21.09. 2022

Tänään saimme tietää, kuinka Ukrainan sota on myös venäläisten kokemana sotaa. Se edellyttää heiltä nyt koko kansakunnan osallistumista sotatoimiin julistaen Putinin toimesta valtaisa liikekannallepano ja sitä kautta osallistumaan sotaan. Sitä ei voi enää peitellä ja aluksi se koskee suoraan noin 300 000 rintamalle siirrettävää nuorukaista.

Tosin heidän värväämisensä voi olla sitten hiven erilainen ilmiö kuin mihin suomalaiset oli ahdistettu talvi- ja jatkosotiemme aikana. Se on valtaisa ponnistus aseineen ja kouluttaen nuorukaiset yli Ukrainan rajan. Teatraaliset äänestykset Itä-Ukrainassa eivät muuta heidän kokemaansa pohdittaessa ratkaisun lopullisuutta nuoren ihmisen kohdalle osuessa. Oli hän sitten vaikka millainen psykopaatti ja vankilaoloista vapautettu.

Kirjoitin jo kirjan, jonka otsikossa mainitaan käsitteet mytomania ja eskapismi (Teesi antiteesi ja synteesi – Mytomania, eskapismi ja putinismi). Nyt Venäjällä joudutaan avaamaan mitä mytomania todella pitää sisällään Nietzen aikanaan kuvaamana teesinä sekä eskapismi sitä pakenevana antiteesinä. Niiden tuloksena on venäläiselle niin rakkaan shakkipelin tuottama synteesi ennen siirtoa. Nyt tuo synteesi edustaa ilmiötä ”putinismi”. Sellainen siirto yksilötasolla on kokonaan muuta kuin valtaa käyttävänä presidenttinä ja osana hänen epätoivoaan.

Putin on nyt siirtonsa suorittanut ja eskaloinut aiemman mytomaanisen ”sotansa” ja sen luonteen koko kansakuntaa koskevaksi. Kansakunta on pyrkinyt tätä medioineen välttelemään, näkemättä miten shakkipeli etenee. Seuraava siirto on jo avoin haava sen tavalle sulkea silmänsä, korvansa ja suunsa. Eskapismi on kyllä edelleen mahdollista mutta vaatisi poikkeuksellisen vaikeasti selitettävää ja hyväksyttävää tapaa pelata shakkia.

Joskus robotit vastustajana voivat tehdä siirtoja, jotka ovat omituisia. Robotilla ei ole mukana tunteita ja silloin sota voi eskaloitua myös ydinaseita käyttäväksi. Siirtona se on mieletön mutta niin on sota Euroopassa ollut usein ennenkin. Toinen maailmansota päättyi ydinaseiden käyttöön Japanissa. Tänään nuo aseet ovat kokonaan muuta kuin tuolloin. Epätoivoon ahdistettu putinismi voi johtaa tekoihin, joita on mahdoton myöhemmin ymmärtää. Se ei ole tiedettä, teesi, antiteesi ja näistä tehtävä synteesi. Se ei ole shakkipelin nerokas siirto.

Meillä on taipumusta pohdiskella elämässämme siirtoja, jotka ovat joko sepitteellisiä tarinoita tai tieteellistä faktaa. Sadut ja sosiaalisen median sisällä leviävät salaliitot teorioineen ovat sepitteellisiä ja pandemian aikoihin ne kohdistuivat etenkin rokotteisiin. Sellaisena ne ovat harmittomia ja hupsujen huvia.

Nyt edessämme on uudenlainen sepite ja sen vastaanottaminen, kuten aikanaan toisen maailmansodan julmuuksia muistellessamme. Se on surullista mutta ikävällä tavalla totta. Pyrimme sulkemaan sen mahdollisuuden pois elämästämme.

Tieteessä tapaa usein uusia ideoita, innovaatioksi nimettyjä, jotka ovat sepitteellisiä narraatioita, kaukana tieteellisestä faktasta. Nyt lähestymme taas aikaa, jossa on syytä palauttaa mieleen mitä tämä elämämme oikein on yhtäällä tieteen ja toisaalla sadun narraatioitten kautta sitä peilaten.

Lainaan kirjoitustani syksyltä 2006. Se löytyy sieltä Bulevardin sivuilta ja olen varma, ettei sen joskus sieltä tuolloin lukenut muista lukeneensa. En muistanut minäkään. Kun takana on jo yli 6000 kirjoitettua artikkelia, esseetä tai blogeja, miten voisitkaan muistaa ne kaikki? Kaikki kirjoittamamme ei taatusti ole Jumalan sanaa.

13.marraskuuta 2006

Tarua vai totta?

Sepitteellinen tarina vai tieteellinen fakta?

Elämme aikaa, jolloin sepitteellinen kerrontateollisuus on usein hyväksytympää todellisuutta kuin usein ikävät tosiasiat. Ikävissä tosiasioissa on kipupisteitä ja ne ovat myyttisiä taruja kompleksisempia.

Mediaa on usein moitittu tästä todellisuuden hämärtämisestä. Kilpailu on tehnyt median alttiiksi kerrontatodellisuudelle tai -teollisuudelle, joka on joko myyttinen tai tarkoitushakuisesti polemisoivaa ja etsii myyviä näkökulmia.

Niinpä vaikka ilmastomuutoksessa tutkijoista suuri valtaosa hyväksyy toki ihmisen aiheuttamat muutokset syyksi jäätiköiden sulamiselle ja kiirehtii kansainvälisiä sopimuksia, media julkaisee edelleen myös vastakkaisia tutkijapuheenvuoroja taatakseen sananvapauden tai oikeammin saadakseen mukaan kiinnostavamman keskustelun. Näin toisinajattelijoiden prosentin kymmenys saa julkisuutta valtavasti mielipiteilleen. Usein, kuten vaikkapa aikanaan tupakkateollisuuden ostamat tutkimukset, ne ovat myös tahallaan vääristeltyjä. Tutkija voi ansaita leipänsä hänkin monella tavalla.

Kuolema on taas ikävä tosiasia, jonka olemme sulkeneet pois sairaaloiden hoidettavaksi. Meillä ei ole siihen enää kosketusta. Näitä ikäviä tosiasioita on toki paljon muitakin ja niistä tutkija vaikenee. Joko tietoisesti tai tietämättään.

Moni tutkija löytää lopulta aina vain ne luut, jotka on itse aiemmin haudannut. Ohjaavan professorin piilottamat luut ovat turvallista löytää aina uudelleen nekin. Tutkija tietää mitä häneltä odotetaan, kun kysymys on kuluttajakeskeisestä tutkimuksesta.

Samoin tutkija tietää myös mitä rahoittaja odottaa, kun kyseessä on kaupallinen tutkimus ja vaikkapa matkailun edistäminen, kuntayhteistyö tai maakuntahenkien rakentelu, puhdas kotimainen ruoka tai maaseudun nostalgiat, moderni lähiöelämän kuvaus, Suomi Nokiana, näkökulma Euroopan koilliskulmalta.

Tutkija tietää myös mitä poliitikko odottaa, jos kyseessä on mandaattitutkija. Näin tutkija ei olekaan tiedemies vaan poliitikko, tai hän haluaa tukea tieteensä dogmaattista konventiota, joka on taas myyttinen käsite. Aina tutkija on kuitenkin inhimillinen olento, narsistinen ja ihmissovinistinen suhteessa ympäristöönsä. Poikkeus vain vahvistaa säännön.

Tieteen piirissä ”poleemiset” mielipiteet ja löydökset ovat tuttuja median levittäminä ja usein niihin ylireagoidaan. Tutkija ei ole toimittaja eikä oivalla kuinka uutinen on ”tehtävä” ja lehti on myytävä joka ikinen päivä.

Näin toimittaja on tutkijaan nähden usein kyynisempi. Tutkijaa toimittaja voi erehtyä pitämään jopa idealistina. Niinpä usein viisas tutkija vaikenee Suomessa. Siitä mistä ei voi puhua siitä on vaiettava.

Näin tutkija muistuttaa pilakuvaa simpanssista, joka sulkee silmänsä, korvansa ja suunsa. Kriittinen tutkija on opetettu Suomessa pelkäämään, jolloin luova ja innovatiivinen on jäänyt sanomatta ja oikeat asiat tekemättä. Ne on korvattu tarinoilla ja kertomuksilla tai löydetty tieteen yhteiseltä hautausmaalta aina samat luut uudelleen.

Maaseutu ja maatalous on ollut perinteisesti konservatiivinen ja nostalginen eikä tutkija ole halunnut sitä loukata. Heikon itsetunnon kansa pitää sisällään enemmän pelokkaita ihmisiä ja näiden käyttäytymistä. Naapurimme idässä ja lännessä ovat vahvemmalla itsetunnolla varustettuja. Teemme lapsekkaita virheitä heitä seuraten.

Maatalous ja maaseutu on joutunut taistelemaan pelkän olemassaolonsa puolesta sekä ankaria luonnonoloja että usein vihamielisenä koettua kaupunkikulttuuria vastaan. Siinä itsetunnon säilyttäminen on ollut ensimmäinen yhteinen tehtävä ja se on hoidettu kertomuksin ja tarinoilla.

Suomalainen maaseutu ja maatalous ovat täynnä huikeita selviytymistarinoita mutta myös myyttisiä satuja. Matkailu käyttää näitä myyttisiä aineksia edelleen, mutta luonnonvarain hoitoon tai kunnallispolitiikan palvelutehtävään, kylien uusasutukseen ne eivät sovellu.

Tieteen tehtävä on kertoa maaseudun ja maatalouden faktat ja kerrontateollisuutta paljon monimutkaisempi todellisuus, olkoonkin että media ei siitä aina pidä tai haluaa oikoa mutkat suoriksi, popularisoida väärin ja joskus tahtomattaan, ei tarkoitushakuisesti. Maaseutua ja luontoa sekä matkailua tutkitaan eri tavalla kuin suosta ja metsästä leipänsä ansaitsevan kohdalla.

Tyypillinen myyttinen uutinen liittyy usein historiaan. Professori Matti Klinge (1999: Suomi, maa, kansa kulttuuri) kuvaa suuren määrän Suomi -myyttejä, joiden tarkoitus on ollut luoda kuva, kuinka pohjoinen maa on meille kaunis ja kallis, vaikka muut sitä ehkä vähättelevät.

Nämä tarinat liittyvät pääsääntöisesti maaseutuun, johtuen historiamme agraarista luonteesta. Karut luonnonolot ruokkivat helposti sankaritarustoa Saarijärven Paavosta, Jukolan veljessarjaan ja ”Kukkiviin roudan maihin”, ”Suohon kuokkaan ja Jussiin”, kivenpyörittäjän kylään ja suurten savottojen jätkäromantiikkaan oppimestarimaisesti osoittaen hyveitään; kohtuullisuus, ahkeruus, kotiseututyö, perheensisäinen työnjako, kollektiivinen tapa ajatella pysyvästä ja turvallisesta.

Sankaritarut ja kansalliset eepokset ovat tyypillisiä myyttien aineksia. Monet murrosvuodet ja -ajat kuvataan myyttisinä, etenkin sodat ja sotien tapahtumat. Talvi- ja jatkosota ovat täynnä myyttejä, mutta vielä myyttisempiä ovat tarinat sortovuosista ja menneen maiseman ja maaseudun kuvauksessa (Luostarinen 1982).

Myyttinen oli myös murrosvuosi 1968 Laura Kolben kuvaamana (1999). Myyttien ja satujen riisuja on kuin Joulupukin parrasta vetävä kiusaaja. Tällainen tutkija on jopa tiedeyhteisön silmissä loukkaava ja niinpä tiedettä on usein mahdollista tehdä vain yhteisön ulkopuolella. Dogmit ja teoriat ovat myyttejä nekin. Sota ja sen narraatiot ovat luonnollisesti myös itsenäisen Suomen suurimmat tarinat myös itsenäisyyspäivänämme. Itäinen naapurimme etsii omaa identiteettiään ja varmasti sotien kautta sitä hakien vielä 2000-luvullakin. Sitä on siten osattava myös varoa.

Lappeenrannan hautakaivauksissa ja jatkosodan myyteissä on samoja aineksia kuin kesän 2005 murhamysteerin selvittämisessä. Haluamme tutkijalta myös järkevän syyn horroksessa Hämeenlinnaan eksyneen karhun seikkailulle. Tutkija kertokoon tarinan.

Kaoottiset tapahtumat saavat näin selityksen ja voimme nukkua turvassa karhuilta. Tiede on tämän päivän shamanismia ja sitä pönkitetään mihin uskotaan. Vaikkei sitä ymmärretä.

Olemme deterministisesti kiinni luonnossa ja maailmankuvamme on vahvasti kausaalinen, johdonmukainen ja pragmaattinen. Ankara luonto ei antanut anteeksi sellaisille kokeiluille, joita tänään uusi teknologia tuo päivittäin eteemme.

Kaikkea ei voi kuitenkaan hylätä vain historiallisen sosiaalisen pääomamme konservatiivisena tapana torjua ja olla jälkiomaksujia tai jälkiviisaita. Jälkiviisaus ei taas kuulu tieteeseen ja innovoivaan prosessointiin vaan jälkiomaksujan tapaan hakea selitystä hitaalle reagointikyvylle innovaatioaaltojen dynaamisessa kulussa. Jälkiomaksuja ja viivyttelijä keksii parhaat sepitteelliset tarinat. Hänellä on siihen sekä syytä että aikaa.

Todellisuus on usein paljon mutkikkaampi kuin myyttinen yksinkertaistus. Eniten me yksinkertaistamme kansallisia ominaisuuksia ja myyttiset kuvaukset ovat siellä tyypillisimmillään. Toisaalta siellä niitä kaivataan kaikkein vähiten. Kansat ja kansakunnat eivät ole yhdellä tai kahdella ominaisuudella kuvattavissa, kun sellaiseksi ei suostu yksityinen ihminenkään.

Näitä kuitenkin päivittäin käytämme ja vielä niinkin myöhään kuin 1980-luvulla maantiedon oppikirjat olivat täynnä hyvinkin rasistisia kuvauksia kansakunnista. Jotkut kansat olivat sitkeitä, uutteria, täsmällisiä, miltei nerokkaita ja jotkut taas rikollisuuteen taipuvaisia, velttoja ja jopa siivottomia, niillä oli ”neekerin haju”. Näistä kirjoista opiskelleet ovat tämä päivän opettajia. Kuvilla vahvistettiin näitä stereotyyppejä.

Kertomus idän ja lännen välisestä kansasta, brutaalin pahoista ja hyvistä, on niin ikään omaa kansallista tarustoamme. Risto Alapuroa (1999, Suomi maa, kansa, kulttuuri) lainaten moraalinen krapula jatkosodan aikaisesta natsiseikkailusta ja sodan jälkeinen symbioosi maailmanhistorian kaksinaamaisimman harvainvallan kanssa, ovat vaikeita siedettäviä. Vaikeat traumat vaativat sepitteellisiä kertojia. Me uskallamme jo hieman raottaa Väinö Linnan kertomusten ”historiallista” totuutta. Tämän päivän totuus on etenkin sotien aikana huomispäivän valhe.

Alueiden kuvaus on samaa myyttistä perua. Valkokankaan maaseutumaisema näkyy nostalgisena muistina vielä nykyisinkin. Markku Pölösen ”Kivenpyörittäjä kylä” ja ”Onnenmaa”, ”Kuningasjätkä” ovat jatkoa vanhalle Suomi -filmi traditiolle.

Joskus muuta ei oikein edes siedetä ja etenkin maaseutuun liitetyt tuotteet on pakko muuttaa puhutellen kuluttajan muistoja. Maatalouden tai maaseudun tutkijalle tämä on kiusallista kerrontateollisuuden ongelmaa etenkin matkailun ja median yhteydessä.

Kuluttaja ei halua tietää totuutta ravinnon tuotannon arjesta. On parempi kertoa tarina punaisesta mökistä ja kananpojista ryytimaalla. Luomukanalan tuhannet broilerit ovat iljettävä näky ja teurastamot eivät ketään kiinnosta. Sota ja sen syntyminen on sekin täynnä tarustoa, josta suuret sotiemme päälliköt ja valtiaat elävät ja ruokkivat kansakuntien sosiaalista pääomaa ja muistia. Syntyy mielettömiä sotia ja niiden sankareita.

Meillä on sisäsyntyinen alue, jonka merkitys on meille äärimäisen tärkeä ja liittyy vaikkapa juuriimme ja tapaamme hankkia sosiaaliset ja ympäristöpsykologiset kokemuksemme. Näiden rinnalla kulkevat taas sepitteelliset alueet ja ”brändit”, joita rakentavat lehdet, kirjallisuus, kouluopetus, myyttinen tarusto maista ja kansoista, maakunnista ja sukumme tai kansojen juurista. Matkailuesitteet ovat muuta kuin maaseudun todellisuutta nekin.

Kuntien rajoista puhuessamme alamme pääsääntöisesti nähdä myyttisiä aineksia pikemminkin kuin sisäsyntyistä todellisuutta, ympäristöpsykologian kätkettyä paljon mutkikkaampaa ja kompleksista piilotajuntaa.

Politiikan yksinkertaistetussa retoriikassa riittävät muutamat näennäiset faktat ja loppu on populistista kerrontateollisuutta, jossa yhdistyvät sepitteelliset tarinat ja muutokset alkavat vyöryä kohti todellisuutta, jota kukaan ei ole ajatellut tai halunnut maaseudun tuhansissa kylissämme tai maakuntiemme muutamassa keskuksessa. Historia kuvatkoon myöhemmin sankarillisen todellisuuden tarinankertojiensa toimesta. ”Ne ovat eri miehet kun tekevät rumihia ja eri miehet kun niitä pesee”. Tämä asenne on sairas ja selittää sotien luonnetta ja syntyä.