Nyrkkioikeudesta vannottuun oikeuteen – Lus manarum – Lus iurandum

Aviomiehen oikeudesta kansojen oikeuteen – Ius mariti – Ius gentium

Jotta ymmärtäisimme uutta teollista prosessia ja algoritmejamme muuttuvassa ympäristössämme ja osana luonnonvarojamme, on syytä kerrata hieman maaseudun alueellista innovaatiopolitiikkaa ja sen syntyä. Autonomian ajasta ja 1900-luvun alusta kului liki 40 vuotta ennen kuin maahamme luotiin moderni tiedepolitiikka, joka painotti tiedettä ja teknologiaa. Samaan aikaan maata koetteli sen vaikein yhdyskuntarakenteellinen murros. On houkuttelevaa ajatella, kuinka jälleen kerran kriisi olisi ollut laukaisemassa innovaatiotoiminnan rakenteiden yhteiskunnallisen prosessin. Syntyi suuria sanoja – Magna verba. Pelin mestareita – ”Magister ludi”.

Jääskeläisen (2001) ja Ekestamin (1988) tutkimusten mukaan se noudatteli samoja malleja, joita oli todettu myös Ruotsissa. Toki sen taustalla olivat raskaat sotavuodet ja sen kokemukset, mutta yhtä hyvin teollisuuspolitiikan perustelut mm. Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Sotavuosien aikana kriisit palvelivat etenkin aluksi sotateollisuutta ja myöhemmin sotakorvausten kautta raskasta metalliteollisuuttamme. Sen sijaan diffuusinen innovaatioketju ulottui toki myös opettajista kätilöihin, kodinhoitajiin, kotisisariin ja eri neuvojien kautta sairaanhoitajiin ja lääkäreihin. Tämä ilmiö oli eurooppalainen ja toki myös globaali. Monen kokemana myös skandinavinen ja meitä lähellä oli Ruotsi. Se oli ikään kuin suuren nimen varjo samalla – ”Magni nominis umbra”.

Maataloudessa alan tutkimuslaitos perustettiin jo vuosisadan vaihteessa ja samalla alkoi järjestelmällinen uusin innovaatioiden oma tutkimus ja tuotteistaminen sekä maatalousneuvonnan kautta tapahtuva siirto kyläyhteisöihimme (Uusitalo 1988). Tiestö kehittyi, rautatiet ja lopulta tuli myös sähköt. Tiedot ja taidot levisivät jo hyvin varhain ja myöhemmin myös osana yhdyskuntarakenteiden valtaisaa muutosta. Ei pidä väheksyä myöskään Karjalan evakkojen panosta tässä prosessissa. Mutta missä piileksi juhlallisuuksien johtaja ja pelin mestari? – ”Magister caeremoniarum.” – ”Magister ludi.” (Hermann Hesse).

Tuohon hetkeen ajoittui ns. kylien suuri aika. Eritysesti uusjaon (1848) kohdalla maatalouteen haluttiin lisää ajalle tyypillistä liberalismia korostamalla talonpojan asemaa yksityisenä yrittäjänä (Jutikkala 1942). Jutikkalaa lainaten yksityinen maanomistus irrotettiin kyläyhteisön omistuksesta ja samalla yhtenäinen kyläasutus alkoi hajota. Samalla kylien yhteisöllinen sitova merkitys väheni, maattomien asema vaikeutui ja lopulta hallinnollinen kyläjärjestys hajosi. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, kuinka vähän meitä suomalaisia oli lukumääräisesti verrattuna omaan aikaamme. Ja kuinka suuria pienetkin etäisyydet olivat tuon ajan tekniikalla voitettavaksi. Ja kaikkialla näkyi suuren nimen varjo. – ”Magni nominis umbra.”

Tuo aika oli kuitenkin hyvin luovaa ia innovatiivista. Olkoonkin että nyt nuo käsitteet ovat kovin vieraita siirrettynä omasta ajastamme 1800-luvulle. Yksittäinen talonpoika oli kuitenkin syytä saada vapaaksi sarkajaon aiemmasta sitovuudesta ja samalla osaksi vapaata kilpailua. Muistaen kuitenkin edelleen, millaista aika elettiin ja mitä kilpailulla tarkoitetaan tänään. Ei pelattu jääkiekkoa eikä ollut katettuja halleja, muutenkin liikkuminen ja kännykän käyttö oli hankalaa. Mainokset olivat nekin kadoksissa maisemasta. Sosiaalinen media oli rajallista ja juoruilevat naiset liioiteltu tapa siirtää tietoja maakunnasta toiseen oman aikamme television tarjoamia sotien aikaisia elokuvia seuraten. Juonittelun taito osattiin ja siinä naiset ovat miehiä parempia. – ”Malo in consilio feminae vincunt viros.” (Pubilius Syrus).

Yksittäinen talonpoika oli kuitenkin saatava vapaaksi maaorjuudestaan, sarkajaon aiemmasta sitovuudesta ja osaksi vapaata kilpailua. Kilpailu käsitteenä oli kuitenkin toinen kuin tänään, olkoonkin että höyrysahat ja -koneet yleistyivät. Samoin lopulta myös höyrylaivat ja luonnonvaroja monipuolisesti käyttävät teollisuuslaitokset (Tykkyläinen). Oman sukuni kohdalla luostarilaitokselle maksettu ”vero” oli sekin lampuoiteina hieman erilainen ilmiö oman aikamme veroihin verrattuna, siinä missä yhdessä rakennetut suuret purjeilla ja soutaen liikuteltavat kymmenien ihmisten kulkuvälineet purjekunnan omistuksessa. Tämä kertomus pysyy syvällä mielessä tallennettuna. – ”Manet alta mente repostum.”Vergilius).

Joku omisti tuossa suuressa veneessä myös aironpaikan ja maksoi sen omalla työllään. Kallaveden rannalla 3000 hehtaarin tila oli sekin kovasti eri asia kuin oman aikamme maanomistus ja leipä hankittiin myös 1800-luvun puolella kaskeamalla metsiä sekä toki rikastuen tervaa myyden. Tervahaudat ja tervaporvarit tunnettiin Oulua myöten ja nykyinen komea kaupungintalo on entinen tervaporvareitten rakentaman kapakka. Siellä luvattiin meret ja vuoret. – ”Maria et montes pollicere.” (Sallustius).

Se että vuonna 1850 suvun vanhin ja komein vene hukkui juhannuspäivänä vieden etenkin ikämiehiä mukanaan Kallaveden aaltoihin naisten ohella, oli seurausta Krimin sodasta, johon siihenkin tarvittiin nuoria miehiä ja etenkin purjekunnan veneitäkin miehineen. Vesireitit ja veneet olivat tuon ajan kulkuvälineitämme. Oulujärveä kutsuttiin Kainuun mereksi ja Oulujoen suistoon rakennettu voimalaitos oli paikakuntalaisten oman työn tulosta sotavuosien aikoihin. Kemian teollisuus lannoitteineen haisi Oulussa sinne muutettuani 1970-luvun alussa opiskelemaan. Raha ei haise, kerrottiin Karjasillan kaupunginosassa, jossa majailin keskellä karjalaisevakkojen rakentamaa idylliä. Savolaispoika viihtyi hyvin karjalaisten joukossa ja nuorekkaassa opiskelijoistaan tunnetussa Oulussa. Muistelen noita aikoja aina parempina vuosina. – ”Melioribus annis.”

Se että edessä oli saman tien kaikki Lapin joet ja niiden rakentajien jälkiä tutkivan arki opiskelijoineni, oli rikas lisä sille tielle, josta jatkoa seurasi myös Turun yliopistossa ja maatalouden tutkimuskeskuksessa Jokioisissa. Toki jo aiemmin globaalia kulkemista tiedemiehen uran käynnistyessä hetkellä, jolloin Helsinki oli pysähtynyt suuren ikäluokan mukanaan tuomiin ja Yhdysvalloista leviäviin levottomuuksiin. Moni jopa lopetti opiskelunsa ja katui sitä myöhemmin. Keskitie oli heille liian paljon ja liian vähän välissä. – ”Mediocritas est inter nimium et inter parum.” (Cicero).

Poikki- ja monitieteisyyttä vaadittiin silloin ja vielä enemmän 1800-luvun Suomessa maaseudulla selvitäkseen. Sitä vaativat Suomen höyrylaivat ja luonnonvarojen monipuolinen käyttö. Vahtolan mukaan maamme ensimmäinen teollistumisvaihe alkoi 1860-luvulta maaseudulta rahatalouden elintason lisääjänä. Perustettiin pankkeja ja kiirehdittiin rautateiden valmistumista patruunan johdolla. Koko ajan kuului muistaa olevansa kuolevainen. – ”Memento mori.”

Sahateollisuus oli vielä pääosin vesisahateollisuutta, jota kahlitsivat tuotannon rajoitukset, kysynnän heikkous ja alhaiset hinnat. Yrittämisen esteitä raivattiin sahatoiminnan vapauttamisella (1861), osakeyhtiölailla (1864) sekä elinkeino- ja muuttovapaudella (1879). Vielä 1890-luvulla 70 % teollisen tuotannon käyttövoimasta tuli koskista. Vasta kun saimme aikaan koskiesuojelulain ja samaan aikaan myös ympäristöministeriönkin, nämä viimeiset jäljellä olevat koskemme ja niiden rakentaminen altaineen loppui. Enää minua ei tuon jälkeen kutsuttu patologiksi altaita tutkaillen. – ”Minun virheeni” – ”Mea culpa.”

Samaan aikaan jokia on alettu saattaa myös luonnontilaan ja mahdollistaa mm. lohen nousu takaisin kutujokiinsa. Viimeiset koskisodat käytiin niinkin myöhään kuin omana modernin Suomen ja ydinvoiman aikaan sekä säästäen viimeiset arvokalamme ja koskemme tätä kirjoittaessani vuonna 2024. Toki koskiesuojelulaki saatiin aikaan jo edellisen vuosituhannen puolella. Teolliset prosessit ja luonnonvarat sekä maaseutu ovat oma lukunsa Suomen historiassa. Samoin myös omassa julkaisutoiminnassani sekä sen monitieteisessä tavassa lähestyä yhteiskuntamme kokemia muutoksia ja niiden aiheuttamia konflikteja. Muisti heikkenee, jos et harjoita sitä. – ”Memoria minuitur nisi eam exerceas.” (Cato, Cicero).

Suomi eli maaseudustaan ja luonnonvaroistaan. Kulttuuri monipuolistui ja myös torppien lapset pantiin ala-alkeiskouluun. Rannikon purjelaivakausi eli voimakasta aikaa sekin. Alueet erikoistuivat ja tervaporvarit tunnettiin Pohjanmaalla ja Kainuussa. Suomen taide ja kulttuuri eli sekin juuri tuolloin kultakauttaan (Valkonen 1973). Kuvataiteilijalla on vakaa mieli myös vastoinkäymisissä. – ”Mens aequa in arduis.”

Innovaatioiden diffuusioprosessien edistämisen näkökulmasta samanaikaisia kansainvälisiä ilmiöitä ja jopa vaurastumistakin merkittävämpiä olivat nälkä, taudit, toistuvat katovuodet ja viljanviljelyn meille tuttu oikullisuus. Ei ollut maatalouden tutkimuskeskusta kehittämässä uusia lajikkeita eikä jatkuvissa sodissa vammautuneista ollut heistäkään apua pelloilla, jotka oli raivattu joko kaskimaille tai suota ojittaen. Lisäksi halla vei viljan eikä siitä saatu hintakaan korvannut viinan kotipolttoa. Siinä henki alkoi liikuttaa ainetta. – ”Mens agitat molem. (Vergilius).

Lukuisat syyt johtivat lopulta maatalouden tuotannon yksipuolistumiseen ja vaikein romahdus koettiin katovuosina 1867–1868, jolloin lähes 10 % kansasta kuoli aliravitsemukseen (Vilkuna 1966). Niinpä maaseudun ja maatalouden kohdalla oli syytä hakea ratkaisuja, jotka liittyivät etenkin meillä tuotannon innovatiivisuuteen tuotantorakenteiden ja maareformin kautta. Jutikkalan (1942) mukaan visiona oli vankan ja pysyvän omavaraisuuden saavuttaminen mahdollisimman monipuolisella tuotantorakenteella. Sehän oli kuin minun äänelläni. – ”Meo voto.”

Tämä maataloustuotteita koskeva omavaraisuus on säilynyt noista ajoista Katajamäen (1991) mukaan tärkeimpänä maatalouspolitiikan ohjenuorana ja osana myös ylituotantoa ylläpitävänä subventiojärjestelmän automaattina tukijärjestelmineen. Tässä prosessissa myöhempi EU-kausi ei ole tuonut suomalaisille oleellisesti uutta opittavaa. Suomalainen vaihtoehto ja juuret myös myöhemmälle strategiselle ajattelulle alkoivat hahmottua varhain. Siinä henki liikuttaa ainetta. – ”Mens agitat molem”. Sekä vakaa mieli vastoinkäymisissä. – ” Mens aequa in arduis.”

Globaaliin, kansainväliseen käyttöön levinnyt agropolis strategia (Luostarinen 1992, 1993) kyettiin käyttämään Suomessa osittain ja osana luonnonvarain käytön tehostuvaa ympäristöpoliittista ohjelmaamme. Sen sijaan muualle Euroopassa ja etenkin kehittyvissä talouksissa ohjelman välitön käyttö nopeutti luonnonvarain käytön modernisointia ja tuotannon tehostumista. Pelkkä agronet käsitteenä jo 1980-luvulla esitettynä, osana tehostuvaa ekologista tuotantoa ja innovaatiopolitiikkaa klustereineen, helpotti niin Brasiliassa kuin ylipäätään kehittyvissä talouksissa luonnonvarain käytön monipuolistumiseen ja tehostumiseen. Se idea ei kirjoineen mennyt hukkaan muualla kuin ehkä Forssassa ja sen talousalueella. Ei pidä mennä rötöstelemään muiden ideoilla. – ”Henki liikuttaa ainetta” – ”Mens agitat molem.” (Vergilius). Ja oikean tunteva mieli. – ”Mens conscia recti.”

Innovaatioaaltojen kulku ja sieltä valitut selviytymiskeinot olivat yhtäällä vahvassa sosiaalisen pääoman ja kulttuurin juurruttamassa protestantismissa sekä sen yhdistämisessä eräänlaiseen luonnonuskoon ja toisaalla käytännön läheisten ratkaisujen hakemisessa luottaen tietoon sekä hyvin varhain myös tieteeseen varmimpana selviytymiskeinona osana suomalaista pragmatismiamme. Globaalina oppina sellainen ei voinut toimia ilman sellaisia lääkkeitä, jotka liittyvät läheisesti yhtäällä viimeisimpään biologiseen tai tekniseen tietoon rinnan poikkitieteiseen tutkimukseen. Siinä vaaditaan vakaata mieltä myös vastoinkäymisissä. – ” Mens aequa in arduis.”

Suomessa sosiaalinen muisti ja alueellinen osaaminen olivat innovaatioita diffuusisti suosivia, mutta samalla monella tavalla ympäristöön ja kulttuuriseen vaihtoon sopeuttavia, omaehtoisella jääräpäisyydellä ja maanläheisellä tavalla niitä toteuttaen. Riskinottokykyä tällainen lähestymistapa vähensi. Näitä historiallisia (pragmatismista syntyviä) tulkintoja ei tule ottaa kuitenkaan totuusväittäminä, vaikka ne varmaan reaalista tilannetta hyvin lähestyvätkin. Ainakin meidän aikanamme. – ”Memoria nostra.”

Pikemminkin ne ovat käsitteellisiä avaimia, joilla pyritään ymmärtämään myöhemmin myös eri kulttuurityyppien ja yritysorgaanien syntyä ja verkostojen rakenteita klusteriympäristönä maaseudulla. Jyrkät rajanvedot maaseudun ja urbaanin kaupunkirakenteen välille ovat kuitenkin mennen talven lumia, joista tulisi päästä irti hyväksyen etätyöskentelyn tapainen ja alueeseen sitoutumaton yhdyskuntarakenne osana kansainvälistyvää käytäntöä. Lokalisaatioehdot ja -mallit ovat muuttuneet ja niiden hyväksyminen osana monitieteistä, alueeseen sidottua talous- tai kulttuurimaantieteellistä näkökulmaa, on syytä siirtää piirun verran kohti sosiaali- ja kulttuurimaantieteen näkökulmaa. Senecaa lainaten, jos on oikeus paljoon, täytyy tyytyä vähään. – ”Minimum decet libere cui multum licet.”

Vielä edellisen vuosisadan vaihteessa suomalaisten peltoala lisääntyi parin vuosikymmenen aikana kaksinkertaiseksi ja etenkin maitotaloutta voimistettiin tutkimuksen ja neuvonnan yhteistyönä (Westermark 1954). Synnyin tuohon aikaan ja suuret ikäluokat sotiemme aikana. He ovat nyt olleet jo tovin eläkkeellä ja muodostavat merkittävän osan maaseutua ja sen muutoksen tuntevaa ikäluokkaa. Taloudellinen perusta oli pienosuuskuntien syntyminen osana selviytymisstrategiaa. He eivät tätä hoitaneet vaan heidän vanhempansa. Suorastaan ihmeellisellä tavalla. – ”Mirum in modum.” (Julius Caesar).

Maassamme toimi Pellervolaisen osuustoimintaliikkeen ohella vuonna 1930 5500 erilaista pienosuuskuntaa osuuskassoina, osuusmeijereinä, ties minä hankinta- ja yhteistyöosuukuntina (Katajamäki 1991). Olen näistä joskus nuorempana kirjoittanut maaseutuohjelmiemme yhteydessä ja palauttanut samalla opiskelijoittemme mieliin, mistä tämä kaikki alkujaan kumpusi. Sarkajaon ja isojaon tuloksena syntyi prosessi, jossa itsenäisten talonpoikien määrä oli oleellisesti lisääntynyt, yrittäjyys kasvanut ja maataloustuotteita vietiin mm. Pietariin ja Englantiin. Uusia diffuusioprosesseja edistäviä tekijöitä olivat torpparien vapauttamisen myötä laadittu asutuslaki vuonna 1922 (Lex Kallio) sekä sotien jälkeen laaditut uudemmat asutuslait. Kaikissa asioissa kohtuuden noudattaminen on parasta. – ”Modus omnibus rebus… optimus est habitu.” (Plautus.

Näin kyettiin sitomaan epävakaata väestönosaa ja Karjalan siirtolaiset maahan, erityisesti maan reuna-alueilla Neuvostoliiton rajan tuntumassa. Pohjois- ja Itä-Suomen uudet kyläasutukset ja ns. kylmät tilat olivat keskeinen väline niiden luonnonvarojen käytössä, jotka vielä olivat käyttämättä. Joko alueen koskissa, tai metsissä ja soissa. Maaseutu eli parhainta kasvunsa aikaa aina 1950-luvulle saakka. Työvoimaa oli saatavilla, infrastruktuuri koheni ja maaseutu koneistui sekä rikastui metsistään uusia innovaatioita hyödyntäen (esim. Uusitalo 1988). Edettiin hyvin suomalaiseen tapaan. – ”More Finnico.”

Katajamäen (1991) mukaan asutustoiminta piti jatkuvasti yllä sellaista agraaria unelmaa, joka muualla Euroopassa oli jo purkautunut teolliseen yhdyskuntaan ja kokonaan uuteen innovaatioaaltoon. Suomi ja sen maaseutu eli hyvin dynaamista, mutta samalla itseriittoista aikaa. Tämä itseriittoisuus sulki pois sellaiset kulttuuriset innovaatiot ja niiden oikea aikaisen käytön, jotka olisivat muuten mahdollistaneet maaseutuyrittäjyyden innovoinnin. Olisi syntynyt vaskea kauemmin kestävä monumentti. – ”Monumentum aere perennius.” (Horatius).

Näkökulma maaseutuun oli innovaatioiden leviämistä ja diffuusiota suosivaa hetkellä, jolloin kehitys oli pysähtynyt. Kulttuurielämässä ja vaikkapa maalaustaiteessa tämä näkyi hyvin vanhakantaiseen näkemykseen turvautumisena ja tuen hakemisena juuri talonpoikaisesta pysähtyneisyydestä osana kansallisen identiteetin ja sen patriotismin rakentelua (Valkonen 1973, Karjalainen 1990, Luostarinen 2005). Niinpä siinä missä korkeakulttuuri muualla Euroopassa kulki innovaatioaallon kärjessä ja yhteiskuntaa muuttaen, heijasteli se meillä Suomessa pikemminkin muun yhteiskunnan innovaatiorakenteiden kansallisia heikkouksia (Karjalainen 1990, Luostarinen 1978, 1983). ”More solito” – ”More Finnico.” Totuttuun suomalaiseen tapaan.

Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa maaseudulla 1960-luvulle tultaessa. Vanhan asutuspolitiikan jatkaminen oli auttamatta ohi. Maaseutu oli elänyt ja vaurastunutkin mutta itseriittoisella tavalla. Suuret ikäluokat olivat syntyneet. 1940-luvulla ja vielä syntyessäni 1950-luvun alussa, meitä syntyi samana vuonna yli 100 000 lasta. Ja pääosin maaseudulla. Nyt nämä ikäkohortit ovat olleet eläkeiässä jo jonkin aikaa, kohta kaksi vuosikymmentä. Kuolema tuo rauhan vaivoilta ja vastoinkäymisiltä. – ”Mors laborum ac miseriarum quies est.” (Cicero).

Suomessa käynnistettiin uusi rakennepolitiikan kausi. Maaseudulla pyrittiin tilakoon kasvuun, uutta teknologiaa haettiin, maaseutu sähköistyi, haettiin uutta teknologiaa, kotimaista kulutusta ja tuotantoa pyrittiin tasapainottamaan. Oli syntynyt ongelma maaseudun liikaväestön muuttaessa joko yhteispohjoismaisten työmarkkinoiden helpottaessa siirtolaisina Ruotsiin tain etelän kasvukeskuksiin. Oli laadittava uusi arvopohja kansallisella innovaatio-ohjelmalle (kirjallisuus esim. Luostarinen 1992). Siinä kuolleet opettavat eläviä. – ”Mortui vivos docent.”

Kaiken tämän taustalla oli jälleen nähtävissä kansakunnan oma kulttuurinen valinta ja sosiaalinen muistimme. Ei yhden asian liike, saati vallankumous tai näitä seurannut poliittinen valintamme. Nämä poliittiset valinnat edesauttoivat innovaatioprosesseja. Ohjaavina voimina voitiin pitää kuitenkin niin paikallisesti kuin alueellisesti kansallisen sosiaalisen muistin hiljaista olemassaoloa ja sen kollektiivisia linjauksia. Enemmistön mielen mukaisesti. – ”Multitudinis arbitrio.” (Cicero).

Niinpä vielä tuossa vaiheessa innovaatiot kulkivat aaltoina ja niiden prosessointi oli ilmiönä toinen kuin informaatioteknologian aikakaudella. Castellsin mukaan vasta verkostoyhteiskunnassa mediaan siirtynyt ja mm. henkilöitynyt politiikka menetti innovointikykynsä ja talouden aiemmin aikaansaamat muutokset (Castells 1998). Samalla myös tiede menetti autoritaarisen asemansa, kun se tuotti jatkuvasti keskenään kilpailevia (ylituotanto) tuloksia. Lenteleviä kärpäsiä. – ”Muscae volitantes.”

Näin tieteen entiset kohteet, politiikka, talous ja ihmiset, alkoivat itse määritellä tieteen tuloksia ja manipuloida niitä. Beckin (1998) mukaan tiede menetti näin poliittisessa testissä uskottavuuttaan, mutta sai samalla itselleen laajemman sovellutuskentän. Tämä vaihe oli vielä kaukana siitä hetkestä, jolloin algoritmit ja tiede osana tekoäly ja robotiikkaa ohjaa uuden yhteiskuntamallin syntymää ja sen paluuta kohti luovan teknologian renessanssia (Luostarinen 2024). Taustalla keskinäinen yksimielisyys. – ”Mutuus consensus.”

Näkyvimmäksi maaseudun yhteistunnon kohentajaksi nousi 1960-luvun suuren yhdyskuntarakenteellisen muutoksen jälkeen spontaani yhdyskuntatyö ja kylätoiminta. Se miten maaltapako maata kohteli, vaihteli hyvinkin merkittävästi. Uusiutunut maatalouden verotus kohteli eri tavoin maan eri osia ja helpotti vauraampaa maaseutua koneistamaan ja uudistamaan tuotantorakenteitaan. Pinta-alaverotuksesta siirtyminen tuloverotukseen suosi koneistamaan kykeneviä maatiloja ja pudotuspeli rikkoi myös perinteistä maaseudun yhteisöllisyyttä. Vain luonto ei tee hyppäyksiä. – ”Natura non facit saltus.” Luonto kammoaa tyhjää. – ”Natura abhorret vacuum.”

Verotus kiristyi maan köyhimmillä alueilla pohjoisessa ja idässä sekä helpotti vauraimpia alueitamme etelässä ja lounaassa. Eroja oli myös tuotantosuunnissa ja pienet lypsykarjavaltaiset alueet kärsivät suhteessa suuriin viljatiloihin vertailtaessa etelässä. Uusi verotus suosi uuden teknologian käyttöönottoa ja samalla innovaatioiden hyödyntämistäkin. Koneellistuminen koheni sekä suurten peltojen että suuren metsäalan omistavien tilojen kohdalla. Tällä oli ratkaiseva merkitys pohdittaessa maatilalle jatkajaa. Suomi alkoi autioitua kyläkunnittain. Voittajia olivat myös yhteispohjoismaiset työmarkkinat, maaltapaon johtaessa suurten ikäluokkien joukkopakoon maaseudulta ja pienistä taajamistamme Pohjois- ja Itä-Suomen pienistä kasvukeskuksistamme. Suomi alkoi autioitua kyläkunnittain. Hänestä tuntui, että kertoi tarinaa kuurolle aasille. – ”Narrare putaret asello fabellam surdo.” (Horatius).