Ekologisen tuotteen kuluttajaklusterit (ryhmät) ja -typologiat

Pubulum animi – Sielun ruokaa

Olen aiemmin kirjoittanut jo ekologisen klusterin kuluttajista ja tuottajista käyttäen faktorianalyysejä heidän ryhmittelyssään. Näin meille syntyy tutkimuksen alussa jonkinmoinen käsitys millaisia henkilöitä alan kulutuksessa ja tuotannossa on mukana. Kuinka nämä tiedot voisivat ohjata meitä tuossa vaativassa työssä mahdollisimman analyyttisesti jatkamaan oman ohjelmamme toteutusta niin tuottajina, kuluttajina kuin poliitikkoinamme ja luonnollisesti virkamiehinäkin. Kuluttajan on syytä tietää hänenkin missä mennään ja miksi. Tutkijan ja tieteen kerrottava miksi näin tapahtuu. Mahdollisimman perusteellisesti, poikki- ja monitieteisesti sekä ymmärrettävällä tavalla. Tähän algoritmit ja robotiikka ei kykene. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Kumpaa tarvitaan? Pubulum animi vaiko Penem et circenses

Aiemmin jo kuvattu faktori- ja pääkomponenttipisteiden ryhmittely otti ja syveni myöhemmin kymmeneksi todellakin homogeeniseksi kuluttajaryhmäksi. Ne löytyvät väitöskirjani ”Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka” sivulta 175 (kuva 9) (Luostarinen 2005). Kuvan nelikentällä on havainnollistettu todellakin moniulotteisten faktoreiden ja niiden tuottamien pääkomponenttipisteiden sijoittuminen tapauksittain siten, että vertikaaliakselilla kuvataan ensin normijärjestelmien muutoksen suunta (pehmeistä kovempiin arvoihin koskien moraalia, etiikkaa, estetiikkaa, ekologiaa ja empatiaa) ja horisontaaliakselilla fyysisen, sosiaalisen ja kulttuurisen identifikaation suuntaa kohti juurettomuutta ja spatiaalisen identiteetin katoamista. Lopuksi ne on yhdistetty lähellä toisiaan oleviksi neljäksi pääryhmäksi nelikentässä helpottaen näin lukijan työtä käyttäen niiden nimeämiseen Christopher Laschin (1985, 1997), Chales Baudelairen (1857) ja zygmund Baumanin (1995, 1999) postmodernin ihmisen ja elämänstrategian kuvaamista joko kuljeskelijan (flaneeraaja), turistin, kulkurin tai pelurin silmin. Per vias dolorosam – On edetty oikeiden teiden kautta.

Nämä kuvaukset ovat luonnollisesti stereotyyppejä, ja itse lopullinen malli oleellisesti mutkikkaampi ja algoritmien kautta hoidettuna oman aikamme tuotetta. Siis robotiikan ja tekoälyn tuotetta samalla. Ryhmät on rakennettu asettamalla samalle akseliparille toisilleen vastinpareina syntyneet faktorit (I ja II) sekä (III ja IV). Menetelmästä löytyy lisää kirjallisuutta mm. aiemmin julkaisemistani kirjoista ja artikkeleista (ks. kirjojen lähteet). Eläkevuoteni olen käyttänyt avaamalla näitä menetelmiä arjen tuomien esimerkkien kautta helpommin ymmärrettäviksi. Esimerkit ovat päivän tapahtumista ja mediakuvauksista. Per vias rectas – On edetty oikeiden teiden kautta.

Mallissa ja kuvassa (nelikentässä) edellinen liittyy fyysiseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen identifikaatioon ja sen jatkuvaan muutokseen sekä jälkimmäinen normijärjestelmien muutokseen (moraali, etiikka, ekologia, estetiikka ja empatia). Metodologiaa on kehitelty koko ajan etenkin psykologisten testien ja psykometriikan (sosiometriikka) suunnalla (esim. AERA, APA, NCME, AMA, lähde ks. AMA 1999). Robotiikan ja algoritmien aikana näiden mallien tunteminen on ainakin pintapuolisesti hyödyllistä ja väitöskirjatyöt eivät tahdo levitä akateemisen maailman ulkopuolelle ja hyvin vähän sielläkin. Näin tämän artikkelin ja kirjan tekeminen tuli minulle ajankohtaiseksi jatkona jo julkaisemilleni kirjoille. Pahoittelen niiden suurta määrää (lähdeluettelo). Kaikkiaan 130 monografista kirjaa, tuhansia artikkeleita. Perseverando – suomalaisella sisulla.

Joudun nyt aluksi hiven avaamaan mistä on kysymys. Niinpä jo faktorilatauksista (väitöskirjassa taulukko 1, Luostarinen 2005) löytyneet neljä pääakselia olivat luonnollisesti ohjaamassa homogeenisten ryhmien syntyä. Tämän havaitsemiseen ei vaadita tekoälyä. Aineistosta löytyy niin ikään kahdeksan selvempää ja kaksi välittävää kuluttajaryhmää (Luostarinen & Vanhamäki 2001). Jälleen tekoälylle lasten leikkiä. Niiden nimeämisessä on mahdollista käyttää esim. Francois Lyotard’n tutkimuksia, joissa havainnoidaan ihmistä hänen kohteensa ja mielenkiintojensa kautta (Lyotard 1996a, 1998). Tällöin myös faktoreiden tulkinta tapahtuu tavalla, jossa oleellista onkin kuluttajan hakemat elämykset. Tätä tekoäly ei olisi varmasti huomannut. Näille taas mielenkiinnon kohde ei voi tehdä paljoakaan ja kaikki riippuu lopulta etsijän omasta sinnikkyydestä ja kekseliäisyydestä. Tämäkään ei ole tekoälyn vahvinta osaamista. Philosophiae doctor? Ei riitä, vaaditaan poikkitieteinen tohtori – sekä luonnontieteissä että ihmistieteissä sama henkilö ja samalla professorin pätevyydetkin.

Kuluttajan päätavoite voikin olla myös nauttia elämästä, kohteista ja tuotteista. Tekoälylle ja faktoreille tällainen on ongelma mm. siksi, että tulkinnalle tärkeät kokonaisuudet, joita tulisi myös kehittää, muuttaa tai vahvistaa, eivät nousekaan kokonaisuudesta. Klusterianalyysi ei tästä niinkään piittaa, saati tekoäly ja algoritmit. Näiden tarkastelussa supermarketin hyllyllä olevia tuotteita ei tarvitsekaan tutkia. Ne voidaan ohittaa ja siirtyä seuraavalle hyllylle. Ko. ihmisten näkökulmasta tällainen maailma onkin juuri eräänlainen supermarket, jonka erinomaisuutta ei sinänsä ole syytä kritisoida. Pia fraus – Sellainen olisi hurskas petos.

Lyotardin tulkintaa tukisi Christopher Lasch’n (1997) näkökulma, jossa ihmisten kiinnostus, jännitys, tyydytys ja mielihyvä haetaan lähinnä ihmisten välisten suhteiden palvonnan kautta (ks. myös Chan & Morley 1992). Tämän tulkinnan kautta, ikävä kyllä, yhteiskuntamme olisi tehnyt postmodernista kuluttajasta mm. kykenemättömän syvään ja kestävään ystävyyteen, rakkaussuhteisiin tai avioliittoon sen aiemmassa moraalisessa tai kognitiivisessa merkityksessä. Näin tutkimuksessani ainakin yhtä klusteria kuvaisi ihmisten välisten suhteiden palvonta ja samalla syvä pettymys ihmissuhteisiin, aivan samoin kuin aistillisuuden palvonta kielii aistillisuuden kieltämisestä sen alkeellisimpia muotoja ehkä lukuun ottamatta. Pices natare oportet – Kalojenkin täytyy uida.

Stuart Hall (1996) on kuvannut tämän saman postmodernin ongelman lähinnä puuttuvien vaihtoehtojen kautta. Hänen ajattelussaan yhteisiä hankkeita tulee ja menee, mutta niistä ei synny kokonaisuutta eikä osien summa ole enää suurempi kuin osat erikseen. Ilmiössä on yhteistä prosessoinnin kanssa, jossa innovaatiot kulkevat katkeamattomana aaltojen sarjana tai muodostavat samankaltaisen klusterijoukon. Oleellista on tällöin havainnoijan kyky saavuttaa niitä ja samalla tason ”korkeus” tai oikeammin innovaatioaallon ajallinen vaihe. Plena luna? Ei sentään täysi kuu.

Tässä tapauksessa tutkittiin vuosituhannen alkua. Oman aikamme tulkinta pelottaisi. Siitä olisi kerrottava peitetyin sanakääntein. Tällaiset kirjoittajat alkavat olla jopa oman faktorinsa ansaitsevia. Samassa pisteessä on samaan aikaan hyvin suuri määrä eri vaiheessa olevia innovaatioaaltoja tai ohi kulkevia syklejä. Juuri tämä informaation määrä ja pinnallisuus sekä globaali samankaltaisuus johtavat tähän katkelmallisuuteen yksittäisen kuluttajan ja nyt hänen tyypityksensä kohdalla tai näkökulmasta. Plaudite! Ei vielä taputusten aika.

Faktorianalyysi tai faktori- ja pääkomponenttipisteiden ryhmittelyanalyysi eivät kerro miksi ryhmät ovat syntyneet. Ne toteavat ainoastaan niiden olemassaolon, mutta eivät ikävä kyllä ole selittäviä analyysejä. Ne muistuttavat oikeammin robotiikka, tekoälyä ja algoritmejamme. Ne sopivat kyllä hyvin yhteen ja kyseisen käsiteltävän prosessin tulkintaan, jossa yhden asian ilmiöt eivät nivoudu yhteen, kasva ja laajene toinen toistaan tukien tai vahvistaen. Tuloksena on Hallia mukaillen jatkuva katkelmallisuus, pirstaleisuus, tarkastelukulmien ja tavoitteiden kapea-alaisuus sekä samalla suhteiden pintapuolisuus. Poesis est vinum daemonum? Runous on todellakin paholaisen viiniä – mutta ei nyt tämä.

Ongelmana on ikään kuin kykenemättömyys samaan aikaan vapauttaa perinteisistä elin- ja ajattelutasoista, joiden taustalla on aikaan sidottu ja loogisesti tulkittava innovaatioaaltojen etenemisjärjestys sekä niiden ennustettavuus, ja samaan aikaan palata traditioon, jossa otettiin vastuu vapaasti ja avoimesti yhteisöllisyydestä ja jonka perustana oli sosiaalisen muistin tapa reagoida ohi kulkeviin innovaatiosykleihinkin.

Hallin (1996) mukaan tämä näyttäisi johtavan eräänlaiseen demokratiavajeeseen. Meiltä vielä ikään kuin puuttuu demokraattisen kansalaisuuden syvempi käsite, ja yhteiskunta, jossa elämme, sulkee pois vanhan sosiaalisen (kulttuurisen) muistinsa tukemana kaikki sellaiset strategiat, jotka voisivat asettaa kyseenalaiseksi ”marketin” oman strategian ja raivata tietä uudelle strategialle.

Näin Hallin tapa käsitellä innovaatioita ja niiden ”syklejä” globaalissa paikallisuudessa ja yhteiskuntarakenteiden tulkinnassa jätettiin ikään kuin käsittelemättä. Se olisi tullut esittää toisin, peitetyin sanakääntein ja varoen myös Suomessa menetettyä vuosikymmentämme. Näin etenkin siksi, että sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnallinen dilemma esti innovaatioiden ja etenkin niiden syklin käsittelyä sekä avaamista muuten kuin teknisenä prosessina (Luostarinen 2023, 2024). Olisiko löytynyt toinen tapa? Aterian jälkeen? – Post cidum?

Toinen tapa olisi vienyt yhteiskunnan evolutionaariseen vaiheeseen, ja tätä haluttiin vältellä viimeiseen saakka. Globaali paikallisuus yhteiskuntarakenteiden tulkinnassa on sellaisenaan kuitenkin todella lähellä revolutionääristä ajattelua ja myös innovaatiorakenteiden muutoksen tulkintaa yhteiskunnallisena ja sitä koko ajan muuttavana prosessina. Post nubila Phoebus? Pilvien jälkeen aurinko?

Kuljeskelijat ja flaneeraajat

Kuluttajaryhmistä suurimman muodostivat vuonna 2005 kuljeskelijat (flaneeraajat), josta oli tehty vuoistuhannen alun kulttuurianalyysin perushahmo kaupungeissamme. Lähes 80 prosenttia ekoyrittäjien asiakkaista (uskomatonta) oli vielä tuolloin kaupungeistamme, maakuntien keskuksista ja lähes puolet pääkaupunkiseudultamme. Vastaajista liki 60 % oli korkeasti koulutettuja, keski-ikäisiä naisia ja mahdollisimman kaukana siitä kulttuuriympäristöstä, jossa valtaosa tuon hetken ekoyrittäjistämme elivät ja usein vielä markkinansa hakivat. He eivät juurikaan kohdanneet toisiaan. Tänään yli 20 vuotta myöhemmin on jo toisin. Tätä muutosta ja sen merkitystä ei ole riittävästi seurattu eikä siihen reagoitu. Menetetyt vuodet ja pari vuosikymmentä ovat tuoneet mukanaan liki parikymmentä hallitusta ministereineen. Olen kirjoittanut kirjan menetetystä vuosikymmenestä ja satoja artikkeleita kuvaten sen syntyä sekä mediayhteiskunnan kiroja. Arctic Babylon kirjana ennakoi ilmiötä alkaen vuodesta 2011 ja jatkuen kirjasarjanakin Arctic Babylon II ja III. Kirjat oli kustannettava Saksassa. Entä kirjoituksen jälkeen? Post scriptum? Mitä sieltä löytyi?

Ensimmäinen ryhmä syntyy pääosin ensimmäisestä edellä jo kuvatusta faktorista. Sen tautalla ovat yhtäällä vanha traditio ja moraalinen kognitio nähdä ympäristö ja sen traumaattisina koetut muutokset usein vielä synnynseudulla. Luontoon liittyvät ominaisuudet ovat sinänsä kaukaa koettuina ansiokkaita ja hyviä, elämyksellisiä ja vieläpä uskottavia, todentuntuisiakin. Ei pelkkää nostalgiaa enää tässä vaiheessa ja jatkuen menetettyinä vuosinamme. Tosin näihin muisteloihin liittyy nostalginen tapa yhdistää pieniä kokemuksia, joiden tausta on yleensä lapsuudessa, usein sotiemme ajassa (Luostarinen 1982, 1986). zygmund Baumannin mukaan elämänstrategiaan liittyy joko kulkurin, turistin, kuljeskelijan tai pelurin elämänfilosofia. Siis selvä flaneeraaja – Flaneur?

Käsite flaneeraaja (”flaneur”) on alun perin Charlea Baudelairelta (1857), joka kutsui näin Constantin Guyn maalaamat kaupungin katunäkymät ”kuljeskelijan” silmin sellaisina, jossa postmodernin elämän näkökulma paljastui juuri tyhjän kuljeskelun ja kuluttajan kokemusten kautta katutasossa. Häneltä käsite on siirtynyt sosiologiaan ja kulttuuriantropologiaan ja on lähellä myös Urryn (1990) käsitystä massaturismin ihmistyypityksistä. Tässä kuluttajaryhmässä tärkeintä on se, miltä ympäristö ja tässä tapauksessa maaseutu näyttää (on joskus näyttänyt). Mielikuvat ympäristöstä tai vaikkapa maataloudesta elinkeinona elää väärässä ajassa ja sitä on näin myös markkinoitu. Vähän kuin aateliston ajatuksia? Postulata nobilium?

Maisema ja luonnonvarat käyttäjineen muistuttaa museaalista kokemusta, jota pidetään myös tietoisesti yllä. Kokemukset ovat samalla lyhytkestoisia ja episodimaisia, vailla menneisyyttä tai juuria maaseudulle, saati sen oman aikamme elämään. Kun kyseessä on liki pakkomuuton kaltainen prosessi, nämä juuret joudutaan myös kieltämään (Luostarinen 1982). Tuo viittaus on ensimmäiseen väitöskirjaani ja ”juuriin”, jotka paljastavat itsensä vasta pitkän surutyön jälkeen ja takana ovat joko evakko Karjalasta tai mikä vielä pahempaa, hukutetut kylät Sompion Lapissa. Surutyö poikkeaa perinteisestä muuttoliikkeestä (Man made lakes and human helth). Personal spatial identity in the face of environmental changes (Luostarinen 1982, Ensimmäinen väitöskirja: A Social Geography of Hydro-electric Power Projects in Northern Finland).

Kariban tai Voltan kaltaiset valtaisat tekoaltaat ja niiden alta poismuuttaneet menettivät spatiaalisen identiteettinsä ohella koko kulttuurinsa ja sen historian henkiolentoineen ja uhrilehtoineenkin jne. Spatiaalinen identiteetti ja juuret tuli Suomessa tutuksi televisiosarjan kautta, jossa kuvattiin neekeriorjien historiaa alkaen ”Kunta Kinte” nimisestä esi-isästä. Televisiosarja sai aikanaan suomalaiset kiinnostumaan juuristaan ja sukututkimuksesta. ”Spatial identity in the face of environmental chenges” viittaa taas julkaisuun, joka oli alkuna suomalaiselle sosiaali- ja kulttuurimaantieteen uudelle aallolle. Kirja oli samalla ensimmäinen väitöskirjanikin. Seuraavaa sai odottaa pari vuosikymmentä. Samalla tiedekuntakin oli syytä vaihtaa. Käynnistää monitieteinen työskentely rinnan algoritmien kanssa. Potius mori quam foedari – Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ensimmäisessä ryhmässä sosiaalista muistia ei ole, tai se on vahvasti piilotajuntainen ja uudet innovaatiot maaseudulta tuottavat siten katkelmallisia elämyksiä ja tuotteita. Maailma muistuttaa Christopher Lasch’n (1985) kuvaamaa supermarkettia, jonka erinomaisuutta ei ole syytä kritisoida. Yhteisiä hankkeita tulee ja menee, mutta niistä ei synny kokonaisuutta, eikä osien summa ole suurempi kuin osat erikseen. Yhden asian ilmiöt eivät nivoudu yhteen tai kasva ja laajene toinen toistaan tukien ja vahvistaen. Cristopher ei saanut apua monitieteisestä teknologiasta.

Tuloksena on ympäristönäkemys, joka on pirstaleinen ja katkelmallinen ja jonka tarkastelukulma on kapea-alainen ja pintapuolinen. Ongelmana on kykenemättömyys vapautua perinteisistä elin- ja ajattelutavoista ja palata samaan aikaan traditioon, jossa aikanaan otettiin vastuu vapaasti ja avoimesti yhteisöllisyydestä, toisista ihmisistä. Ilmiö muistuttaa samalla eurooppalaista maahanmuuttoa ja samalla karjalaisten evakkotaivalta. Absoluuttinen aika on muuttunut suhteelliseksi ja tuloksena on paikattomuus. Ajan ja paikan tieteet ovat yhdentyneet, maantiede ja historia, horisontaali ja vertikaalitiede toisiinsa. Tyhjä supermarket täytetään katkelmallisilla mielihyvän, kiinnostuksen ja jännityksen palasilla. Praeter propter? Niin ja näin.

Ilmiö näyttäytyisi nyt vuonna 2024 liittyvän maaseututaajamiemme viimeisimpään postmodernisaatioon, yhteisöllisyyden katoamiseen sekä vielä kerran uusimpaan kaupunkilaistumiseen, kaupungistumiseen 1990-luvun hengessä. Innovaatiorakenteita tai ”aaltoja” tulkiten prosessi kuvaa syntynyttä innovaatioklusteriamme, jossa ajallisesti jo etäiset aallot ovat jo kadonneet ja niiden tulkinta juuri tätä kautta ajallisena jatkumona ei ole enää edes mahdollista. Ajan ”absoluuttisuus” on hävinnyt ja tuloksena on suhteellinen aika, jossa innovaatioita on samaan aikaan samassa paikassa määrätön määrä, eikä niiden tavoittelu ole enää ongelma.

Samoin niiden jäsentäminen tai kokoaminen mielekkääksi historialliseksi jatkumoksi on käynyt mahdottomaksi. Nämä yhteiskuntakokonaisuudesta erkaantuneet ihmiset ottavat ne vastaan vailla aiemmin niin välttämätöntä yhteisöllistä tai kollektiivin mukanaan tuomaa kokemuksellista taustaa ja historiallista muistia, normistoja ja arvoja. Taustalla ei enää ole (eikä voi olla) myöskään riittävää kollektiivin mukanaan tuomaa ”suodatinta” yhteiskunnan instituutioihin, vaan ne otetaan vastaan yksilöinä, oman kokemusmaailman, normiston ja arvojen sekä moraalin antamana ”market” -kokemuksena. Principis est virtus maxima nosse suos – Tuntea oman väkensä on johtajan suurin voima.

Toinen ryhmä eroaa edellisestä vain hieman ja syntyy kolmannesta faktorista (Luostarinen & Vanhamäki 2001; kuva 9). Siinä ympäristönäkemykset ovat todempia ja kokemukset muuttuvat ”ikään kuin” maailmasta lähemmäs ”miltä näyttää” maailmaa. Tässä ryhmässä ”miltä näyttää” elämästä ja kokemuksesta on tullut jo todellinen kokemus, jota ympäristö, luonnonvarat ja ekologia yhdistävät. Näillä ihmisillä on runsaasti vapaa-aikaa kuljeskeluun, ja osalle siitä on tullut elämäntapa. Ostos- ja kulutuskäyttäytyminen maaseudulla vastaa kaupunkien kauppakujien tai markettien ostoskäyttäytymistä. Niinpä yrittäjä joutuu rakentamaan ”saarekkeita” mittatilaustöinä juuri tälle kuluttajasegmentille. Privato consilio – Omalla luvalla.

Nämä saarekkeet ovat irrallisia tulevasta ja menneestä, mutta niissä voi kuvitella olevansa itse ohjaajana, luontotapahtuman tai ympäristön kohtaamisen vaikuttajana silloinkin, kun kuljeskelija on kaiken aikaa ohjatussa toiminnassa mukana. Suomessakin suurten ostoskeskusten synty on luonnollisesti tämän ilmiön ja kuluttajaryhmän alku, ja ohjasi myös paikoin maaseudun tai pienen seutukaupungin kehittämistä heistä asiakkaita haettaessa. Luonto- ja ekoyrittäjyyden sekä etenkin matkailutuotteiden myynnissä tämä asiakasryhmä on erityisen tärkeä, joskin ei kaikkein vaativin (Luostarinen & Vahamäki 2001).

Niinpä myös oman aikamme maaseudun erikoistumisen vuonna 2024 määrää (tai sitä ohjaa) valittu kuluttajasegmentti ja se näkyy jo maaseudun ja sen pientaajamien erilaistumisessa (Rutanen & Luostarinen 2000). Kaikki alueet, maakunnat tai seutukaupunkimme eivät voi erikoistua ekologiseen yrittäjyyteen ja sen etenkään vaativimpaan asiakassegmenttiin. Flaneeraaja vaatii kaikkein vähiten yrittäjältä, mutta tekee samalla ekoyrittäjistä massatuotannon alihankkijoita.

Tämä näkyy tänään kesällä 2024 kiertäen Suomea ja poiketen ohimenoteitten autoletkasta vaihteeksi sivupoluille ja tutustuen maaseutuun, sen rikkaimpaan kulttuuriin ja väestöönkin samalla rohjeten tutustua. Muuten matka ulkolaisena turistina, vuokraten auto lentokentän läheisyydestä Vantaalla ja ajaen ohimenoteitä kaupunkimme kiertäen kohti Lappia ja Jäämerta, muuttuu todella tylsäksi kokemukseksi. Olen näitä kokemuksia saanut kuulla liki jokaisen kongressin tai konferenssin yhteydessä sekä kehottanut Suomessa vierailevia poikkeamaan pääteiltämme rohkeasti kohti maaseudun sorateitä ihmettelemään kesäisen järviluonnon puhtautta ja kauneutta, saaria saarten sisällä. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas..

Elämäntapa-kuljeskelijat ja ”telecity” -ihmiset

”Kuljeskelijoiden” (flaneeraajat) jälkeen on syytä esitellä puhtaaksi viljelty joukko ”kuvaruutu” -ihmisiä. Näiden siirtyminen omaan ryhmäänsä ei liity algoritmeihin tai robotiikkaan, tekoälyn oivalluksiin niinkään kuin Benchin (1979) tekemiin pelkistyksiin. Toki samalla myös omiin havaintoihini lukuisten tutkimuskohteiden kautta vahvistuksen hankkien. Pro bono publico – Yhteiseksi hyväksi.

Tässä ryhmässä luonto- ja ympäristökokemukset on puhdistettu kaikesta muusta roskasta ja rönsyistä, eikä ryhmä erotu pelkästään faktoroimalla aineistojamme. Tämän klusterin (ihmisryhmän) nimeäminen Benchin kuvaamiin lasten oppimistapahtumiin ei ole pelkkä sattuma ja viittaa ”telecity” -pelkistysten olevan myös empiirisesti todennettava kuluttajaryhmä myös Suomessa. Prosessin tausta (ryhmän syntyminen) saattaa viitata lapsuuden kokemuksiin sekä samaan aikaan kommunikaatiotaipumusten kehitykseen. Samoja piirteitä on havaittu ylipäätään ihmisten kyvyssä hahmottaa ja kertoa pienpiirteisistä ympäristön piilovaikuttajista. Tällainen voi olla esim. pakkomuutto altaan alle jäävän kotiseudun kohdalla (Luostarinen 1982). Tällainen traumaattinen kokemus jättää jäljen, jonka havaitseminen ja löytyminen on mahdollista etenkin juuri traumaattisten kokemusten yhteydessä. Niistä on syytä kertoa muillekin. Pro benignitate humana – Inhimillisestä hyväntahtoisuudesta.

Ihmisten luontosuhteesta on tässä ryhmässä tullut hyvin yksityinen alue, jossa ihminen kohtaa vaikkapa ostosgalleriassa luontokokemuksen ikään kuin individualisti uskonnollisen elämyksensä. Niinpä omien merkkien tunnistaminen syventää kokemusta, vahvistaa ja monipuolistaa sitä. Ympäristönäkemys alkaa olla lähellä vahvaa ja monipuolista kokemusta kuvaruudun pinnasta mielikuvitukseen samalla liitettynä. Tätä samalla äärimmäisen vapauden tunnetta ohjaa vain kuvaruutu, keskittyneen tarkkailun ilmapiiri, jossa tietokoneen näyttö tai televisio ovat neutraaleja.

Niinpä myös luontokokemukselta tai ekotuotteelta vaaditaan paljon enemmän kuin edellisissä ryhmissä ja fantasia on sen vahvin yrittäjävaltti. Samalla sosiaalinen muisti on fiktiivinen ja globaali, geneettisen perimän tuotetta. Innovaatioaallot valitaan nekin mahdollisimman ”korkealta”, olkoonkin että korkeus on yhtä suhteellista kuin paikattomuuskin. Tällä ryhmällä ympäristöihanne ja sen kuvaus on muita ryhmiä oleellisesti rikkaampi, eikä siinä ole mukana nostalgiaa tai juurten kaipuuta. Ilmiö on geneettinen ja muistuttaa lajikehityksemme taustoista. Käsite spatiaalisesta identiteetistä (juurista) lähestyy samaa ilmiötä (Luostarinen 1982). Sen täydellinen menetys esim. hukuttaen juuremme tekoaltaan alle tai joutuen evakkoon sotiemme seurauksena, tuo esille surutyön jälkeen saman ilmiön. Klusterirakenteessa ”telecity” -ihmiset paikantuvat lähelle pääakseleiden leikkauspistettä, mutta kuitenkin hieman lähemmäs toista ja neljättä faktoria kuin ensimmäistä ja kolmatta, jossa flaneeraajat sijaitsevat (kulttuuriantropologian perustyypit). Pro Karelia (Ilmari Kianto) – Karjalan puolesta.

Innovaatioprosessia tulkiten ”telecity” -pelkistys kertoo prosessin etenemisestä vaiheeseen, jossa innovaatioiden klusterit on jo kyetty mieltämään osaksi ”elämysmaailmaa” ja sen prosessointi on myös aspatiaalisessa ja suhteellisen ajan globaalissa paikallisuudessa pitkällä (Luostarinen 2005). Ilmiöllä on yhtymäkohtia multidimensionaalisesta diffuusiosta tehtyihin havaintoihin innovaatioiden ja alueiden luokittumisessa (Hölttä 1989). Fiktiivisenä syntyvät ”aallot” (innovaatioiden klusterit) kyettiin erottamaan paremmin faktasta ja niiden käsittely on emotionaalisesti hallittua ja odotukset vaativia. Pro salute animae – Sielun terveyttä varten.

Kulkurit

Edellisistä ryhmistä poikkeava toisen faktorin ääripää ja kuluttajaryhmä syntyy täydellisestä juurettomuudesta sekä paikkaidentiteetistä vapaasta ympäristöihanteesta. Nämä ihmiset eivät ole todellakaan koskaan paikallaan tai juurillaan, vaan hakevat matkasuunnitelmansa ja reittinsä pala palata tai eräänlaisen post-traditionaalisen kaaoksen kautta. Ryhmän nimeämisessä on käytetty zigmund Baumannin havaintoja (1993). Juuri Baumannin (1995, 1999) mukaan tämä ryhmä voitaisiin nimetä ”kulkureiksi”, jolloin oleellista on juuri elämäntapavalinnat vasta tienhaarassa.

Niinpä vielä muutama vuosikymmen sitten kulkureita vieroksuttiin muukalaisuuden ja levottomuuden pelossa. Suomessa vastaava ongelma ratkaistiin aikanaan sitomalla ihmiset maahan asutuslaeilla. Tuolloin näkyvin hahmo ko. tehtävässä oli tullineuvos Veikko Vennamo. Myöhemmin hän perusti oman puolueensa, jonka syntyä seurasin vuonna 1959 Pieksämäellä lausuen runoja silloin noin 7 vuoden iässä. Puoluetta perustivat Karjalan evakot sekä korpikommunisteiksi kutsutut pienviljelijät.

Myöhemmin tästä puolueesta syntyi SMP ja sen runko pysyi kohtuullisen muuttumattomana tehdessäni ko. aiheesta ensimmäisen tutkielmani vuoden 1970-vaaleistamme Kuopin vaalipiirissä, jossa Vennamo oli myös ehdokkaana ja sai valtaisan äänivyöryn. Valtaosa äänestäjistä oli juuri Karjalan evakkoja ja toisaalta korpikommunismiksi kutsutun liikkeen syntysijoilta äänestysalueittain seuraten. Myös myöhemmin puolueen menestys on ollut vahvasti sidoksissa juuri ”kulkurille” tyypilliseen maailmankuvaan sidottuun taustaansa. Ilmiöön liittyy myös poliittista populismia. Perussuomalaiset on siten ihan hyvä nimi tälle kansanosalle. Pro rege, lege et grege – Kuninkaan, lain ja kansan puolesta.

Kulkurin maailmaa luonnehtii baumannilainen ulkopuolisuuden vaatimus ja myös sen vaaliminen. Kulkurin sosiaalinen muisti ei ole lainkaan alueeseen sidottu. Spatiaalisen identiteetin tutkimuksesta sille löytyi jo varhain jopa alueellinen ulottuvuus (Luostarinen 1982, 1986, Paasi 1984). Tuolloin jo 1980-luvulla juurettomuus oli kasvamassa ja paikkaidentiteetti häviämässä. Niinpä etenkin spatiaalisen identiteetin ja innovaatiotutkimuksessa (Luostarinen 1982, 2004, 2006, 2022) kulkurin valintaa luonnehtivat ”kasvottomimmat” ilman identiteettiperustaa tai ryhmäsidosta olevat ratkaisut (Belson & Winter 1997). Kaikkea pidetään avoimena ja vaihtoehtoja on runsaasti. Jos tietty paikka ei kiinnosta, ympäristöä vaihdetaan välittömästi.

Tosin Suomessa pyrittiin estämään tätä irtolaisuutta sitoen sotien jälkeen ihmiset maahan. Aina siinä ei oikein onnistuttu. Niinpä tänään, jos tietty paikka ei kiinnosta, ympäristöä vaihdetaan välittömästi. Ilmiö tunnetaan toki etenkin globaalina. Filosofeista jo Sören Kirkegaard kuvasi juurettomuutta ja kulkuria jo1800-luvun puolivälissä elämänä tyhjän varassa: ”Maalla asuminen tympäisee, matkustetaan siis pääkaupunkiin; kotimaa kyllästyttää, matkustetaan siis ulkomaille; väsytään Eurooppaan, matkustetaan siis Amerikkaan… Viimein haaveillaan loputtomasta matkustamisesta tähdeltä tähdelle, tai tehdään jotain yhtä ulkokohtaista: kyllästytään syömään posliinilautaselta, syödään kultasilta, poltetaan puoli Roomaa, jotta saataisiin mielikuva Troijan palosta” (Alex 1966).

Pohdinta tästä myös tänään meille tutusta käyttäytymisestä johtaa Sören Kirkegaardiin ensimmäisenä varsinaisena eksistentialismin hallitsevana ajattelijana (vrt. Nietzsche, Heidegger, Sarter). Ei käy kieltäminen, etteikö ko. ajattelijoiden pohdinta kiehtonut mieltäni lapsena lukiessani, kirjoittaessani ja lausuessani runoja. Schopenhauerin tapaan hän asettui vastustamaan Hegelin edustamaa ”näennäisen” järjen filosofiaa. Kirkegaard näki elämän absurdeina valintoina, jolloin totuus on ihmisessä ja jokainen on vastuussa omasta kehityksestään. Tätä totuutta tavoiteltaessa oli oltava valmis hyppäämään pelkän ”uskon” pohjalta (vrt. ”Pelko ja vahvistus, Flygt og Bäven”, (1984)). Kirkegaard määritteli elämän kolmeen tasoon; esteettiseen tasoon sekä eettiseen ja uskonnolliseen, ja korosti jälkimmäisen merkitystä (Stadier paa Livets vei, 1845). Pro salute animae – Sielun terveyttä varten.

Eksistentiaaliseen ajatteluun liittyy itsekkään vapauden käsite ja usein pohdinta filosofian ja taiteen välimuodosta. Epäilemättä mm. tämä vaikutti myös omalla kohdallani jo hyvin varhain lapsena ja etenkin äitini kautta välittyen sekä kuvataiteina että samaan aikaan hänen toimittajatyönsä kautta omaan maailmankuvaani. Sukuni omistuksessa oli samalla maakuntalehti Itä-Savossa, digiaikaan ensimmäisenä siirtyvä jo 1980-luvun alussa, mutta samaan aikaa myös opiskellen Kalevan lehtitaloon Oulussa ahdetussa yliopiston yhden vaikuttavimman laitoksen (maantiede) kasvattina, ja jo hyvin varhain myös opettajana ja tutkijana työskennellen rinnakkain myös Turun yliopistossa ja hallituksemme nimeämänä edustajana mm. korkeakouluneuvostossa sekä IASP:n (International Association of Sciene Parks) ja AURP:n (Association of Univercity Related Research Parks) ohella. Edellisen painopiste oli Euroopassa, jälkimmäisen Yhdysvalloissa. Molemmat olivat toki glogaaleja järjestöjä tiedepuistoineen (vertaa Piilaakso Silicon Valley Kaliforniassa).

Tietokoneen yhdistäessä meidät jo 1970-luvun alussa poikkitieteisesti ja käyttäen luonnontieteitä ja ihmistieteitä rinnatusten sekä julkaisutoiminnassa medioillemme kirjoittaen, että itse yliopistojen opetus- ja tutkimustyössämme toimien. Toista väitöskirjaani valmistellessani työpaikkanani oli tämän ohella nykyinen Luke (Luonnonvarakeskus) ja sen laboratoriot. Parempaa sijoittumista ei voinut ajatella monitieteiselle työskentelylle ja globaalina yhteistyönä ja suurohjelminamme (European rivers network. Susdev China, Agropolis Strategy jne.). Työpaikkana oli yhä useammin lentokentät ja kongressihotellit. Sellainen ruokkii eksistentiaalista ajattelua.

Eksistentiaalinen ajattelu sopii kulkurin ja samalla innovaation (innovaattorin) teemaan ja juuri tämä filosofia istuu tähän työhönkin hieman samalla tavalla kuin Dostojevskin tai Kafkan työskentelyyn, joissa on nähty juuri eksistentiaalisia teemoja. Samoin Kirkegaard vaikutti suoraan mm. Maria Rilken runouteen (Duinon elegiat, 1923). Oleellista on hyppy tuntemattomaan, absurdit valinnat, näennäisen järjen kritiikki, vastuu omasta kehityksestä sekä ”pelkurimaisten” kompromissien kieltäminen uuden etsinnässä ja individualistisessa elämänasenteessa.

Muistaen samalla millainen koulu ja kasvuympäristö meillä oli maaseudulla tuhannen pojan poikalyseossa ja pienissä seutukaupungeissamme Iisalmessa 1950–1960-luvuilla, se vaati runoja rustaavalta ja lausuvalta kiusaamiskulttuurin ohittamista, hoitaen itsensä edes kaikkein pahimmilta fyysisiltä ja henkisiltä vammoilta sekä pitäen yllä myös fyysisen koskemattomuutensa. Huonokuntoiselta sellainen ei olisi onnistunut. Pelkurimaiset kompromissit eivät tulleet nekään kysymykseen. Pro tempore – Elettiin olosuhteiden mukaan. Pro verbo – Sananmukaisesti. Pro viribus – Voimien mukaan.

Baumannin juurettomuus johti lopulta ympäristöihanteeseen, jossa kaikki paikat olivat tälle myös oman aikamme näkyvälle kulkurille vieraita, ja saapumisen muisto on aina tuore vuosienkin jälkeen. Paikkoja, joihin luonto- ja ympäristöihanteensa voisi rakentaa, ei olekaan enää vain yksi, vaan ääretön määrä. Juuri suhteellisen ajan sisäistäminen on tässä ryhmässä pitkälle kehittynyt. Niinpä kulkureiden ihmisryhmää luonnehtii jatkuva epävarmuus työpaikasta, vanhan tiedon tai taidon arvosta, turvallisesta kohdasta, johon asettua ja samaistua. Vieraantuminen yhteisöllisyydestä, fyysisestä ympäristöstä ja sosiaalisista siteistä on tapahtunut jo ilman nostalgista kaipausta.

Etääntyminen agraarin tai teollisen yhdyskunnan traditiosta on tapahtunut tavalla, jossa ne ovat vieraita myös käsitteellisinä, sisäsyntyisinä kokemuksina ja sisäisen identiteetin rakentajina. Niihin ei ole enää edes alitajuista kosketusta. Äärimmillään nämä juurettomuuden kuvaukset ovat juuri pakkomuuttojen kohdalla ja Suomessa on aihetta tutkittu koskien mm. karjalaisten asuttamista ja Lapin allasevakkojen pakkomuuttoja (Luostarinen & Mäkinen 1978, Järvikoski 1973, Luostarinen 1982). Nykyisin niin muodikkaat juurettomuuden kuvaukset ja vammojen esittelyt ovat osin samaa ympäristöpsykologista taustaa. Prudens futuri – Tulevaisuutta aavistava.

Klusterin synty on ajallisesti ja alueellisesti paikannettavissa. Se on osa kansallista kulttuuriamme ja sen syntyprosessia kahden suuren muuttoaallon seurauksena, yhdessä kansainvälistyvän ja globaalin maailmankuvan rakentumisen kanssa. Tänään robotiikan ja algoritmien aikana, sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnallisen dilemman vuosikymmenenä (ks. Luostarinen 2024: Sosiaalisen median ja tekoälyn yhteiskunnallinen dilemma) uusi mediakulttuurimme on näkyvä osa sen syntyä ja sidosta globaaliin paikattomuuteen.

Innovaatioaaltojen tai -klustereiden kohdalla juuri kulkurit ovat edellisiä ryhmiä riippumattomampia sekä pystyvät ymmärtämään paremmin niiden paikattomuuden luonteen. Spatiaalinen identiteetti käsitteenä (vrt Luostarinen 1982: Spatial identity in the face of environmental changes) tunnistetaan ja niinpä ilmiötä usein vältellään ja etenkin, jos ilmiö samalla liittyy paikalliseen ”muistiin”, ”oppimiseen” tai sosiaalisiin rakenteisiin. Heikkilä (1981) on kuvannut prosessin tavalla, jossa luovat ongelman ratkaisut ja oppiminen sekä innovatiivisuuden tietoinen haku ovat osa yhtäällä eräänlaisesta irtiotosta traditiosta ja toisaalla sisältyvät sellaisenaan yhteiskunnan ja organisaatioiden välttämättömiin (välttämättöminä pidettyihin) muutosprosesseihin (ks. myös Heikkilä & Heikkilä 2001, Hedberg & Holmqvist 2001). Tällöin klusterirakenteiden ”kulkuri” voisi olla lähellä arvorakenteiltaan positiivisena kuvattavaa innovaatiorakenteiden tietoista syntymekanismia. Niinpä aiemmin kuvatut ”oppivat alueet” sisältävät niin ikään näkemyksen, jossa ”kulkurin” maailmankuva on edullinen haettaessa tietoisesti innovatiivisia muutosagentteja (Hassink 1999). Ilmiö liittyisi siten luontevasti käsitteeseen ”Luovan teknologian renessanssi” (Luostarinen 2024). Punctum vegetationis – Kasvun paikka.

Viides syntyvä ryhmä (turistit) on luonto- ja ekomatkailun näkökulmasta tärkein ja vaativin. Kun edellisen ryhmän ihmiset liikkuivat lähinnä erilaisten voimien ”työntämänä” (toinen faktoriulottuvuus ja neljäs ryhmä), jossa Baumannia mukaillen matkasuunnitelma haetaan pala palalta tai post-traditionaalisen kaaoksen kautta ”tienhaarassa”, tämä ryhmä on heitä aktiivisempi. Kaikki paikat ovat lopulta vieraita, saapumisen muisto aina liian tuore, eikä kukaan saa unohtaa, että juuri nämä ihmiset ovat juuri äsken olleet jossain muualla, ja koko maailmankuva tai arvomaailma luonnehtii ulkopuolisuuden vaatimus ja sen vaaliminen järkeväksi pidettynä strategiana, jossa kaikkea pidetään avoimena ja vaihtoehtoja on myös innovaatioille miltei määrätön määrä. Tempora mutantur, nos et mutamur in illis. – ”Ajat muuttuvat ja me muutumme niiden mukana.”

Vielä agraariyhteisössä, johon ensimmäisen faktorin klusterit ja niiden sisällä olevat ihmiset kaipasivat nostalgiaa, paikallaan asuvia ihmisiä oli paljon ja kulkureita vähän (Katajamäki 1991). Lainsäädännöllä pyrittiin sitomaan kulkurit maahan asutuslakien avulla tai heidät pyrittiin häätämään muualle, jotta agraarin ajan kokemus järjestyksestä säilyisi (Jutikkala 1942). Niinpä juuri kulkurit pakottivat pyrkimään uuteen, valtiojohtoiseen byrokraattisesti hallittuun, koko yhteiskuntaa valvovaan järjestelmään. Jos tässä historiallisessa vaiheessa innovaatioprosessi kuvataan hivenen eksistentiaalisena, agraariyhteisön maahan sitova prosessi jarrutii sen syntyä, sekä johti samalla paikallaan pysyvään ja staattiseen. Juuri tämä vaihe oli suurin luonnollinen este tietoiselle innovaatiorakenteiden synnylle pyrittäessä rauhalliseen kehitykseen rauhattomaksi koetussa maailmassa. Tempus edax rerum – Aika oli kuitenkin asioiden ahmatti.

Vasta paljon myöhemmin postmoderni maailma käänsi tämän päinvastaiseksi ja nyt ”varmoja” paikkoja oli vain vähän ja kulkureita alettiin jopa suosia osana talouden vaatimaa innovaatiorakennetta, ja niinpä elimme tuolloin ensimmäisen vaiheen todellista innovaatioaaltojen syntyä (Kanter 1983, Hietala 2003, Luostarinen 2005). Niinpä sellaisia varmoja paikkoja, johon perinteisen ympäristöidentiteetin tai sen ideaalin voisi rakentaa, ei ollut enää vain yksi, ja usein ainoa ”topeliaanisen” oikea (synnynpaikka), spatiaalinen identiteetti ja juuret (Luostarinen 1982), vaan niitä alkoi olla määrätön määrä samalla työpaikkaliikkumista suosienkin. Tänään tätä postmodernia klusteria luonnehtii tieto epävarmuudesta, jossa työpaikat katoavat, vanhat tiedot ja taidot muuttuvat arvottomiksi, kokemus rasitteeksi, jolloin samalla turvallisen maaseudun ja kaupunkilähiön ihmissuhdeverkko hajosi (Gerlach 1992, Jensen 1999, Heikkilä). Itse kuvasin tämän kahden väitöskirjani kautta (Luostarinen 1982, 2004) kirjassani ”Social media – Economy and Strategy 2011” täyttäessäni 60-vuotta juhlakirjanani, sekä myöhemmin täytettyäni 70 vuotta (Finland’s big yaer 2017-Suomi 100” sadannen kirjani yhteydessä sekä hakien siihen artikkelin jokaisesta kirjoittamastani kirjasta. Aiemmin olin käsitellyt aihetta muuttuvan maankäytön ja maatalouden kohdalla kirjassani ”Agropolis strategy” vuodelta 1992. Tänään tätä strategiaa toteutetaan kaikilla mantereillamme ja juuri maankäytön modernissa ohjauksessa. Tenax propositi – Suunnitelmassa lujasti pysyen. Mukana on myös aikaraja – Terminus. Olen ollut luennoimassa näistä ja vähän muustakin noin sadassa valtiossa.

Käsite klusteritaiteesta ja sen manifestistani sai uuden sisällön juhlakirjassani ”Cluster art and Art of Clusters 70 years.” Kuvataiteet tulivat mukaan ilmiön oivaltamiseen muuttaen tekstiä algoritmeineen kuvataiteeksi kirjassani ”Dun siro, spero – De visu – De auditu – De olfactu” ja moni- ja poikkitieteinen työstäminen rinnan kuvataiteitten kanssa jatkui koko 2020-luvun osana pandemian aiheuttamaa uusinta taantumaa ”Pandemiasta taantumaan – Luovan tuhon vuosi 2020” sekä kirjaan ”Draaman kesä ja Euroopan hullu vuosi 2022” ja samalla matkana kohti uutta vaihetta ”Luovan teknologian renessanssi” (Luostarinen 2024). Kymmenen eläkevuoden aikana yli 30 kirjaa kertoo mistä oli kysymys ja miksi. Tempus fugit (Vergilius) – Aika pakenee.

Niinpä varmoja paikkoja, johon ympäristöidentiteetin tai sen ideaalin voisi rakentaa, ei ollut enää vain yksi ja usein ainoa ”topeliaaninen” oikea ”synnyinpaikka”, vaan niitä oli määrätön määrä samalla työpaikkaliikkuvuutta suosienkin. Tätä kokonaan uutta postmodernia klusteria luonnehtii tieto epävarmuudesta, jossa työpaikat katoavat, koulutus saa uusia muotoja ja tehtäviä, vanhat tiedot ja taidot muuttuvat arvottomiksi, kokemus rasitteeksi ja vanha turvallinen maaseudun tai kaupunkilähiön ihmissuhdeverkko hajosi sekin (Gerlach 1992, Jensen 1999, Heikkilä 1999). Tämän uuden ryhmän syntymää ei selitä niinkään kykenemättömyys asettua aloilleen, kuin pysyvien asuinpaikkojen käyminen vähiin globaalina ilmiönä. Maaseudulla asuminen on vaikeutunut jopa nopeammin kuin urbaanin slummiutumisen seuraukset. Tempora aspera vivimus, amice bone – Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.

On mahdollista, jopa todennäköistä, että nykyinen globaali maailma on räätälöitymässä enemmän eksistentiaaliseen suuntaan ja samalla kulkurin mittoihinkin. Ilmastomuutos ja traumaattiset kokemukset vauhdittavat tätä ilmiötä nekin. Niinpä kulkurin maailmassa kohtaavat ihmiset edustavat samaa arvomaailmaa ja hekin ovat kulkureita. Maailmansotien yhteydessä kohtasimme tällaisen ilmiön, mutta mittakaava oli vaatimaton nykyiseen ja edessä olevaan suhteutettuna. Tämä näkyy alan tutkimusten haastatteluissa ja vastauskäyttäytymisessämme. Toisen faktorin lataukset ovat yhä selvemmin ensimmäisen peilikuvaa, mutta jota ”kulkuri” ei enää tunne. Sellainen polarisoi maailman ja sen kansakunnat. Theatrum mundi – Maailman teatteri.

Näin myös vieraantuminen juuriltaan, maaseudusta – agraarin ja teollisen yhdyskunnan rakenteista ja sen yhteisöllisyydestä – on purkautunut tavalla, joka on ollut meille vieras myös käsitteellisenä. Sisäsyntyisenä prosessina, sisäisen identiteetin rakentajana ja on ongelma myös oppivalle kulttuurillemme (Morgan 1997). Ilmastomuutos on vain yksi osatekijä tämän ilmiön vauhdittumiseen. Testimonium maturitatis – Kypsyyskoe.

Näin kahden pääfaktorin välinen raja on vedenjakajana merkittävä myös globaalisti, ei vain paikallisesti tai spatiaalisesti, ja syntyvät uudet klusterit erottuvat myös toisistaan selvästi. Niiden tulkinta on paljon helpompaa kuin vielä vain muutama vuosikymmen aiemmin samoilla kysymyksillä tätä kehitystä seuraten ja käyttäen poikkitieteistä metodiikkaa ja algoritmien sallimaa valtaisaa tiedon määrää kulttuureineen ja kielialueineenkin.

Pelkkä luonnontiede (natural science) ei yksin riitä tai ihmistiede (human science) yhdistämättä niitä algoritmeineen samaan poikki- ja monitieteiseen tulkintaankin. Miljoonien käsitteiden (biljoonien sanojen symboliikkaan) sekä kuvaten myös kuvataiteiden tulkintana taiteilijoita vain vaihdellen. Paraskin kielenkääntäjä kykenee vain muutamaan 100 000 sanaan, joista vain pieni osa on hänen tunnesanojansa, ja siis emotionaalisia. Jos häviät shakissa, yksinkertaisessa pelissä, koko ajan ja aina robotiikalle, kielen käytössä ja poikkitieteisessä työskentelyssä olemme aivan avuton kilpailija robotiikan ja algoritmien monitieteisessä kilvoittelussa. Olemme kuin yhden kirjan lukijoita. Ja minä pelkään yhden kirjan lukijaa – ”Timeo lectorem unius libri.” (Tuomas Akvinolainen).

Uusien klustereiden synty oli ajallisesti ja alueellisesti paikannettavissa jo varhain (Luostarinen 1982, Paasi 1984) ja se oli Suomessa osa kansallista kulttuuriamme ja sen syntyprosessia, kuten myös aikanaan asutustoiminnan ja kahden suuren muuttoaallon seurausta yhdessä kansainvälistyvän ja globaalin maailmankuvan rakentumisen kanssa. Uuden mediakulttuurin osa on ollut siinä alusta saakka keskeinen (Touraine 1971, Apel 1971, Wiberg 1992), olkoonkin että sen ”juuret” ovat toki kauempana kuin omassa ajassamme. Parhaiten sen havaitsee tavaten vaikkapa Australian aboriginaalien tapaa ilmaista itseään ja kulttuuriaan (Luostarinen ”Arctic Babylon I, II. III” ”Tekoaltaan varjossa”).

Turistit – Terra incognita – Tuntematon maa

Faktorianalyysissä kolmas faktori erosi vain hieman ensimmäisestä ja neljäs toisesta. Niinpä viides klusterikin on odotetusti lähellä toista, mutta sen painopiste on kuitenkin neljännessä faktorissa. Tässäkin ryhmässä vastaajien identiteetti paikkaan on kadonnut tai se on kokonaan muualla kuin asuinalueella. Lisäksi mukana on hieman toisistaan poikkeavien ryhmiä (Luostarinen 2005; kuva 9). Erottajana on lähinnä ikä ja koulutus sekä varallisuus. Baumann kuvaa nämä ryhmät kuitenkin yhtenä ja nimeää heidät elämän ”turisteiksi”. Hyväksyn sen ja niinpä missä ”kulkuri” liikkuu lähinnä siksi, että jokin voima on häntä työntämässä (esim. työttömyys), turisti uskoo liikkuvansa tavoitteellisesti. Jokin vie häntä uusille paikoille hakemaan uusia kokemuksia. Maailma on hänelle teatteri – Theatrum mundi.

Molemmat ryhmät ovat tien päällä etenkin kesänsä viettäviä ihmisiä, joille kaikki ympäristössä on uutenakin säyseää ja kesytettävää. Ekoyrittäjyydestä haetaan elementtejä, jotka ovat silmiinpistävän erikoisia, mutta usein samalla myös kertakäyttökokemuksia ja -tuotteita. Lisäksi ympäristökokemukset haetaan muistoja välttäen ja arvostaen niiden tätä kautta hankittavaa vaarattomuutta. Maaseutu ja sen nostalgia sisältävät samaan aikaan juurien ja paikkaidentiteetin tuoman ”tuskan” sekä halun säilyttää tämä muisto; hakea kadotettua ja kokea ohjattuna turistilaumana tai mieluiten yksin kokemuksensa kautta nauttien ja ymmärtäen.

Ilmiö muistuttaa samalla monelle tutusta sadomasokistisesta käyttäytymisestämme ja myös turvallisista vaaran aistimuksista. Oman aikamme tuotteista ja niiden palkitsemisesta osana elinympäristömme tuottamista hetkittäisistä kokemuksistamme. Tänään kesällä 2024 niiden oivaltaminen tuskin ehtii edes viivähtää tajunnassamme liikkuen japanilaisen metropolin liikenteessä. Pyhiinvaellusmatkat Silicon Valleyn kaltaiseen ympäristöön helpottaa omaa oloani. Suomessa liikkuen ekokokemus ja ympäristöelämys tulevat suolla ja metsässä järkytyksenä, turvallisessa paketissa. Palvelun ja tuotteen on kuitenkin oltava mieluummin esteettisen kuin nostalgisen. Niinpä turisti hakee turvapaikkaa matkakokemuksistaankin, ja koti on niin ikään osa tätä samaa ”seikkailijan” turvapaikkaa. Lopulta pelko antaa siivetkin – ”Timor addidit alas (Vergilius).

Jonathan Swartsin turistilla on kahdenlaista ikävää. Toinen syntyy nostalgiasta ja toinen kaipuusta kotiin. Tekoaltaiden alta muuttanut kokee ikävän toisin kuin maalta kaupunkiin muuttanut tavoitemuuttaja. Voltan ja Kariban jättialtaiden kohdalla Afrikassa se oli samaa kuin Lokan ja Porttipahdan altaiden kohdalla Kemijoen latvoilla suomalaisen insinöörintaidon osoittaessa voimansa villille luonnolle, kirjoitti tuolloin mediat Helsingissä. Tästä väitöskirjan tekeminen oli tuolloin riski (Luostarinen 1982). No eivät kirjoita enää. Jostakin syystä on tehty lehmänkäännös ja kauhistellaan tuon ajan menoa. Joku on jopa huolissaan Tenojoen lohesta. Median on miellytettävä lukijaansa ja muutettava maailmankuvaansa senkin. Jokaista vetää hänen oma halunsa – ”Trashit sua quemque voluptas.” (Vergilius).

Toinen ”turisti” hakee ympäristöä, joka on menetetty, toinen on taas nuorempi ja edustaa suomalaista, toisen polven kaupunkilaista ja suurten ikäluokkien lapsia. Edellinen pääosin heitä itseään. Sosiaalinen muisti on jäljellä ja ajankäsitys absoluuttinen. Paikattomuuden tuska syntyy tästä konfliktista. Klusterianalyysissä ryhmä paikantuu lähimmäs neljännen faktorin ääripäätä, mutta samalla myös lähelle ensimmäistä ”perusvihreää” faktoria. Innovaatioiden klusterissa turisti on eniten ”ulkona” suhteellisen ajan käsitteestä ja stressaa itseään absoluuttisen ajan ja paikan käsitteillä sekä tätä kautta aikaa muuttavaksi kokemansa normiston, moraalin ja arvojen vieraassa maailmassa. Pahinta on, jos hän siirtyy vihaan – ”Transit in iram.”

Yhteiskunnalliset muutokset ja yhdyskuntarakenteet on mahdollista kuvata samoin kuin Pohjois-Karjalassa runsas kaksi vuosikymmentä aiemmin (Tykkyläinen 1992, Vartiainen 1998, Luostarinen 1989–91). Juuri turisti kuvaa maailmaa ”dynaamiseksi” ja kokee manageroinnin (hierarkiat, linjajohdon ja staattisuuden) välttämättömäksi osaksi elämäänsä kyetäkseen hallitsemaan edes tätä kautta hyvin ”objektiivisena” ja turvattomana kokemansa maailman. ”Innovaatioaste” tai innovaatioklustereiden sietokyky on edellisiä ryhmiä vähäisempi ja halu säilyttää osa elämänkamppailua.

Ilmiötä kuvattiin runsaasti juuri Pohjois-Karjalasta ja Joensuun yliopiston toimesta 1980-luvulla (Paasi 1984, Karjalainen 1987, Vartiainen 1998). Etenkin Paasi käytti kuvauksissaan myös maakunnallista kirjallisuutta ja sen tapaa luonnehtia muuttunutta aikaa ja ihmisten turvattomuutta sekä ympäristöidentiteetin kadottamista. Kesä 2024 muistetaan puolestaan itärajan sulkeutumisesta ja sen mukanaan tuomista syistä ja seurauksista. Samalla se herättää muistoja, jotka koskettavat nyt iäkkäitä suuren ikäluokan edustajiammekin. Turisti reagoi toisin kuin kuljeskelijat ja kulkurit, elämäntapa kuljeskelijat tai telecityihmiset. Raja ja sen merkitys on kuitenkin heille yhteinen yhdistäjä. Kyse on omasta tahdostasi – ”Tua sponte”.

Osalle tämän ryhmän matkaajista elämästä on tullut pysyvä ”turistimatka”, jolle koti on yhtäällä huonon identiteetin ”korvike” jossakin muualla kuin alkuperäisen maaseudun lähtöalueella, kaukana 1960-luvulla. ”Turismista” maailmankuvana on tullut elämäntapa siinä missä marketista flaneeraajalle. Ilmiö on ollut kiitollinen etenkin maakuntakirjailijoiden käytössä. Sillä on myös kansainvälistä käyttöä ja ymmärtäjiä. Kirjallisuudessa kuvaus ei ole aina sama kuin baumannilainen ja sopii parhaiten juuri Suomen oloihin (Luostarinen 1992, 2005). Niinpä ekoyrittäjältä haettavat palvelut ovat olleet kokemuksina alituisesti kasvamassa, ja samalla yrittäjältä vaaditaan yhä korkeampaa kynnystä ylitettäväksi. Samalla näistä tuotteista ollaan valmiita myös maksamaan. Menetetty identiteetti tekee kotiunelmasta joskus toteutuvan mahdollisuuden kaukana horisontissa ja aina maaseudulla. Näin nykyinen koti on paikka, joka on samaan aikaan turvallinen ja pelottava sitoja; todellisen unelman hävittävä peikko (Israel 1985). Ilmiön kuvaaminen sopii parhaiten juuri kirjallisuuden (kotiseutu) sisältöön. On siinä kokonaan kiinni – Totum in eo est.

Tänään kesällä 2024 paradoksaalin elämän sisältö on siirtynyt ”turistin” lapsiin, jotka elävät peliteorioiden, markkinatorien ja konfliktien turvattomassa maailmassa. Niinpä innovaatioaallot otetaankin vastaan vailla kykyä niiden erotteluun tai tämä erottelukyky on saatu vaatimattomana omana kokemuksena ja koneitten kautta, jolloin faktat ja fiktiot eivät enää erotu toisistaan tai muodosta normiston mukaan tuomaa turvallista arvojen maailmaa (Lasch 1991).

Usein kokemukset onkin hankittukin vain saman ikäpolven kaveripiiristä ja toiminta koetaan ulkopuolisissa ryhmissä joko epärationaalisena tai vaikeasti ymmärrettävänä ”pahuutena”, ”moraalittomana” tai muuten yhteiskunnan normiston rikkovana. Toki vastaava on tavattu ennenkin ja jopa huomattavasti rajuimpina sosiaalisina ilmiöinämme. On vain varottava, ettei se siirry vihaan – Transit in iram.

Tänään 2024 sosiaaliset verkostot sähköisinä ja tietoyhteiskunnan teknologiaa käyttävinä ovat samalla osa tätä poikkitieteistä näkökulman yhteensovittamista, jossa korostetaan usein oppimisprosesseja ja juuri organisaatioiden keskeistä asemaa klustereiden innovaatiorakenteissamme (Mintzberg 1981, Morgan 1997, Luostarinen 2024). Omalla kohdallani koen tämän paluuna vaiheeseen, jonka tunnistan parhaiten omasta nuoruudestani ja ensimmäisistä opinnäytetöistänikin. Tietokone oli saapunut käyttööni 1970-luvun alussa. Sen käytön opiskeluun algoritmeineen oli syytä nähdä vaivaa. Se palkitaan vielä pandemian ja taantuman vuosina sekä Euroopan hulluna vuonna, luovan teknologian renessanssina (Luostarinen 2019–2024). Tiedän, miten siihen liittyy myös äärimmäinen vaara – Ultimum periculi.

Toisin kuin vielä 1980-luvun identiteettitutkimuksessa (Luostarinen 1982, Paasi 1984) maaseutu ei ole enää vain vanhan muiston heräämistä, saati nostalgiaa. Ekoyrittäjän tuote, palvelu matkailussa on esteettinen, ei nostalgisesti elämyksellinen. Rakennettu tuote on ystävällistä, turistin toiveet täyttävää ja valmis tottelemaan, oli tämä mistä päin maailmaa tahansa. Tässä suomalaiset ovat palveluitaan kooten kokonaan kuin toiselta tähdeltä verrattaessa heitä Lapissa eteläeurooppalaisiin kilpailijoihinsa.

Ympäristön ja ekotuotteen tai -palvelun sisältö ei lähde niinkään moraalisesta tai puhtaasti esteettisestä näkökulmasta. Jos seikkailu ei miellytä, turisti palaa kotimaahansa kesämökilleen turvalliseen kotiin, joka on sekin vain paikka, jossa elämän kokemuksen ”turvallisuuspaketti” hoidetaan. Nykysosiologiaa tai antropologiaa tulkiten ”turistin” marketissa kokemat elämykset joko miellyttävät tai eivät miellytä, ja jos ”flaneeraajalle” tarjottu tuote ei ole jännittävä, huoleton ja kiinnostava, hän hylkää sen välittömästi näkemättä juurikaan vaivaa sen vuoksi. Tämän kokemuksen vuoksi palveluja tarjoavan yrittäjän ei ole syytä huolestua, saati pahoitta mieltään. Ei yksi pääskynen kevättä tee – Una hirundo non facit ver. Mutta voisiko se sen viedä?

Jonathan Schwartzin koti on paikka, johon ei ole juurruttu, mutta joka tarjoaa paikan, jonne voi purkaa matkalaukun tai jossa voi riisua ja olla itsestään selvän ja tutun keskellä, sekä latautua uuteen, mielihyvää tuottavaan ajankuluun ”seikkailijana”. Tätä ilmiötä on syytä tulkita toisin kuin 1980-luvun alun ympäristöpsykologiaa ja ympäristöidentiteettiä Suomessa (Horelli 1982, Luostarinen 1982, Paasi 1984).

Perinteisessä alueidentifikaatioon pyrkivässä tutkimuksessa (Horelli 1982, Paasi 1984) maaseudun koti-ikävässä kyse on halusta tuntea olevansa kotona ja tätä kautta se on sukua paikan sisäsyntyiseen (lapsena hankittuun) tai myöhemmin opittuun identifioitumisperustaan (Luostarinen 1982). Myöhemmässä 1990-luvun muutossa – toisin kuin vanhemmillaan – tämän ikävän on pysyttävä futuurissaan ilman, että siitä menisi riittävä viehätys ja houkutus.

Heidän vanhemmillaan (suuret ikäluokat) elämästä oli tullut eräällä tavalla pysyvä ”turistimatka”, joille koti oli ja on yhtäällä huonon identiteetin ”korvike” jossakin muualla, kuin alkuperäisessä maaseudun lähtöalueella kaukana 1960-luvulla. Turismista maailmankuvana on tullut elämäntapa, jossa nautitut kokemukset ovat kasvaneet ja vaativat yhä korkeampaa kynnystä ja ulkopuolella aiemmin käytettyjen kognitioteorioiden. Näin ekoyrittäjien yhteinen klusteri joutuu hakemaan tälle ryhmälle yhä vaativampia kokemuksia ja usein yksi kokemus on riittävä. Heitä ei voi miellyttää edes vetoamalla nostalgisiin tunteisiin. Se on kuin kynsi haavassa – ”Unguis in ulcere.

Menetetty identiteetti ja juuret ovat tavallaan surullinenkin ilmiö. Se muistuttaa Suomessa evakkoja ja etenkin allasevakkoja, joilla ei ole edes toivoa päästä edes hetkeksi juurilleen. Heitä haastatellen vuosikymmenten kuluttua mieleen palaavat hukutetun alueen hyvin pienpiirteiset muistot ja hävitettyjen juurten merkitys kasvaa etenkin Afrikassa tavalla, jossa kirjat ”Man made lakes and human helth” kuvaavat tämän ilmiön traumoja ja kuolemantapauksia (Luostarinen 1982).

Menetetty identiteetti ja juuret tekevät ”kotiunelmasta” joskus toteutuvan mahdollisuuden kaukana horisontissa, aina pakenevana todellisuutena. Turisti kulkee marketissaan etsien samaan aikaan kotia, jota kohti hän kulkee kuin hakien suojapaikkaa, ja samaan aikaan vankiselliä. Tämä paradoksaali elämän sisältö on lapsiin siirtyneenä kahden seuraavan klusteriryhmän sisältöä. Toki näissä ryhmissä on muitakin kuin vain ”turistien” lapsia, mutta heidän osuutensa on suurin. Suomessa tämä tarkoittaa usein suurten ikäluokkien, taajamien lähiöissä syntyneitä lapsia ja ensimmäisen polven kaupunkilaisia (Luostarinen 2005, Luostarinen & Vanhamäki 2001). Näin kaksi seuraavaa ryhmää tai klusteria lähestyy helpommin kuvattavaa ja meille tutumpaa, etenkin sosiologiasta hankittuja tietojamme. Näin myös kansainvälisesti kuvaten ja unohtaen Suomen erikoislaatuiset olosuhteet niin luonnon, vuodenaikojen kuin lähihistoriamme tuntien. Yhdellä mielellä, iskulla ja loikalla. – Une animo, ictu, saltu.

Pelurit – Uno verbo – Sanalla sanoen

Kaksi viimeistä ryhmää kuluttajinamme on mahdollista löytää myös sosiologian perinteisemmästä teoriasta, jossa ihmisen toimintaa ohjaa joko kokemus ”markkinatorista” tai ”sotatantereesta”. Usein taustalla onkin juuri luokkajaon pohdinta sekä joko konfliktiteoreettiset tai funktionalistiset rakenteet (Ossowski 1973, Junnila 1982, Melin 1991). Markkinatorilla elämä on taloudellisten arvojen mukaan määräytyvää ja hieman armollisempaa kuin konfliktiteorioiden maailmassa, jossa ohjaavana voimana on peliteoreetikon maailmankuvassa kaikkien sota kaikkia vastaan. Niinpä puutetta on sekä rahasta, arvonannosta, rakkaudesta, moraalista jne. ja kaikesta käydään hillitöntä kamppailua, jonka uudempi sosiologia on pukenut pelin muotoon. Tässä pelissä yhtenä pelaajana on maailma itse ja onni tai onnettomuus, epäonni kuvaavat maailman tapaa vastata pelaajien siirtoihin. Tällaisessa prosessissa merkitystä on vain pelaajan siirroilla ja siirtojen oletetulla ”fiksuudella”, taidolla tai oveluudella, kaukonäköisillä tai virheellisillä. Unum et idem – Yksi ja sama (asia).

Ilmiötä on kuvattu myös tietokonepelien fantasiamaailmalla ja kyvyttömyydelle erottaa elämän todellisuus fiktiivisestä ja Benchin tapaan ”telecity” -kuvauksista. Pelaajan maailma on riskien maailmaa, jossa tärkeää on ennakoida muiden siirrot ja pysyä kaiken aikaa askeleen edellä. Joskus se tapahtuu kohtalon tai johdatuksen voimin toisinaan taas intuition tai oveluuden keinoin. Kun vastustajana on koko maailma, ei ole merkitystä sillä, vallitseeko siirroissa laillisuus tai laittomuus, järjestys, kaaos tai anarkia. Professori Harri Melin on kuvannut prosessia hajonneen Neuvostoliiton yritysjohtajuudessa ja lainannut Gogolin ”Kuolleita sieluja” prosessin eräänä ilmentymänä (Melin 1996). Oma kuvaukseni Venäjän tilanteesta kirjana on otsikoitu vuodelta 2022 hieman eri näkökulmasta: ”Teesi, antiteesi, synteesi – Myromania, eskapismi, putinismi.”

Pelaajat syntyvät klustereina toisen ja neljännen faktorin ääripäistä (Luostarinen 2005: Kuva 9). Ympäristöön ja luonnonvaroihin pelaaja suhtautuu sekä kuluttajana että yrittäjänä samoin. Ne ovat osa peliä ja sen panoksia sekä muodostavat oman osa-alueen muiden pelien joukossa. Näin maailma pirstoutuu pelien osiin. Kustakin pelistä tehdään oma sisäinen merkitysalueensa, kustakin oma pelinsä suljettuna omaan itseensä ja itseriittoiseen maailmaan. Näin käytännössä pelaaja (ekoyrittäjä) on mukana pelissä, jossa ei voi kapinoida itse peliä ja pelaajan maailmankuvaa vastaan aivan samoin kuin flaneeraaja ei kapinoi marketissaan. Näin mm. siksi, että pelin säännöt kieltävä suljetaan pois ulkopuolelle ja he lakkaavat olemasta. Poliittisessa pelissä vaikkapa puolueen ulkopuolelle. Jalkapallossa tai jääkiekossa kisojen ulkopuolelle jne.

Tässä maailmassa sosiaalinen tai kulttuurinen muisti on valikoivaa, pelaajien sääntöjen mukaan rakentuvaa, tarvittaessa vaikkapa puolueohjelman jne. (Touraine 1981, Chandler 1992). Se ei sisällä Castellsin (1998) informaatioajalle tyypillistä verkottumista, jossa integroitu verkosto on myös luova ja innovatiivinen, normit ja moraalisäännöt oivaltava. Pikemminkin peli tapahtuu paksujen muurien suojassa ja niiden, jotka eivät saa siihen edes osallistua, ulkopuolella. Monet byrokratian pseudoverkostot (Lahti 1992) on kuvattu peliteoreettisena rakennelmana ja hyvin lähellä tätä ovat eräät klusterinimikettä käyttävät, mutta näennäisiksi luonnehditut ”retoriset” rakenteet (Allardt 1997, Jääskeläinen 2001). Peliä voi jatkaa pahoinvointiin saakka – Usque ad nauseam.

Ympäristön kokemisen, ekologisen yrittäjyyden ja verkostoitumisen näkökulmasta ongelmallista on pelaajan moraalin heikkous sekä kuvitteelliset rajat ja rajojen takana oleva uhka. Pelaajan koko ympäristönäkemys ja elämänkenttä on kapeutunut ja fiktiivinen. Pelissä ei tunneta sääntöjä, joiden taustalla olisi moraalinen normisto tai sääli, myötätunto sekä mahdollisuus yhteistyöhön. Tämä erottaa pelaajan maailman turistin paljon rikkaammasta maailmasta, ja myös moraaliltaan kehittyneemmästä maailmasta, ja siirsi nämä kaksi ryhmää malissa juuri ensimmäisen ja toisen faktoriulottuvuuden kohdalla kauas toisistaan. Toisen ja neljännen faktorin kohdalla ryhmät olivat vielä samassa tasossa. Kuten jo aiemmin mainittiin – Ut ante dictum.

Peli on kuin konfliktiteoreetikon sotaa, jossa voittajan on lopuksi kerrottava, kuinka kyseessä on vain peli, ja ettei siitä kuulu jäädä arpia tai kaunantunteita. Aikuisten ihmisten peli on siten sotaa, jossa juuri aikuisuus on usein tärkein vaikutin kertoa esimerkiksi työyhteisön ja ympäristön tulehtuneesta hengestä tai avioliiton ”helvetistä”, jossa ongelmat kohdataan pelinä. Työpaikalla tai koulussa esiintyvä kiusaaminen on kuvattu usein juuri tällaisena pelinä ja ne ”tulisi sietää” osana pelaajan elämää. Kehittyneille peleille on oleellista, että niissä erotaan ystävinä ja että omantunnon ei pidä kainostella sellaista, jossa yhtäällä on mukana puhtain sydämin kuin lapsi, mutta jossa sodan säännöt on korvattu aikuisten pelin säännöin. Monet sosiaaliset verkostot ja verkostospiraalit osana tietotenistä verkostoitumista on kuvattu usein myös näin (Israel 1985, Heikkilä & Heikkilä 2001).

Ikävä kyllä myös ympäristöstä voi muodostua käsitteenä joko pelin lauta tai osa sen fiktiivisiä muita pelivälineitä. Lähellä tällaista ollaan silloin kun ympäristö sinällään kuvataan osana klusterirakennetta tai omana klusterinaan (Ympäristöklusterin tutkimusohjelma 1998–1999). Lopputuloksen kannalta oleellista on pelaajien taito ajaa omaa etuaan ja tulla kussakin kuvitteellisessa ”projektissa” perille. Joko voittajina tai hävinneinä ja valmiina uuteen, entistä armottomampaan peliin. Siitä kieltäytyminen johtaa yhteiskuntanäkemykseen, jossa pelkona on sulkeminen ulkopuolelle tai joutuminen vielä armottomampaan peliin jne. Tässä tottumus on tyranni – Usus est tyrannus (Horatius).

Ympäristöllisenä ja yhteisöllisenä nämä ryhmät edustavat (tai ovat edustaneet jo hyvin varhain) moraalin katoamista ja sen korvautumista pelimoraalilla tai säännöillä, joita kukaan ei ole kirjoittanut (Enzenberger 1973, Elkington & Burke 1989). Mediaympäristö ja sosiaalinen media tekee tästä ympäristöstä kaikkein vaikeimman. Sitä vastaan on mahdotonta pelata tai taistella paikantamatta ensin sen strategiaa, vihollista tai ystävää, eettistä tai moraalista tarkoitusperää.

Teollisessa Freemanin (1987, 1994) kuvaamassa innovaatiossa pelaajan ”ekologinen ja eettinen” on lähinnä turvakilpi ja tavoite voittaa siinä kilpailussa, jossa ympäristön ja luonnon kestävä kehitys on oletettu eettinen arvo. Tähän puututtiin aikanaan kriittisesti mm. suomalaisen metsäklusterin kohdalla (Jääskeläinen 2001). Kuluttajien klustereissa puolestaan kahden läheisen ”pelaajaklusterin” arvomaailma ja maailmankuva rakentui peliteoriaan ja sen luomien kovien, taloudellisten arvojen seurauksena toisin kuin ensimmäisestä ja kolmannesta faktorista syntyneiden ryhmien yhteydessä, joissa empaattisuus on säilynyt osana yhteisöllisyyttä tai sen kasvatuksellista taustaa (Luostarinen 2005; kuva 9).

Toisen väitöskirjani kohdalla (Luostarinen 2005; kuva 9) klusterit on luokiteltu lähinnä niiden transformoidun syntytavan tulkintana. Ryhmät ovat syntyneet joko F1-F3 tai F2-F4 suunnassa. Lisäksi niiden syntyä on tarkasteltu pääkomponenttipisteinä verraten aiempiin, vastaaviin faktoripisteiden tai pääkomponenttiopisteiden luokituksiin (Luostarinen 1982, 1986, 1991). Faktoriopisteiden mukaiset homogeeniset vastaajaryhmät on mahdollista luokitella kymmeneen ryhmään, joiden syntyä ohjaa neljän faktorin muodostama nelikenttä. Tätä kenttää rajaavat samoja ulottuvuuksia selittävät ensimmäinen ja kolmas faktori sekä näiden ääripäiden ”pehmeämmät” arvot. Vastaavasti toinen ja neljäs faktori sekä näiden ääripäiden ”kovat” arvot. Tiede on kuin runo. Runo on kuin maalaus. – Ut pictura poesis.

Siirryttäessä kuluttajista yrittäjiin, myös yrittäjäklustereita rakennettaessa oleellista ovat faktoreiden ääripäät. Pehmeimpiin arvoihin kuuluvat mm. sosiaalisuus, ryhmäidentiteetti, paikkaidentiteetti, emotionaalisuus, empaattisuus ja jossain määrin myös kestävän kehityksen tulevia sukupolvia pohtivat arvot. Maailmankuvaa ohjaavat myös moraaliset ja eettiset näkökulmat sekä huoli tulevaisuudesta. Paikan tai alueen ekologisella (fyysisellä) ulottuvuudella tai sosiaalisella (kulttuurisella) identiteetillä on emotionaalinen osa ja se on samalla merkittävä selittäjä koko ympäristöjärjestelmässä ja sen oivaltamisessa. Sepitteellisen ympäristön tai alueidentifikaation lisääntyminen tuo mukanaan rationaalisemman osan ”objektiivista” ympäristöä ja siirtyminen kohti mallin ”kovempia” arvoja. Juuret ja paikkaleimautuminen, spatiaalinen identiteetti, ovat hyvin keskeinen osa suomalaista ympäristöjärjestelmää, sen kokemista ja historiallista taustaa. Asutushistoria, nopeat kulttuuriset muutokset ja traumaattiset muuttoliikkeet ovat osa sen taustaselittäjiä yhdessä mediaympäristön ja informaatioteknologian kanssa. Niinpä tätä kaikkea kootessani toivoin vain yhtä: ”Ut prodessem” – Kunpa voisin olla hyödyksi.

Kentän (kuva 9) toisessa laidassa löytyvät ”kovemmat” arvot tai tapamme luokitella arvoja tällä akselilla. Tällaisia arvoja ovat mm. juurettomuus, individualismi, rationaalisuus, ekonominen ajattelu, ”objektiivisuus” ja yhteisöllisyyden katoaminen osana paikkaleimautumista tai sen puuttumista. Sen ääripäässä ovat moraalisten ja eettisten arvojen tai normien katoaminen kokonaan tai korvautuminen peli- ja konfliktiteoreettisilla maailmankuvilla.

Edellä kuvattuja klusteritalouden ja yrittäjyyden kuluttajaryhmiä tulkittaessa on syytä korostaa, että faktori- ja pääkomponenttianalyysi eivät ole selittäviä analyysejä. Ne eivät kerro, miksi ryhmät ovat syntyneet tai miksi ne ryhmittyvät klusterirakenteissa homogeenisiksi yksiköiksi (kirjallisuudesta esim. Luostarinen 1991). Lisäksi yksikään ryhmä ei ole yksiselitteinen, saati stereotypiaa lähellä oleva luokka tai taksonominen yksikkö.

Toisaalta syntyvät ryhmät ovat todellisia ja olemassa. Niiden välillä on yhteyksiä, mutta kuitenkin vähemmän kuin niiden sisällä. Lisäksi syntyvät ryhmät eivät ole esimerkiksi persoonallisuuteen tai muuhun kuin käytettyyn aineistoon ja vertailuaineistoon liittyviä klustereita, olkoonkin että niillä luonnollisesti on yhtymäkohtia mm. moniin sosiaalisiin ja kulttuuriantropologisiin luokituksiin tai sosiaalipsykologiasta tunnettuihin kuvauksiin. Parhaimmillaan malli on kuin runo ja runo on kuin maalaus – Ut pictura poesis. Kuten nyt näyttää olevan – Ut videtur.

Erityisen tärkeää on kuitenkin niiden dynaamisuus ja muuttuvuus. Kyseessä on tietyn hetken poikkileikkaus, olkoonkin että pääfaktorisuunnat ovat mahdollisesti kohtuullisen pysyviä ja vakaita, johtuen niiden taustalla olevista historiallisista, sosiaalisista ja kulttuurisista juuristamme. Juuri tämän vuoksi oli syytä seurata miten kaksi vuosikymmentä ovat muuttaneet näitä faktoreitamme ja klusterirakenteita ja kuinka niihin tulisi asennoitua vuonna 2024 pohtiessamme ekologisen yrittäjyyden rinnalla ekologista kulutustammekin. Aikana, jolloin elämme ilmastokriisin ja lukuisten muiden myös demografisten kriisien kourissa sekä ajassamme, jota voi kutsua: ”Sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnalliseksi dilemmaksi” sekä ”Luovan teknologian renessanssiksi” (Luostarinen 2024 a ja b).

Lopuksi vielä paluu omaan aikaamme ja algoritmeihin sekä tekoälyn tapaan täydentää luokitustamme koskien ekologisia yrittäjiä ja heidän kuluttajatyyppejään.

Ekologisen tuotteen yrittäjän tyypillisimmät asiakkaat luokiteltuina kuluttajatyypeiksi tai klustereiksi.

ChatGPT

Ekologisen tuotteen yrittäjän tyypillisimmät asiakkaat voidaan luokitella useisiin kuluttajatyyppeihin tai klustereihin. Tässä muutamia yleisiä kuluttajaryhmiä, jotka ovat erityisen kiinnostuneita ekologisista tuotteista:

Tiedostavat kuluttajat:

Ominaisuudet: Nämä kuluttajat ovat hyvin tietoisia ympäristöasioista ja pyrkivät aktiivisesti vähentämään omaa ympäristöjalanjälkeään. He seuraavat uutisia ympäristöstä ja ovat tietoisia ekologisista ongelmista.

Käyttäytyminen: He suosivat tuotteita, jotka ovat ympäristöystävällisiä, kestävistä materiaaleista valmistettuja ja eettisesti tuotettuja. He ovat valmiita maksamaan enemmän tuotteista, jotka tukevat heidän arvojaan.

Terveyden ja hyvinvoinnin etsijät:

Ominaisuudet: Tähän ryhmään kuuluvat kuluttajat ovat ensisijaisesti kiinnostuneita terveydestään ja hyvinvoinnistaan. He näkevät ekologiset tuotteet terveellisempänä ja turvallisempana vaihtoehtona.

Käyttäytyminen: He valitsevat luonnonkosmetiikkaa, luomuruokaa ja kemikaalittomia puhdistusaineita, koska uskovat niiden olevan parempia sekä itselleen että perheelleen.

Eettiset kuluttajat:

Ominaisuudet: Tämä ryhmä arvostaa reilua kauppaa, ihmisoikeuksia ja eläinten hyvinvointia. He tekevät ostopäätöksiä eettisten periaatteidensa mukaan.

Käyttäytyminen: He suosivat tuotteita, joilla on reilun kaupan sertifikaatti, ja välttävät tuotteita, jotka on valmistettu epäeettisissä olosuhteissa. He arvostavat myös eläinkokeettomia tuotteita.

Minimalistit ja yksinkertaistajat:

Ominaisuudet: Minimalistit pyrkivät vähentämään kulutustaan ja elämään yksinkertaisemmin. He arvostavat laatua määrän sijasta.

Käyttäytyminen: He ostavat kestäviä, monikäyttöisiä ja pitkäikäisiä tuotteita. Heidän tavoitteensa on vähentää jätettä ja kulutusta.

Paikallisen talouden tukijat:

Ominaisuudet: Nämä kuluttajat haluavat tukea paikallisia yrityksiä ja vähentää kuljetusten aiheuttamaa ympäristökuormitusta.

Käyttäytyminen: He suosivat paikallisesti tuotettuja tuotteita, kuten lähiruokaa ja käsityötuotteita. He voivat myös suosia tuotteita, joilla on pieni hiilijalanjälki.

Trenditietoiset kuluttajat:

Ominaisuudet: Tähän ryhmään kuuluvat kuluttajat seuraavat aktiivisesti trendejä ja haluavat olla ajan hermolla. Heitä vetää puoleensa ekologisten tuotteiden moderni ja trendikäs imago.

Käyttäytyminen: He ostavat ekologisia tuotteita osittain siksi, että se on trendikästä. He voivat olla erityisen kiinnostuneita ekologisesta muodista ja designista.

Nämä kuluttajaryhmät voivat vaihdella maantieteellisen sijainnin, kulttuurin ja muiden demografisten tekijöiden mukaan, mutta yleisesti ottaen ne tarjoavat hyvän kuvan siitä, millaisia asiakkaita ekologisten tuotteiden yrittäjät voivat odottaa houkuttelevansa.

Lämmin kiitos tyhjentävästä ja tähän hetkeen hyvin istuvasta kuluttajaluokituksesta.

ChatGPT

Olet erittäin tervetullut! Olen iloinen, että luokitus oli hyödyllinen ja ajankohtainen. Jos sinulla on muita kysymyksiä tai tarvitset lisää tietoa ekologisten tuotteiden markkinoinnista tai muista aiheista, autan mielelläni. Onnea yritystoi