikana se kaikkein ajankohtaisin hoitamatta jäänyt ongelma. Joku epäilisi naisten olevan nyt asialla ja miesten käyttävän akkamaista asettaan naisia kiusaten. Niin pitkän ajan kuluttua. – ”Tanto intervallo.”

Tsaristisen ajan yliopisto Helsingissä on ollut muutenkin hidas muuttumaan almanakkansa kanssa, modernisoimaan kovin kankeaa tiedeyliopiston mainettaan. Kilpailevat yliopistot ovat tätä hidasta hallinnollista byrokratiaa hiven muuttaneet ja modernisoineet. Sama pätee myös Turkuun ja sen vanhimpaan yliopistoomme ruotsinkielisenä. Suomenkielinen on hyvinkin uudistuksellinen, luova ja innovatiivinen. Vuosien saatossa uusia yliopistoja on perustettu ja samalla vanhoja suljettu maailmalla satamäärin. Hengen köyhyyttä on seurata sivujuonteita eikä nähdä asioiden lähtökohtaa – ”Tardi ingenii est rivulos consectari, fontes rerum non videre.” (Cicero).

Pohjoismaiden kauppiaat, ei toki yliopisto, pitivät kuitenkin marraskuuta ja joulun sesonkia odottavaa aikaa sopivana isänpäivälle ja niinpä Pohjoismaat viettävätkin, Tanskaa lukuun ottamatta, marraskuun toista sunnuntaita isänpäivänä. Muualla maailmassa tämä samainen päivä on kesäkuussa, jolloin puolensataa valtiota juhlistaa isänpäivää muutenkin kuin kaupallisena juhlana ja joulusesonkia odotellen. Vai onko takana nytkin suurten riitojen sovittaminen – ”Tantas componere lites.” Äänetön yksimielisyys – ”Tacitus consensus.”

Protestanttiset ja etenkin luterilaiset maat ovat monessa muussakin kirkollisiin juhliimme liittyvissä kaupallisempia, ja samalla seuraamme helposti kehitystä Yhdysvalloissa ja sieltä syntyviä kaupallisia, mutta usein myös kohtuullisen pragmaattisia kulttuurisia ilmiöitä. Luterilaisia pidetään myös värittöminä ja siten tylsinä, jolloin heitä ei näy myöskään vaalien voittajina Yhdysvalloissa. Suuret otsikot kiertävät luterilaisen yhteisön emmekä erotu oikein massasta. Hollywood maailmassa Ritari Ässä edusti meitä pohjoisen luterilaisia. Tai oikeammin hänen autonsa. Ritarin charmi katosi heti kun hän matkusti maailmalle ilman autoaan. Tietä on yritettävä. – ”Temptanda via est.” (Vergilius).

Näin Suomi muistuttaakin yhä enemmän Yhdysvaltain itäisintä osavaltiota ja seuraa Yhdysvaltain vaalejakin ikään kuin omiaan. Obamania syntyi hänen akateemisesta värittömyydestään. Joulumme on sekin kovin samaa amerikkalaista, hyvin kaupallista mallia kloonaava ja hakee näin myös turisteja Lappiin. Tästä meitä suomalaisia myös huomautetaan. Melkoinen osa omista lukijoistanikin tulee juuri amerikkalaisista yliopistoista ja niiden piilaaksoista, kampusalueilta. Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä – ”Tempora aspera vivimus, amice bone.”

Olen siitä ilahtunut mutta Santa Clause saisi hankkia asiakkaansa muualta. Kyse on traditioista ei innovaatiostamme. Joulupukki ei kysy lukutaitoasi, kiltteys kiinnostaa ja lapsia lahjat. Luova ja innovatiivinen ihminen rikkoo aina rajoja. Joulupukki ei ole kiinnostunut uusista innovaatioista muuten kuin lahjoissaan. Muuten hän ylpeillee huonolla muistillaan ja iällään. Huonolla ulosannilla ja joskus jopa hengitys tuoksahtaa viinalle. Miten sellainen pysyy pulkassa, saati talojen katoilla kiipeillen? Petterikin porona on punakuonoinen kuten kumppaninsa pulkassa. Voimaton keihäs ilman pistoa singautettu – ”Telum imbelle sine ictu.” (Vergilius). Emme ole enää edes keihäänheittäjä kansa.

Muu Eurooppa on tätä usein paheksunut. Suomen geopoliittisen aseman oivaltaminen on ollut erityisen vaikeaa Yhdysvalloissa. Tosin kovin hyvin Yhdysvalloissa ei tunneta muunkaan Euroopan historiaa ja maantiedettä eikä se kovin hääppöistä ole oman mantereenkaan osalta. Näin siellä aiheesta usein luentoja pitäneenä. Kertoen kuinka kolmatta vaihtoehtoa ei ole. – ”Tertium non datur.” (Aristoteles).

Miksi me olemme laiskoja lukijoita? Ja koko ajan laiskuu lisääntyy. Kohta lukutaitoa ei ole olemassakaan. Kirjat kadonneet ja kirjahyllyt ensimmäisenä kalustuksesta, jossa suuri ikkunapinta on ainut pakkasyöhön avautuva suomalainen uusi erikoisuus lämpöeristeineen. Siitä avautuu näkymä naapurin katolle tai kadulle. Meitä kiinnostaa nyt maailman teatteri. – ”Theatrum mundi.”

Liputuspäiväksi isänpäivä kelpuutettiin niinkin myöhään kuin 2019 joskin samalla liputuksen käyttöä on sitäkin väljennetty koskemaan myös vaikkapa perheen omia juhlia. Yliopiston Almanakassa päivä oli merkitty jo 1970-luvun alussa mutta poistettiin sieltä ja otettiin myöhemmin 1987 käyttöön yliopiston luvalla ja pakon edessä. Kansa kun juhli sanoi yliopisto mitä tahansa. Yliopisto pelkää häpeää. – ”Timet pudorem.”

Helsingin yliopistolla on siten tehtäviä ja oikeuksia, joista tämä päivyriimme ja almanakkaan liittyvä oikeus on yksi monista menneen maailman jäänteistä. Yliopiston tehtävät liittyvät tieteeseen ja luovuuteen, innovoivuuteen, ei tradition ja perinteen ylläpitoon. Yliopiston ei tulisi kilpailla sieluista kirkon kanssa. Se on Venäjän tsaarin tehtäviä ja jälki on Ukrainassa rumaa. Se on kansakuntien kypsyyskoe. – ”Testimonium maturitatis.”

Sellaista olisi syytä vältellä. Tsaarin tehtäviä käydä sotia. Keksiä niille olemattomia syitä. Sitä kutsutaan mytomaniaksi ja totuutta pakenevaa kansa eriasteisten eskapististen muotojen etsijäksi, pimeässä vaeltavaksi. Lopputulos on Hegelin ajattelua seuraten putinismia. Kirjani nimenä: ”Teesi antiteesi, synteesi – Mytomania, eskapismi, putinismi.” Seuraava kirja on järjestyksessä 135. Löydät sieltä myös tämän kirjoitukseni. Kuvat taiteena kertovat niiden sisällöstä ja algoritmien lahjoista. Meillä on yhteinen harrastus ja monen ammatti parilla kirjalla ja kuvalla hankittu. Kolme kirjaa ja yhtä monta palkintoa. Tutkinnot vain puuttuvat. Poikkitieteinen lahja. Se kertoo meistä kaiken.

Isänpäivästä ei ole muotoutunut Pohjolassa ja Suomessa äitienpäivän kaltaista perinnettä. Osin tämä johtunee juuri joulun läheisyydestä ja muista keskitalven aikaisista kirkollisista pyhistämme. Isän ja lasten yhteinen juhla, ja tätä kautta päivän juhlistaminen, muistaen myös perheen ja suvun muita, myös isovanhempia, juhlaa vietetään etenkin kesäisin pääosassa läntistä maailmaa. Se on hyvä ja terve ilmiö. Kerran vuodessa sietää hullutella. – ”Tolerabile est semel in anno insanire.” (Augustinus).

Omalla kohdallamme itsenäisyyspäivä ja sen ajoittuminen juhlallisuuksineen sekä keinotekoisen nenäpäivän tunkeminen isänpäivän rinnalle, pääosin yleisradion muutaman aktivistin toimesta, kadotti loputkin isänpäivän vieton tarpeellisuudesta, rinnan sotiemme ja sen etenkin miesuhrien juhlaksi muuttunutta itsenäisyyspäivää. On kokonaan siinä kiinni. – ”Totum in eo est.”

Itsenäisyyspäiväämme olisimme hyvinkin voineet viettää jo liki vuosisata aiemmin, ja valita päivä keskikesältä, muuttaen se samalla nykyistä iloisemmaksi keskikesän juhlaksemme. Hieman Ruotsin mallin mukaan juhlienkin. Taivaan mitalla. – ”Toto caelo.”

Eliitin pukuloisto, kättely presidentin linnassa, sotaelokuva, ovat joulua edeltävinä itsenäisyytemme juhlina kovin kaukana yhteisestä juhlastamme, ankea tapahtuma, jopa luotaan työntävä, korostaen eliitin tapaa juhlistaa itsenäistä maatamme. Sven Dufvaa siellä ei näy. Sellainen siirtyy vihaan. – ”Transit in iram.”

Pandemian aika hivenen muutti tätä käytäntöämme, juhlat kun peruttiin, mutta ei tehnyt siitä Hollywood juhlaa kokonaan poistavaksi eliitin pukuloistoa esitellen. Suomettumisen ja presidentti Kekkosen aikana tämä ilmiö oli lisäksi tsaristisen ajan traditiota, kuninkaallista loistoa hakeva, ja sopi juuri hänen henkilöönsä. Oli kokonaan siinä kiinni. – ”Totum in eo est.”

Ja ettei totuus unohtuisi, olemme ahtaneet marraskuulle, ennen ensimmäistä adventtia, myös kansainvälisen miestenpäivän ja lapsen oikeuksien päivän. Sellainen sopii varmaan kulttuuriin, jossa juhliminen on elämän tärkein sisältö. Eikö tämän nenäpäivän olisi voinut pitää silloin, lasten oikeuksien päivänä? Kahta meiltä odotetaan. Ylenpalttista uskollisuutta – ”Uberrima fides” tai vaihtoehtona äärimmäistä kurjuutta – ”Ultima miseria.”

Luterilaiseen elämään se ei oikein sovi ainakaan marraskuun jokaista viikonloppua liputtaen. Olkoonkin että tämä marraskuu on poikkeuksellisen lämmin, muistuttaa liki toukokuun kelejä tai sateista kesäkuuta ja juhannusaikaa. Me emme siis muista juhlistaa näitä päiviä lainkaan. Ne kokevat inflaation ja ovat turhakkeita. Takavuosina kuninkaiden viimeinen keino. – ”Ultima ratio regum.”

Me odotamme jalkapallokisoja ja paikassa, jossa ihmisoikeuksia poljetaan mennen tullen sekä sen jälkeen pikkujoulujamme. Jos hallitus kaatuu saamelaiskysymykseen, se kertoo meistä enemmän kuin mikään muu ikinä. Sellainen olisi jo äärimmäinen vaara. – ”Ultimum periculi.”

Matti Luostarinen: Siirry profiiliin www.clusterart.org Lisää käyttäjältä Matti Luostarinen SU 1.12. Matti Luostarinen: Adventin aikaan kielikylvyssä – kohta II LA 30.11. Matti Luostarinen: Uusien ideoiden ja jopa yhdyskuntarakenteiden leviäminen. KE 27.11. Matti Luostarinen: Sateenkaaren värit – algoritmien tapa tuntea TI 26.11. Matti Luostarinen: Keskustelu tekoälyn vallankumouksellisesta ajastamme jne. Tuhansittain artikkeleja tästä ajasta ja eilisestä.