Suomeen on perinteisesti liitetty käsitys ja ajatus siitä, että maassa pidetään huolta tasaisesti ja laadukkaasti kaikista ihmisistä tulotasosta, iästä ja taustasta riippumatta. Valitettavasti tämä ei ole enää realismia eikä ole ollut sitä enää hyvään toviin.

Sote-uudistuksen yksi suurista toiveista oli tuoda tasa-arvoa hoidon laatuun eri alueille. Nyt on jo nähty ettei näin ole tapahtumassa uudistuksen avulla eikä edes siitä huolimatta. Sen sijaan ongelmia raportoidaan laajasti sekä uudistukseen liittyen että muihin Suomen kroonistuneisiin ongelmiin. Yksi suurimmista ongelmista meillä on hoitajapula ja siihen kiinteästi johtanut hoitajien aliarvostus. Ongelman juurisyy ei niinkään ole yhtäkkiä ja tyhjästä alkanut resurssipula vaan ennemminkin pitkän aikavälin alimitoitettu hoitotyön arvostus. Sotien jälkeen kehittyneeseen naisvaltaiseen alaan ei osattu suhtautua riittävän tosissaan ja työntekijät itsekin kokivat huonoa omaatuntoa työskentelystään kodin ja perheen ulkopuolella. Haluttiin puolin ja toisin korostaa kutsumusalan hyveellisyyttä ja pidättäytyä liiallisiksi mielletyistä vaatimuksista. Maailma ja näkemykset ovat sittemmin muuttuneet, mutta Suomessa ei ole osattu tehdä riittäviä korjausliikkeitä.

Muissakin asioissa täällä on jääty jälkeen ja se heijastuu yhteiskunnan jäsenten hyvinvointiin. Meillä on pohjoismaisella mittaristolla mitattuna aivan liian laaja kodittomuus ja sitä kautta aiheutuva osattomuus. Koti on ihmisen perustarve, joka tuo turvaa, pysyvyyttä, terveyttä ja se laittaa arjen palikat kohdilleen. Se on usein myös avain sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen. Hyvinvointiyhteiskunnan keskeisiä tehtäviä on tarjota edellytykset jokaiselle saada halutessaan oma koti. Ei milloinkaan pitäisi olla niin, että erittäin heikoilla jo muutenkin olevan ihmisen vastuulle jää taistella tuon perusasian puolesta. Heikoilla oleva ihminen ei jaksa eikä pysty taistella asioita itselleen -se tehtävä tulisi yhteiskunnan edustajien tehdä ja tarjota helposti tarjolla olevana palveluna. Toki paljon tällaista toimintaa tehdäänkin, mutta kuitenkin vielä riittämättömästi, koska kodittomia on Suomessa edelleen useita tuhansia.

Osittain kodittomuuden ongelmaan ja osittain siitä erillisenä kokonaisuutena on Suomen sekava alkoholipolitiikka. Meillä on vahvat juuret kieltolain ajoilta liiallisen rajoittamisen suhteen. Malli ei ollut hyvä ja sen seurauksia kannamme edelleen epäterveenä suhtautumisena alkoholiin. Sivistynyt ja maltillinen suhtautuminen alkoholin käyttämiseen tuntuu olevan kaukana täältä Euroopan reunamalta katsottuna. Valtion epäjohdonmukainen toiminta alkoholin verotuksen ja muun lainsäädännön osalta ei ole ainakaan helpottanut kokonaistilannetta isossa kuvassa. Eikä kyllä pienessäkään kuvassa -siis siinä, jossa alkoholiongelman kanssa painiva henkilö yrittää rämpiä päivästä toiseen taiteillen riippuvuuden ja sen vastustamisen välillä. Apua on käytännössä mahdotonta saada – ainoastaan mielenterveysongelmiin avun saaminen on yhtä vaikeaa kuin saada apua päihdeongelmiin. Nämä ongelmat eivät katoa itsestään tästä maasta eikä niiden ratkaisemiseen tunnu olevan millään puolueella resursseja, tahtoa eikä todellista pyrkimystäkään. Omana kokonaisuutena nuorten aikuisten tilanteista kerrotaan rajuja asioita ympäri Suomen: osattomuus, eriarvoisuus ja ongelmat ovat lisääntyneet.

Haluan nostaa esille yhtenä hyvänä esimerkkinä Vaasan alueella toimivan Vuorikodin. Olen itse työskennellyt vapaaehtoisena kyseisessä paikassa vuosia. Paikan toiminta perustuu monipuoliseen yhteistyöhön eri toimijoiden välillä. Asukkailla on laadukkaat, omat yksityiset tilat, joissa on hyvä asustaa rauhassa ja kuitenkin on lisäksi yhteisiä tiloja harraste-ja muine mahdollisuuksineen. Yhteisöllisyys ja palvelut tuovat turvaa ja laatua elämään. Seuraa on lähellä ja samoin myös kotihoitoa tarvittaessa ja jonka Vaasan kaupungin kotihoitajat suorittavat esimerkillisesti myöskään Helppareita unohtamatta. Tämän tyyppisiä ratkaisuja toivoisi lisää Suomeen. Tällaisissa palveluasumisen muodoissa asukastyytyväisyys on korkealla tasolla ja lisäksi keskittämisen kautta kulut pysyvät maltillisella tasolla. Tämän tyyppisistä positiivisista esimerkeistä kannattaisi ottaa mallia muuallakin ja monistaa hyviä, toimivia käytäntöjä.

Suomi on monella tavalla hyvä ja taistelemisen arvoinen maa. Se on meidän ainoa oma maa ja kotimaamme. Sen pitäisi olla aidosti koti sen kansalaisille ja tuoda turvaa omalle väestölle. Jossain kohtaa osassa asioista on menty metsään ja nyt alkaa olla jo kiire korjata niitä. Korjaaminen on mahdollista, mutta vaatii paljon yhteistä asioihin tarttumista yli puoluerajojen ja yli aluerajojen. Nyt, ei vasta joskus.